Luku Viisi
1200 Words
LUKU VIISI
Linn
Yksi päivä jäljellä.
”Jos Landskrona olisi ihminen, se olisi hyvännäköinen tyttö, jonka kasvot ovat murskaantuneet auto-onnettomuudessa.”
Langan toisessa päässä oleva tyttö tirskahtaa, ja Linn pitää tottuneesti tauon, jotta tyttö ehtisi tehdä muistiinpanoja. Hän juo oluestaan kulauksen ja katselee puolityhjän pubin poikki rutistaessaan kuitin kasaan. Hiki valuu rintojen välissä.
”Auto-onnettomuudessa…” toimittaja sanoo. Linn on jo unohtanut, mistä lehdestä tämä soittaa. ”Mitä tarkoitat?”
”Niin, hän ei ole sellainen tyyppi, joka kirjoittaa kirjan ja pääsee telkkariin, vaan sellainen, joka sulkeutuu kotiinsa kärsimään. Hän itse ja kaikki muut ovat tulleet siihen lopputulokseen, ettei hänellä ole minkäänlaista luonnetta. Kaikki oli vain pintaa.”
Linn nousee pöydästä, menee Speakers Corner -baarin tiskille, ja huitoo kädellään haluavansa oluen hien valuessa hänen paitansa sisäpuolella.
”Ja auto-onnettomuus?” tyttö sanoo pitkän ajan päästä.
Tyttö on varmasti kesäsijainen.
”Telakkakriisi”, Linn vastaa kärsivällisesti. ”Telakka oli kaupungin kasvot.”
Tässä kaupungissa ihmiset tykkäävät jauhaa telakkakriisistä. Kahdensankymmentäluvun alku, Ruotsin suurin teollisuustoiminnan lakkauttamistapaus. Landskrona ei ole koskaan toipunut siitä iskusta.
Tiskin takana oleva nuori mies asettaa oluen Linnin eteen. Mies näyttää siltä kuin olisi juuri astunut pois suihkusta, jonka otti vaatteet päällä, mutta se pukee häntä, tämä kuumuus. Juuri kun Linn näkee pilkahduksen miehen silmässä, pienen hetkinen nyt, etkö sinä ole… Silloin Linn heittää tiskille kosteuden rypistämän satasen ja kiirehtii takaisin pöytään. Kaupungissa, jolla ei enää ole kasvoja, on vaikea päästä piiloon. Enää ei ole muuta katseltavaa kuin ihmiset. Moa puristaa kännykkänsä korvan ja hartian väliin, ottaa kynän käteensä ja kirjoittaa muistiin sen, mitä juuri sanoi:
Landskrona – kasvot murskaantuneet auto-onnettomuudessa.
Hän tirskahtaa ja ottaa kulauksen olutta.
Linn kirjoitti kirjan kymmenen vuotta sitten. Siksi eri lehtien toimituksista pyydetään häntä jatkuvasti vertailemaan kaupunkeja ihmisiin. Kirjan päähenkilö teki niin.
”Jos juuri MINUN kaupunkini olisi ihminen, niin kuka se olisi?” Häneltä on kysytty se kysymys niin monta kertaa, ettei hän voi enää hillitä itseään. Siitä on tullut osa hänen sisäistä monologiaan.
”Oletko kirjoittamassa jotain uutta? Monet odottavat, että menestyskirjasi saisi jatkoa, kauanko aikaa on jo kulunut?”
Linn puree hampaansa yhteen, jotta ei kiroaisi… Aftonbladetille? Vai paikallislehdelle? ”Kymmenen. On kulunut kymmenen vuotta.” Linn onnistuu sanomaan sen kuulostamatta aivan liian katkeralta. Ehkä. Sitten hän valehtelee kasaan pari lausetta käsikirjoituksesta, jonka parissa hän ei oikeasti työskentele.
”Onko teema tälläkin kertaa feministinen?”
”Kyllä”, Linn sanoo salamannopeasti.
”Tuntuuko se vaikealta? Onko sinulla suorituspaineita?”
”Ei”, Linn vastaa. Mutta oikeastaan asia on tietenkin juuri toisinpäin.
Kolmen pöydän päässä istuu neljä miestä pelaamassa tammea samaan aikaan kuin he kaatavat kurkkuihinsa olutta ja Jägermeisteria. Kaksi heistä on monta kertaa yrittänyt saada Linnin huomion. Linn tietää, että he tunnistavat hänet ja pitävät häntä idioottina. Sellaisen vain näkee. Miehet ovat viisikymppisiä. Kaikki ovat vähän liian tanakoita, vähän liian punakoita… vähän liian hitaanpuoleisia, eikä se johdu helteestä. Maailma on juossut heidän edelleen. He ovat kuin neljä minikokoista telakkakriisiä.
”Mitä hittoa sinä tuijotat, perkeleen feministihuora?” eräs miehistä sähähtää Linnille Pimp-tekstisen lippiksensä alta. Vasta silloin Linn tajuaa tuijottaneensa miehiä.
Hän hymyilee, ottaa kynän käteensä ja kirjoittaa jotain irrottamatta katsettaan miehestä, ja sillä on haluttu vaikutus. Ihan kuin kynällä olisi maagisia voimia, mies laskee nopeasti katseensa olueensa. Hänen kaverinsa sanovat jotain rohkaisevaa. Miehelle tietenkin, eivät Linnille. Pulska mies virnistää ja piristyy, mutta ei enää tuijota Linniä.
Ylipäätään tämän kaupungin ihmiset ovat alkaneet katsella enemmän toisiaan, mutta eivät hyvällä tavalla. Linn tietää tasan tarkkaan, koska se alkoi. Se oli keväällä, kun pikkupoika löytyi linnoituksen luota.
Hän oli kahdeksanvuotias ja julmasti murhattu. Käsivarret olivat ohuet ja vatsa pieni ja pehmeä, siitä oli juuri tullut liian iso, jotta sitä vasten voisi tehdä pieruääniä. Uudet hampaat olivat hädin tuskin ehtineet puhjeta esiin, ennen kuin joku löi ne ulos suusta.
Ruumiin tunnistamisessa kesti hetki, eikä vain siksi, että se oli niin pahasti murjottu. Pojan nimi oli Eli. Hän oli yksin maahan saapunut pakolaislapsi. Hän karkasi seitsemänvuotiaana pohjoisessa sijainneesta lastenkodista ja onnistui jotenkin selviytymään melkein kokonaisen vuoden ajan. Ihan yksin. Kukaan ei enää etsinyt Eliä. Kaikki luulivat hänen lähteneen Kööpenhaminaan ja sieltä kauemmas Eurooppaan.
Poikaparka.
On kulunut kolme kuukautta siitä, kun poika löytyi vallihaudan luota, eikä poliisilla vieläkään ole epäiltyä. Linn seuraa tapauksen uutisointia, kuten kaikki muutkin: yhtä aikaa sekä uteliaana että kuvotuksen vallassa. Eliä kohtaan tehty väkivalta oli sekä seksuaalista että sadistista. Kaupungiksi Landskrona on kuitenkin melko pieni, ja siksi ihmiset katsovat nyt toisiaan tällä tavalla. Kaikki miettivät, kuka sen teki. Se oli yksi meistä.
Ihan kuin telakkakriisissä ei jo olisi ollut riittävästi.
”No mutta, siinä kaikki, mitä tarvitsin”, toimittaja sanoo. ”Kiitos tosi paljon, kun annoit tälle aikaasi.”
”Eipä kestä”, Linn vastaa ja yskähtää. ”Voisitko lähettää artikkelin minulle ennen kuin se menee painoon? Jotta voin varmistaa, että kaikki meni oikein?”
Kesäsijainen päästää hyvin lyhyen huokauksen. Niin, tiedän kyllä, tosi raskasta, Linn ajattelee.
He lopettavat puhelun.
Olut valuu kurkusta alas yhtä kevyesti ja viilentävästi kuin aina, ja saa kehossa aikaan rentoa kuplintaa. Linn piirtelee juodessaan teräväkulmaisia neliöitä ja pieniä silmiä. Hän ehtii juoda vielä yhden, sen jälkeen ei ole enää paluuta takaisin. Silloin hänen pitää ajaa takaisin Saxtorpsskogeniin. Kotiin äidin luokse. Ja pikkuveljen. On ihanaa nähdä hänet, ja he kaikki tulevat halaamaan. Ennen kuin tunnelma tiivistyy ja muuttuu kummalliseksi. Kun heidän on pakko puhua hänestä. Carl Walterista. Isästä. Heille kaikille tulee siitä ihan paska olo. Eniten ehkä veljelle. Hän oli niin pieni, kun se kaikki tapahtui, ettei hän muista mitään.
Törkeä vapaudenriisto.
Murhayritys.
Ajatukset ovat matkalla sinne, minne Linn ei halua niiden kulkevan, joten hän ottaa kolme isoa kulausta peräjälkeen ja keskittyy sen sijaan edessään olevaan paperiin. Mistä helvetistä se tyttö oikein soitti? Ei ainakaan paikallislehdestä. Ehkä Sydsvenskanista tai Expressenistä? Tai Aftonbladetista?
Linn ymmärtää, että hänen taustansa auttoi luomaan hänen esikoisromaaninsa ympärillä tapahtuneen hypetyksen. Ihan kuin olisi uskottavampi feministi, jos oma isä istuu Säterin vankilassa.
Kahden vuoden päästä Linn täyttää kolmekymmentä.
Kolme vuotta sitten hän yritti löytää taas elämälleen jonkinlaisen suunnan ja haki opiskelemaan juristiksi. Tämän kesän jälkeen hän aloittaa seitsemännen lukukauden – oikeushistoriaa ja -filosofiaa. Se sujuu oikein hyvin.
Vielä yksi olut. Yksi vain, hän lupaa itselleen. Sen sijaan, että kävelisi tiskille, hän heilauttaa tyhjää lasiaan baarimikolle tämän katsoessa hänen suuntaansa. Mies nyökkää ja tulee pöydän luo.
”Kuulin, mitä se mies sanoi”, baarimikko sanoo asettaessaan lasin Linnin eteen, ja nyökkää kohti luolamiehiä.
Linn kohauttaa olkiaan ja hymyilee baarimikolle. ”Se johtuu tästä kuumuudesta. Se saa ihmiset vähän hulluiksi.”
”Haluan vain sanoa, että minusta sinä olet ihan sikahyvä, ja minä tarjoan tämän.” Mies työntää lasia lähemmäs Linniä.
”Sepä herttaista, kiitos”, Linn sanoo ja ehtii nähdä miehen punastuvan ennen kuin tämä lähtee nopeasti pöydän luota pyyhkimään baaritiskiä ummehtuneella rätillä. Mies ei sano sen enempää.
Vietettyään kymmenen vuotta jonkinlaisena keulakuvana Linn on lähinnä väsynyt, ja haluaa saada tavallisen työn. Hän haluaa syyttäjäksi, jotta voisi laittaa kaikki ne perhanan siat telkien taakse.
Ja sitten hän haluaa ajan pysähtyvän. Että tämä ilta venyisi jollain maagisella tavalla eikä koskaan loppuisi.
Jokin ryömii ulos silmistä ja tasapainottelee alasilmäripsiä pitkin. Linn ymmärtää, että kyse on kyynelistä, ja pyyhkii ne pois samalla kun juo puolet oluesta yhdellä kulauksella. Hiilihapot polttelevat nenässä ja poskionteloissa. Se tuntuu paremmalta kuin silloin, kun pelko aiheuttaa saman.
Huomenna isä pääsee vapaaksi.
- Writer
