En luota sanaasi

PROLOGI Yö oli edelleen leuto. Jo usean viikon kestäneet ennätyshelteet olivat lämmittäneet ilman. Vähän matkan päässä olevalta leirintäalueelta kuului tasaista puheensorinaa, jonka toisinaan keskeytti yksittäinen kimakka naurunremahdus. Laineet liplattivat osuessaan rantaan, ja takana olevasta metsästä kantautui ääniä, jotka muistuttivat lähinnä sirkkojen siritystä. Muuten yö oli yllättävän hiljainen. Hiljainen ja rauhallinen. Täysikuu kuvastui vedenpinnasta ja hohti kylmänvalkoista valoa, joka muodosti sillan lähes peilityynen järven poikki. Vesi oli huomattavasti tummempi kuin taivas ja jatkui sieltä, missä tuskin havaittavat aallot päättyivät. Kurkkua puristaneen otteen aiheuttama kipu tykytti edelleen voimakkaana. Hengittäminen oli vaivalloista, koska hapensaanti oli estynyt useaksi sekunniksi. Hetken hän oli jo luullut kuolevansa, mutta lopulta käsien ote oli hellittänyt. Hän makasi maassa. Hän tunsi nurmen paljaissa jaloissaan ja vasemmassa ohimossaan, joka lepäsi rinteellä. Keho oli uupunut kamppailtuaan vastaan. Hän oli potkinut, raastanut ja kynsinyt. Varovasti hän yritti liikkua, mutta oli kuin jäsenet eivät olisi halunneet tehdä yhteistyötä. Toivottomuus orasti, samoin lamaannus, kun hän ei pystynyt vaikuttamaan omaan kohtaloonsa. Hänet valtasi voimakas epätietoisuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja alistuneisuuteen sekoittui pelkoa. ”Lupaan pitää suuni kiinni”, hän huohotti. Hän uskalsi hädin tuskin nostaa katseensa. Hän pelkäsi kuollakseen, mitä hän näkisi. Lasten kuvat kohosivat hänen sisimmästään. Näkisikö hän näitä enää koskaan? ”Armoa”, hän aneli. ”En sano yhtään mitään kenellekään.” Jossain hänen yläpuolellaan puhuva ääni kuulosti vaativalta. Äkkinäinen liikahdus, ja hän tunsi taas kädet kaulansa ympärillä. Hän yllättyi täysin. Hän ei ollut ajatellut, että kaikki päättyisi näin. Vielä viimeiseksi ennen kuin hänen silmissään pimeni, hän näki lapset. Nämä hymyilivät.