En luota sanaasi

Perjantai 20. heinäkuuta: Luku 4

PERJANTAI 20. HEINÄKUUTA

LUKU 4

Auringonsäteet tekivät nukkumisesta mahdotonta. Mutta vaikka itsepäistä valoa ja lämpöä ei olisi ollutkaan, Helena tuskin olisi kyennyt nukkumaan paljonkaan pitempään kuullessaan lastensa leikkivän hilpeästi asuntovaunun etuteltassa.

He olivat asettuneet Vimmerbyn laitamilla sijaitsevalle leirintäalueelle Nossenjärven rannalle. Alueella oli uimaranta, pienoisgolfrata, ravintola ja pieni leikkipaikka, ja lapset viihtyivät siellä erinomaisesti.

Helena tiesi vallan hyvin, mikä päivä tänään oli. Ajatus oli iskeytynyt kaikella voimalla hänen mieleensä siinä samassa, kun hän oli herännyt unestaan. Vaikka hän ei ollutkaan kotona vaan kaukana omasta postilaatikostaan, hän tiesi, että häntä odottaisi siellä jälleen kerran yksi rapisevaan paperiin kääritty ja hänen huomiotaan vaativa kukkakimppu. Se tuntui sekä helpottavalta että huolestuttavalta. Niin ihanaa kuin olikin päästä näkemästä pientä korttia, johon hänen nimensä oli kirjoitettu isoin, mustin kirjaimin, niin yhtä varmaa oli, että kotoa poissaoleminen vain lykkäisi ahdistusta ja pelkoa. Hän toivoi, että pian kaikki loppuisi.

Pikainen vilkaisu Stefanin nukkumapaikkaan vahvisti, ettei mies ollut vuoteessaan. Ei Helena ollut muuta kuvitellutkaan. Stefan teki kymmenen kilometrin juoksulenkin joka aamu kello kuusi vuoden ympäri, oli sää millainen tahansa. Luultavasti juuri kaikkien juoksulenkkiensä ansiosta mies oli hyväkuntoinen. Stefan ei ollut erityisen lihaksikas, mutta voimakkaan jäntevä ja vetreä. Vaikka ei Helena siitä piitannut, sillä harvat asiat olivat niin mielenkiinnottomia kuin Stefanin vartalo. Ja hän tiesi varsin hyvin, että tunne oli molemminpuolinen. Siitä oli jo monta vuotta, kun hänen ihonsa oli liekehtinyt Stefanin hyväilevissä käsissä, jos niin nyt oli koskaan tapahtunut.

He olivat tavanneet jo lukiossa Lundissa. He olivat olleet silloin kuusitoistavuotiaita, nyt he olivat täyttäneet kolmekymmentäviisi. Oli kulunut jo lähes kaksikymmentä pitkää vuotta, eikä kumpikaan heistä muistanut, milloin jokin oli mennyt vikaan. He olivat muuttaneet Helsingborgiin heti lukion jälkeen. Stefan, joka oli jo nuorena ollut taitava autojen kanssa, oli saanut isänsä tutun kautta työpaikan autofirmasta, jossa Stefan oli edelleen, nykyään huoltoneuvojana.

Helena puolestaan oli kokeillut muutamia eri töitä ennen kuin oli mennyt tarjoilijaksi konferenssihotelliin. Muutaman vuoden kuluttua häntä oli pyydetty työskentelemään vastaanotossa. Imarreltuna, mutta hermostuneena hän oli ottanut pestin vastaan. Yhdeksän vuoden ajan hän oli suurimpana osana viikonpäivistä pukenut ylleen työasunsa, joka koostui jakusta ja hameesta, ja palvellut hymyillen hotellivieraita. Oli rasittavaa olla aina mukava ja auttavainen, mutta koska työ etäännytti hänet synkistä ajatuksista, edut päihittivät edelleen huonot puolet.

He olivat menneet naimisiin kaksikymmentäneljävuotiaina. Siviilivihkimisessä ainoina vieraina olivat olleet Stefanin vanhemmat ja Helenan isä vaimoineen. Mitään varsinaista kuherruskuukautta heillä ei ollut ollut, mutta he olivat viettäneet kuitenkin kaksi yötä hotellissa Kööpenhaminassa.

Ehkä jokin muuttui häiden jälkeen. Mitään isoa katastrofia ei tapahtunut, kumpikaan heistä ei käynyt läpi minkäänlaista henkilökohtaista kriisiä. Ennemminkin Helenan valtasi pieni katkeruus siitä, ettei elämällä ollut mitään muuta annettavaa. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt miksi. He olivat nuoria ja vastanaineita, ja heillä oli elämä edessään. Silti kaikki meni vikaan. Oliko yksinkertaisesti niin, että he pikemminkin jarruttivat kuin innostivat toisiaan?

Vaitonaisuudesta ja tyhjyydestä huolimatta he yrittävät saada lapsen. Helena oli monta kertaa miettinyt, miksei hän ollut silloin, ennen lasten mukanaan tuomaa vastuuta, tarttunut tilaisuuteen ja jättänyt ikävää arkea ja suunnannut jonnekin toisaalle. Jonnekin, missä hän uskoi elämän olevan parempaa. Tietenkään hän ei ollut koskaan katunut kahden lapsensa hankkimista, mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä ihmettä hän oli ajatellut. Kaikesta huolimatta hän oli nimittäin jäänyt ja jatkanut yrittämistä. Tyttären syntymä oli tuonut mukanaan tarpeellisen tauon kaikista raskaista asioista, ja muutaman vuoden ajaksi harmaa arki oli täyttynyt ilosta.

Kahden vuoden kuluttua Helena oli yllätyksekseen tullut raskaaksi täysin luonnollisella tavalla, ja Olle oli syntynyt. Valitettavasti toinen lapsi ei ollut vaikuttanut suhteeseen samalla tavalla kuin ensimmäinen. Ei sillä, että he olisivat rakastaneet Ollea vähemmän kuin Filippaa, mutta he olivat edenneet niin pitkälle, ettei edes lapsi pystynyt enää korjaamaan sitä, mikä oli rikkoutunut jo aikoja sitten.

”Äiti, aamupalalle!”

Helena kääntyi asuntovaunun ovelle päin, mutta ehti nähdä vain, kuinka Filippan vaalea hiuspehko katosi nopeasti näköpiiristä.

Lapset olivat selvästi pirteitä ja iloisia, Helena ajatteli. Heitä odotti toinen päivä Astrid Lindgrenin maailmassa. He olivat ostaneet liput kahdeksi päiväksi, ja loppujen lopuksi Helena oli tyytyväinen päätökseen. Teemapuistossa oli niin paljon koettavaa, ettei kaikkea ehtinyt millään käydä läpi yhdessä päivässä.

Hän kiskaisi nopeasti ylleen polviin ulottuvan farkkuhameen ja valkoisen puseron. Vaatteet, jotka olivat yhtä arkipäiväisiä ja latteita kuin miksi hän olonsa tunsi, mutta hän ei todellakaan jaksaisi lähteä ostoksille juuri nyt. Hänen vaatekaupoissa viettämänsä hetket kuluivat täysin lasten tarpeiden tyydyttämiseen. Muutama pikainen harjanveto, ja hän kietaisi puolipitkät hiuksensa tavanomaiselle tupsulle. Meikkiä hän käytti tuskin koskaan, töissä hänellä saattoi olla hiukan ripsiväriä, kun hän yritti toivottomasti piristää väsynyttä ulkomuotoaan. Hänen pitäisi oikeastaan yrittää jotenkin häivyttää mustat silmänaluksensa, mutta joka kerta kun hän meni kauneudenhoitotuotteita myyvään liikkeeseen, hän säikähti taitavasti ehostettuja myyjiä ja livahti kiireesti pakoon. Isossa tavaratalossa, jossa hän kävi muutenkin ostoksilla, myytiin vain tavallisia kosmetiikkamerkkejä, mutta sielläkin hän hämmentyi.

Stefan oli kattanut asuntovaunun vieressä olevalle valkoiselle muovipöydälle aamiaista: leipää, voita, juustoa, kinkkua, jugurttia ja mysliä. Ja kahvia. Lomalla aamiaiset muuttuivat yksinkertaisemmiksi kuin kotona. Kukaan heistä ei viitsinyt keittää kananmunia tai viipaloida hedelmiä. Tarkoituksena oli pitää perhe ravittuna hyvän aikaa, ei niinkään tarjota upeita makuelämyksiä.

Helena oli menossa istumaan yhteen neljästä valkoisesta muovituolista, jotka kököttivät nelikulmaisen, hiukan keikkuvan pöydän ympärillä, kun hän seisahtui kesken askelen. Hän jähmettyi paikalleen, ja kylmät hikikarpalot vierivät pitkin hänen selkäänsä valkoisen puseron alla. Sydän takoi rinnassa, ja henkäykset takertuivat kurkkuun. Hänestä tuntui kuin hän olisi vajonnut pinnan alle kylmässä, pimeässä vedessä.

”Mitä nyt?” Stefan kysyi.

Mies katsoi Helenaa kysyvästi, mutta silti Helena ei voinut välttyä huomaamasta piittaamattomuuden välähdystä siippansa silmistä, aivan kuin Stefan ei jaksaisi kuunnella hänen vastaustaan. Miehen välinpitämättömät ilmeet eivät helpottaneet rinnassa voimistuvaa hätäännystä, ja pelkoon sekoittui orastavaa ärtymystä.

”Mikä tuo on?” Helena kysyi huohottaen ja osoitti kukkakimppua, jonka käärepaperi oli revitty auki ja joka lojui yhdellä aurinkotuolilla lähellä etuteltan oviaukkoa.

Stefan katsoi ensin Helenaa kuin ei ymmärtäisi mitään, mutta näytti sitten hoksaavan.

”Ai niin, tuo kukkakimppu. Se oli teltan edessä aamulla. Joku oli ilmeisesti pudottanut sen siihen. En ole ehtinyt katsoa, onko siinä korttia. Viedään se vastaanottoon ennen kuin lähdetään. Lapset avasivat paketin ennen kuin ehdin kieltää heitä.”

”Siinä on kuusi neilikkaa, äiti”, Olle kertoi ylpeänä siitä, että oli onnistunut laskemaan kukat.

Helena ei kuunnellut poikaansa, vaan kääntyi sen sijaan miehensä puoleen.

”Etkö tosiaan nähnyt, kuka kukat toi?”

Helena kuuli itsekin, miten kimeältä hänen äänensä kuulosti. Hän lähestyi Stefania tajuamatta sitä, aivan kuin mies paljastaisi tietävänsä jotakin, jos hän painostaisi tätä enemmän.

”En. Mistä on oikein kyse?” Stefan vastasi ärtyneesti. ”Ei kai se niin tärkeää ole?”

Helena repäisi loput kukkakimppua suojaavasta valkoisesta paperista. Kuuden valkoisen neilikan näkeminen pyörrytti häntä, ja hänen oli otettava kiinni edessään olevasta aurinkotuolista, jottei hän menettänyt tasapainoaan. Hän nappasi kiireesti yhden kukan varteen kiinnitetyn, pienen, valkoisen kortin ja sujautti sen hameensa taskuun. Hän kääntyi lastensa puoleen, jotka istuivat vierekkäin tuoleissaan kuivalla nurmikolla.

”Näkikö jompikumpi teistä, kuka nämä kukat toi?” Helena kysyi tiukasti. ”Ette saa valehdella, on tärkeää, että kerrotte totuuden!”

Tällä kertaa Helena huomasi, miten hänen äänensä ei vain kohonnut, vaan myös särkyi. Hätäännys kasvoi toden teolla, ja hänen oli tehtävä kovasti töitä tukahduttaakseen sen.

Lapset pudistivat yllättyneinä päätään.

”Filippa?”

Helena katsoi vaativasti tytärtään, joka laski säikähtäneenä katseensa pöytään.

”En nähnyt, vannon sen.”

Helena käänsi katseensa poikaansa.

”Olle?”

Poika pudisti päätään.

”En.”

Stefan näytti edelleen siltä, ettei ymmärtänyt, mistä oli kyse.

”Se on outoa”, hän totesi välinpitämättömästi, ”mutta nyt meidän pitää syödä, jos aiomme ehtiä Astrid Lindgrenin maailmaan ajoissa. Kello on jo vartin yli kahdeksan.”

Totta kai ajankulu oli tuttuun tapaan ainoa asia, mitä mies ajatteli. Niin kauan kuin Stefan piti kiinni aikatauluistaan, millään muulla ei ollut väliä. Ei edes sillä tosiasialla, että hänen vaimonsa oli saamaisillaan paniikkikohtauksen hänen silmiensä edessä.

”Minun täytyy käydä vessassa”, Helena mutisi.

Vessat olivat vain muutaman metrin päässä heidän asuntovaunustaan. Ne sijaitsivat asvaltoidun, pysäköintipaikalta uimarannalle johtavan tien toisella puolella. Helena tihensi askeliaan, ja lopulta hän hölkkäsi.

Hän ehti hädin tuskin nostaa vessanpytyn kannen ja kyykistyä, kun hän jo oksensi eilisiltaisen päivällisen. Nyyhkyttäen hän antoi ylen joka ikisen molekyylinkin viime päivinä syömistään ruoista. Kun kaikki oli pöntössä, hän kuivasi suunsa vessapaperinpalaan ennen kuin hän painoi huuhtelupainiketta, ja vatsan sisältö katosi ja sen tilalle lorisi puhdasta vettä.

Hän vapisi ja hänen hampaansa löivät loukkua samalla, kun kuumat kyyneleet valuivat pitkin poskia.

Vaistomaisesti hän työnsi kätensä hameen taskuun. Valkoinen kortti poltteli reittä farkkukankaan läpi.