En luota sanaasi

Luku 3

LUKU 3

Kuntosalilla ei ollut paljon väkeä tänä iltana. Se oli tietysti ymmärrettävää, koska ulkona oli todella lämmintä. Ihmisillä oli luultavasti parempaakin tekemistä kuin seisoskella kuntosalilla ja hikoilla. Lisäksi kävijöiden määrä väheni yleensä aina kesäisin. Todennäköisesti monet alistuivat kohtaloonsa ja totesivat, että oli jo liian myöhäistä päästä rantakuntoon tämänvuotista sesonkia varten, ja lupasivat itselleen alkaa valmistautua seuraavaan kesään heti syksyn tullen.

William Johnson teki penkkipunnerruksen viimeiset toistot ja totesi olevansa valmis. Voima ja kunto eivät olleet sitä, mitä ne olivat joskus olleet, mutta hän oli oikealla tiellä.

Teinivuosinaan hän oli ollut ahkera jääkiekonpelaaja. Monet olivat pitäneet häntä suurena lupauksena, ja William valehtelisi, jos väittäisi, ettei ollut unelmoinut panostavansa jääkiekkoon kokonaisvaltaisesti. Olkapäävamma oli kuitenkin tehnyt toiveista lopun, ja sen jälkeen jääkiekko oli ollut harrastus, ei ykkösjuttu. Muutaman vuoden hän oli jatkanut pelaamista huvin vuoksi, mutta koska ei ollut voinut panostaa siihen täysillä, hän oli lopulta kyllästynyt.

Ehkä hän oli sen takia valinnut poliisin ammatin, William ajatteli samalla kun kuivasi otsaansa pyyhkeeseen. Poliisin työ oli hyvitys siitä, ettei hän ollut onnistunut saavuttamaan itselleen jääkiekossa asettamaansa päämäärää.

Hän oli treenannut kovasti ennen kuin oli hakenut poliisikoulutukseen, tai ainakin niin kovaa kuin olkapää salli, ja hän oli ollut hyvässä kunnossa. Hän oli suoriutunut hyvin, ja ollut lopulta yksi sisäänpääsykokeiden fyysisen osion parhaimmista. Viime vuosina hän oli lipsunut hiukan treeniohjelmassaan. Hän oli asettanut muita asioita etusijalle ja syönyt epäterveellisemmin. Tästä eteenpäin siihen tulisi kuitenkin muutos. Erityisesti nyt, kun työ, kuntosali ja koti olivat vain muutaman sadan metrin päässä toisistaan. Tekosyitä ei enää ollut. Lisäksi poliisitalossakin oli kuntosali, mutta sitä remontoitiin parhaillaan.

William näki mielessään Josephinen, joka laittoi varmasti parhaillaan ruokaa. Josephine oli kiltti, antelias ja huomaavainen. William ei tiennyt, kuinka monta kertaa hän oli sanonut, että he voisivat valmistaa ruokaa yhdessä, kun hän tulisi kotiin. Vaikka Josephine ei juuri nyt käynytkään töissä, ei tämän silti tarvinnut kantaa kaikkea vastuuta kotiaskareista. Josephine pudisti kuitenkin yleensä vain nauraen päätään ja sanoi puuhastelevansa mielellään. Avopuoliso rakasti kokkaamista, joten se ei taatusti ollut mikään uhraus, mutta William oli tottunut kotonaan tasa-arvoon, ja hänen oli vaikea nähdä itsensä miehenä, jolle kaikki tarjoiltiin valmiina. Hän toivoi korvaavansa osan kokkaamattomuudestaan tiskaamalla ja osallistumalla siivoukseen ja pyykinpesuun.

Hän lähetti kiitollisen ajatuksen äidilleen Ylvalle, joka oli vaatinut häntä opettelemaan sekä kodinhoitoa että sitä, miten naisia kohdellaan. Toki myös hänen isällään Robertilla, joka oli niin sympaattinen kuin sosiaalinenkin amerikkalainen, oli ollut sormensa pelissä. Lapsuudestaan William tosin muisti parhaiten äidin ehtymättömän kärsivällisyyden. Nukkumaan mentäessä äiti oli lukenut hänelle kirjoja tai kertonut hänen suureksi ilokseen itse keksimiään satuja. Lisäksi äiti oli malttanut selittää opettavaisesti kaiken, mitä William oli pohtinut.

William oli iloinen saatuaan kasvaa sellaisessa perheessä, jossa vanhemmat todella rakastivat toisiaan. Hän oli vain ani harvoin nähnyt äitinsä ja isänsä riitelevän tai kiistelevän; avioliitosta puuttuivat täysin arvovaltakiistat.

Williamin valtasi jälleen kerran luottamus. Hän ja Josephine olivat tehneet oikein päättäessään muuttaa hänen kotikaupunkiinsa. He toivoivat saavansa lähitulevaisuudessa lapsia, ja hän oli aikaisemmin surrut sitä, että hänen lapsensa kasvaisivat kaukana hänen vanhemmistaan ja pikkuveljestään Jamesista.

Pikkuveljeä ajatellessaan William pysähtyi kesken liikkeen. Hän tiesi, että päätös muuttaa pois kotikaupungista ja kouluttautua poliisiksi oli herättänyt kaipuun vanhempien läheisyyteen ja huolenpitoon, mutta tuonut mukanaan myös helpotuksen, koska hän oli välttynyt kaikista veljensä mukanaan tuomista huolista. William oli ollut mallioppilas, kun taas Jamesin koulunkäyntiä olivat leimanneet lintsaaminen, jälki-istunnot ja lukemattomat yhteenotot opettajien kanssa. James ei ollut mennyt lukioon, ja peruskoulua seuraavia vuosia olivat värittäneet juhlinta ja sinnikäs sellaisten tyttöjen valloittaminen, joiden mielestä Jamesin kaltaiset pojat olivat olleet jännittäviä. Pojat, joilla ei ollut mitään töitä, vaan jotka vielä vähän yli kaksikymppisinäkin asuivat kotona vanhempiensa luona ja ajautuivat lisäksi säännöllisin väliajoin kahnaukseen virkavallan kanssa.

William meni pukuhuoneeseen hakemaan tavaroitaan. Koska kotiin oli lyhyt matka, hän kävisi suihkussa vasta siellä. Pakatessaan tavaroitaan hän yritti karistaa mielestään veljensä ajattelemisen herättämää apeuden tunnetta. James oli itse asiassa kypsynyt viimeisten vuosien aikana. Veli oli tavannut Saran, ja pariskunta oli saanut pojan, Theodorin, joka täyttäisi kohta vuoden, ja nyt he olivat lisäksi ostaneet talon. William toivoi sisimmässään, että veli olisi saanut elämänsä mallilleen monen vuoden umpimähkäisen samoilemisen jälkeen. Epämiellyttävä tunne vatsassa ei kuitenkaan ottanut laantuakseen, mutta mikään ei saisi pilata hänen iltaansa.

Kun aiempi luottavaisuus oli ainakin osittain palautunut, hän avasi kuntosalin ulko-oven, käänsi kasvonsa aurinkoon ja nautti hetken ennen kuin lähti kotiinsa päin.

Asiat järjestyisivät kyllä.