En luota sanaasi

Luku 2

LUKU 2

Rebecca Brändsten henkäisi syvään ennen kuin poistui porraskäytävästä ja astui ulos kadulle. Vaikka oli heinäkuun puoliväli, hän törmäsi ehtymättömään ihmisvirtaan siirryttyään pois ulko-oven suojista.

Rebecca oli palannut pääkaupunkiin pelonsekaisen innostuksen vallassa. Kaupunki oli pitkään ollut hänen kotinsa ja turvapaikkansa, mutta nyt se tuntui vieraalta, jopa hiukan uhkaavalta.

Drottninggatanin liikkeet olivat avanneet ovensa, ja kaikissa näyteikkunoissa komeilevat mainokset meneillään olevista kesäalennusmyynneistä houkuttelivat ostajia. Aurinko paistoi korkealta taivaalta, ja jo muutaman minuutin kuluttua Rebecca hikoili ohuessa kukkamekossaan.

Hän näki kuljeskelevia turisteja, jotka tunnisti helposti ruskettuneen kaulan ympärillä roikkuvista kameroista ja vilkkaista, ympäristön jokaista millimetriä ihailevista katseista. Rebecca pani kuitenkin merkille myös lukuisia yllättävän rivakasti liikkuvia ihmisiä. Vaikka pukuun sonnustautuneita miehiä ja vartaloa myötäileviin asuihin pukeutuneita naisia oli kieltämättä huomattavasti vähemmän kuin muina vuodenaikoina, hän havaitsi erilaisiin kokouksiin menossa olevia rasittuneita uraohjuksia selvästi enemmän kuin oli odottanut. Hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt yllättyä ruotsalaisten lomalönkyttelyn puutteesta, koska oli itsekin pääkaupungissa työnsä takia.

Hän ei ollut pystynyt lykkäämään kustantamotapaamista, koska uuden kirjan oli määrä ilmestyä syksyllä. Heidän oli ollut pakko keskustella vihoviimeisistä muutoksista ja varmistaa, että kannesta tuli sellainen kuin he molemmat toivoivat. Vaikka Rebecca oli neljänkymmenenseitsemän vuoden ikään mennessä ehtinyt julkaista jo kolme kirjaa, hänen mieltään kutkutteli ajatus siitä, että melko pian hän saisi pidellä kädessään uutta teostaan ensimmäistä kertaa. Nimenomaan tässä kirjassa oli epäilemättä jotain erityistä. Se oli eräänlainen yhteenveto kaikesta hänen koko ammattiurallaan ja luultavasti myös yksityiselämässään tekemästään työstä. Ikään kuin manifesti kaikista kysymyksistä, jotka Rebeccaa askarruttivat.

Rebeccalla oli jo varsin nuorena ollut vahvoja mielipiteitä, ja hän oli ollut ikäisekseen harvinaisen osallistuva. Hän oli kuulunut kouluaikoina niin moneen hyvinvoinnin, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta toimivaan yhdistykseen kuin niitä vain oli ollut tarjolla. Vaikuttamisen halu olisi saattanut helposti lipsahtaa äärimmäisyyksiin. Siitä olisi saattanut tulla hänen sisällään piilevän kapinallisuuden työkalu, ja se olisi voinut syrjäyttää hänen vilpittömän kiinnostuksensa taistella kaikkien ihmisten yhtäläisyyden ja tasa-arvon puolesta, mikä oli häntä varsinaisesti eteenpäin ajava voima. Rebecca oli kuitenkin löytänyt keinon raivonsa kanavoimiseksi. Sen sijaan että olisi jatkuvasti vihainen maailman epäoikeudenmukaisuudelle ja kohdistaisi vihansa kaikkeen ja kaikkiin, hän päätti yrittää itse olla se muutosvoima, jota yhteiskunnassa hänen mielestään tarvittiin.

Suoritettuaan yliopistossa tiedotusopin tutkinnon, hän oli työskennellyt muutaman vuoden erilaisissa paikallislehdissä ennen kuin oli lopulta saanut työtarjouksen isommasta lehdestä. Jonkin aikaa hän oli tehnyt reportaaseja ja haastatteluja, ja kirjoittanut kolumneja ja mielipideartikkeleita niin politiikasta kuin kulttuuristakin, mutta niissä oli lähes aina ollut feministinen tai ainakin yhteiskuntakriittinen näkökulma.

Kolmekymmentäyksivuotiaana Rebecca oli synnyttänyt ensimmäisen ja ainoan lapsensa Simonen. Hän ja Jörgen, Simonen isä, olivat tavanneet vain muutama vuosi aiemmin yhteisten tuttavien järjestämillä päivällisillä. Rebeccan, joka oli aikaisemmin päättänyt, ettei ikinä antaisi itsensä ihastua suin päin yhteenkään mieheen, oli ollut yksinkertaisesti pakko myöntää kukistuneensa. Hän oli ollut Jörgenin ensi hetkestä lähtien. Se oli ollut salamarakastuminen, jollaisille hän oli aikaisemmin halveksivasti naureskellut ja joiden hän oli sanonut kuuluvan satumaailmaan.

Jörgenin työ erosi hänen työstään. Jörgen oli tietoteknikko, jolla oli ollut ja oli edelleen oma yritys. Osallistuvuus kuitenkin yhdisti heitä. Viimeinkin Rebecca oli tavannut miehen, joka saattoi hänen laillaan syventyä tuntikausiksi keskustelemaan elämästä ja maailmantapahtumista. Jörgen ei pyytänyt häntä rauhoittumaan tai ajattelemaan jotain kevyempää. Mies antoi hänen yksinkertaisesti olla oma itsensä.

Rebeccan kaikissa kirjoissa oli ollut toistuva teema, ja se oli miesten väkivalta naisia kohtaan. Joskus Rebecca ihmetteli, miten hän jaksoi kerta toisensa jälkeen kaivella synkkyyttä ja pahuutta. Joka kerta kun epäilys valtasi hänet, hän löysi kuitenkin jotain rentouttavaa oivalluksesta, että tämä oli hänen kutsumuksensa. Sitä varten hän oli täällä.

Yhtenä päivänä kahdeksan vuotta sitten Jörgen oli kysynyt Rebeccalta, voisiko tämä ajatella muuttavansa pois Tukholmasta. Ensin Rebecca oli pohtinut asiaa. Jättäisivätkö he kaiken, minkä he olivat yhdessä rakentaneet? Kaiken, mitä he olivat lähes vuosikymmenen ajan luoneet. Mikä oli taannut heille heidän haluamansa elämän. Omakotitalon suurkaupungin esikaupunkialueella, Simonen koulun, kaikki ystävät ja kaiken lisäksi Tukholman sykkeen. Kaupungin, joka oli kaikesta huolimatta tarjonnut hänelle inspiraatiota niin moniin ajatuksiin ja teksteihin. Mutta mitä enemmän hän oli Jörgenin ajatusta pohtinut, sitä houkuttelevammalta se oli vaikuttanut. Jörgen saattoi joko viedä yrityksensä mukanaan tai hankkia uuden työn. Rebecca puolestaan ei ollut enää töissä missään, vaan hän elätti itsensä kirjoillaan, blogillaan ja yksittäisillä, eri lehtiin kirjoittamillaan kolumneilla, sillä häntä pidettiin edelleen kiinnostavana nimenä Ruotsin yhteiskuntakriittisten toimittajien kartalla.

Rebecca oli kotoisin Tukholman seudulta, mutta Jörgen oli kasvanut Smålandissa. Jörgenin molemmat vanhemmat olivat kuolleet jo useita vuosia sitten, ja hän ja Rebecca olivat viettäneet suhteellisen vähän aikaa Jörgenin kotiseudulla. Mutta kun he miettivät paikkoja, joissa he voisivat asua, Jörgen totesi, että hänellä oli jonkinlainen piilevä, tiedostamaton kaipuu palata kotiin. Pääkaupunkiseudun talosta saamillaan rahoilla he pystyivät ostamaan isohkon, kartanoa muistuttavan omakotitalon Vimmerbyn laitamilta. Simone aloitti koulun ja löysi pian paikkansa uudessa kotikaupungissaan, eikä Rebecca ollut koskaan jälkikäteen katunut muuttopäätöstään. He olivat saaneet uusia ystäviä, ja lisäksi hänellä oli aivan erilainen työrauha. Huoli siitä, ettei hänellä olisi mitään mielenkiintoista kerrottavaa, kun hän ei enää ollut tapahtumien keskipisteessä, oli myös hälvennyt yhä enenevässä määrin.

Rebecca tapaisi lounaalla ystävänsä Angelican. Angelica oli ollut Rebeccan lähin ystävä monta vuotta ja myös se henkilö, joka oli kannustanut häntä aloittamaan bloggaamisen. Rebecca itse oli epäröinyt. Vaikka ihmiset olivat näyttäneet arvostavan hänen kolumnejaan, hän oli epäillyt, ettei kukaan viitsisi lukea hänen päivittäisiä ajatuksiaan. Lopulta hän oli kuitenkin tarttunut asiaan ja perustanut blogin, joka oli nykyään yksi Ruotsin luetuimpia.

Hän lähestyi perinteikästä Strandvägeniä tyylikkäine taloineen. Nybrovikenin kimaltelevassa vedessä kellui veneitä, jotka odottivat saaristoon lähteviä turisteja.

Ravintolan terassi oli täynnä lomailevia kaupunkilaisia ja turisteja, mutta Rebecca tunnisti ystävättärensä ihmisjoukosta. Se ei ollut niinkään vaikeaa, koska Angelica nousi ylös ja viittoili kiihkeästi molemmilla käsillään samalla kun huusi Rebeccaa kuuluvasti nimeltä. Se oli vain yksi niistä monista asioista, joita Rebecca Angelicassa rakasti. Tämä ei pyydellyt anteeksi olemassaoloaan. Itse asiassa Angelica oli ennemmin klassisesti miehinen kuin naisellinen, vaikka Rebecca ei periaatteessa pitänyt lainkaan siitä, että ihmisiä luokiteltiin perinteisten sukupuoliroolien mukaisesti. Se oli vain edelleen yksi tapa kahlita ihmiset yhteiskunnan luomiin kehyksiin ja kieltäytyä sallimasta poikkeamista normista.

”Vihdoinkin, tuntuu kuin viime kerrasta olisi vuosia!” Angelica huudahti tavanomaisen ylitsevuotavaan tapaansa. ”Olen niin iloinen nähdessäni sinut.”

Angelica heilautti näyttävin liikkein vyötärölle ulottuvat, hunajanvaaleat hiuksensa toisen olkansa yli ja suukotti Rebeccaa molemmille poskille ja halasi häntä lämpimästi. Rebecca ihmetteli kuten monta kertaa aikaisemminkin, miten ystävätär onnistui suukottamaan häntä poskille niin, ettei se tuntunut sen paremmin pinnalliselta kuin yläluokkaiseltakaan. Vaikka Angelica tuli varakkaasta östermalmilaisperheestä, hänen luonteestaan tai käytöksestään ei huokunut mitenkään, että hän olisi arvottanut ihmisiä koulutuksen tai lompakon mukaan. Ehkä syynä oli se, että hän ei ollut perheen tavan mukaan opiskellut juristiksi, kuten vanhempansa ja isosiskonsa, vaan ryhtynyt toimittajaksi.

”Se johtuu siitä, ettet koskaan tule käymään minun luonani, vaikka lupaat”, Rebecca vastasi moittivasti, mutta iski sitten silmää ja hymyili osoittaakseen, että piikki huokui silkkaa rakkautta.

Vaikka ystävättäret eivät tavanneet läheskään niin usein kuin olisivat toivoneet, heidän ystävyytensä oli aina ennallaan, kun he tapasivat.

”Tiedän, anteeksi. Teen aivan liikaa töitä. Elokuussa tulen käymään, lupaan!”

Angelica nosti peukaloaan Rebeccalle osoittaakseen, että tällä kertaa hän aikoi pitää sanansa.

”Odotan sitä.”

Rebecca hymyili ystävättärelleen samalla, kun hän silmäili täyttä terassia ja kaikkia ympärillään olevia ihmisiä. Oli kuitenkin aivan ihanaa päästä taas suurkaupunkiin. Hän istahti tuoliin ja selasi hiukan hajamielisesti toista Angelican jo saamista ruokalistoista.

”Mitä sinulle kuuluu?” Angelica katsoi Rebeccaa niin, ettei Rebecca voinut vain kliseisesti vakuuttaa kaiken olevan hyvin. ”Miten sinä oikein voit?”

Yhtäkkiä Rebeccan silmät kyyneltyivät. Miksi Angelica vaikutti häneen niin? Ystävätär oli ainoa, jolta Rebecca ei pystynyt salaamaan mitään.

Yhtäkkiä hänen kehonsa tuntui raskaalta ja päänsä väsyneeltä. Kustantamotapaamisen aikana Rebecca oli työntänyt levottomuuden ja päässään risteilevät ajatukset syrjään, ja omaksunut tuttuun tapaan roolinsa kovapintaisena kirjailijana ja toimittajana, joka kirjoitti täysin epäröimättä sivun toisensa jälkeen edelleen tabuksi leimatusta aiheesta, lähisuhdeväkivallasta.

Keskustelun keskeytti äkisti nuori, punatukkainen tarjoilija jo ennen kuin se ehti alkaakaan, ja Rebecca pakotti kyyneleet tyrehtymään ja yritti nopeasti niellä itkun kurkustaan. Hän toivoi onnistuvansa loihtimaan huulilleen iloisen hymyn, joka pelastaisi hänet ihmisten huolestuneilta katseilta.

”Onko ruokalistalta löytynyt jotain houkuttelevaa?” nuori nainen kysyi skånelaiselta kuulostavalla murteella.

He tilasivat, ja tarjoilijan poistuttua Angelica katsoi Rebeccaa vaativasti.

”No, jokin sinua vaivaa, näen sen. Onko kyse siitä, mistä luulen?”

Rebecca ehti vain nyökätä, kun ensimmäiset kyyneleet jo vierivät hiljalleen hänen poskilleen.