En luota sanaasi

Luku 6: Silloin

LUKU 6

SILLOIN

Mies pakotti naisen auton etuistuimelle. Kovakouraiset otteet eivät juuri jättäneet sijaa vastarinnalle. Eikä nainen olisi uskaltanutkaan tehdä mitään. Hän oli kuullut Miehen sanat, ja muistellessaan, miten Mies oli katsonut häntä puhuessaan, hän ei epäillyt, etteikö Mies olisi siinä tilassa, että saattaisi toteuttaa uhkauksensa.

Hän oli edelleen sokissa. Kyyneleet virtasivat poskille, ja hätäännys kanavoitui sydämeen, joka takoi rinnassa. Oli vaikea ymmärtää, mitä oikein oli tapahtunut. Ajatukset yrittivät kuumeisesti mutta epätoivoisesti saada asioista jotain tolkkua. Kuka Mies oli? Mitä Mies hänestä halusi? Hän pelkäsi suunnattomasti, mihin Mies hänet veisi, ja yhtäkkiä hän muisti jokaisen lukemansa lehtijutun ja jokaisen näkemänsä uutislähetyksen naisista, jotka oli siepattu ja löydetty sitten kuolleina.

Hän värähti lämpimässä. Hän tärisi, vaikka hikikarpalot juoksivat samaan aikaan pitkin selkäpiitä. Vaaleansinisessä Volvossa oli lämmin. Hän tajusi auton seisoneen auringonpaisteessa hyvän aikaa. Sisällä leijui ummehtuneen ilman ja lämpimien, kangaspäällysteisten autonpenkkien haju. Hän poltti kätensä turvavyön metalliosassa yrittäessään löysätä vyötä hiukan, koska se kuristi häntä.

Mies oli kiertänyt auton nopein askelin ja istui nyt kuljettajanpaikalla. Mies pani ykkösvaihteen silmään ja vapautti käsijarrun ennen kuin painoi kaasua ja ampaisi liikkeelle. Hysteerisesti täristen nainen onnistui yllätyksekseen tukahduttamaan kiljahduksen nähdessään kotinsa loittonevan sivupeilistä. Kun he tulivat kadun päähän ja Mies aikoi kääntyä vasemmalle, nainen näki, kuinka lapsi juoksi tielle heidän peräänsä. Lapsi katsoi auton perään.

Vasta kun hänen oma lapsensa oli kadonnut hänen näkyvistään, hän huomasi toisen lapsen. Pojan, joka istui takapenkillä ja tuijotti häntä kauhistuneena. Poika ei näyttänyt kymmentä vuotta vanhemmalta, ja pojan kasvoilta kuvastui voimattomuus. Hetken pojan läsnäolo rauhoitti häntä. Ei kai Mies voisi vahingoittaa häntä pojan nähden? Pian pelko kuitenkin palasi. Mieletön kauhu, joka teki niin kipeää, ettei hän tiennyt, mitä tekisi. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, saati sitten vilkaista Miehen suuntaan.

Pian he olivat jättäneet taakseen kaupungin tutut kadut ja olivat matkalla sieltä pois. Tiiviisti rakennettu omakotialue muuttui metsänreunustamiksi teiksi. Jokaisessa risteyksessä hänen sydämensä hypähti kurkkuun samalla, kun pulssi tykytti aina vain nopeammin. Hän mietti, sinnekö Mies hänet veisi ja tappaisi. Sillä mitä muutakaan Mies hänellä tekisi? Ajatus siitä, että Mies satuttaisi häntä ennen sitä, herätti pyörryttävää pelkoa. Ja se tosiasia, että lapsi joutuisi todistamaan kaiken, kouraisi hänen vatsaansa. Hän näki edessään kerta toisensa jälkeen omat lapsensa, jotka varmasti ihmettelivät, missä hän oli. Miksi hän oli jättänyt heidät?

Mitä hän tekisi? Uskaltaisiko hän yrittää paeta Miehen sanoista huolimatta? Huolimatta siitä, että Mies oli vakuuttanut lasten kuolevan, jos hän nousisi tätä vastaan?

Hän istui ääneti ja odotti. He ohittivat kaupunkeja, yhteisöjä ja kyliä, suoranpätkiä, joiden varrella ei näkynyt minkäänlaisia rakennuksia. Kukaan autossa olevista ei sanonut sanaakaan.

Lopulta Mies hidasti ja kääntyi. Mies ajoi kaupunkiin, jossa nainen ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt, ja pysäytti ajoneuvon viimein vaatimattoman, punaisen tiilitalon eteen.

Mies kääntyi hänen puoleensa hymy huulillaan ennen kuin avasi suunsa. Kylmä väristys kiiri pitkin hänen selkäpiitään niskasta alaspäin, kun hän kuuli Miehen sanat.

”Nyt olemme taas kotona.”