Aallonmurtajat

Luku Neljä

LUKU NELJÄ

Moa

Moa ei voi olla vaikuttumatta siitä tosiasiasta, ettei hän ole syönyt mitään yli kahteen vuorokauteen, eikä silti ole yhtään nälkäinen. Hän tökkii paria hernettä vähän haarukallaan ja tekee perunamuusiin pieniä koloja. Jos hän vain istuu siinä ja ainakin esittää, ettei ruoka kiinnosta häntä, se on yleensä ongelma.

Äiti istuu toisella puolella pöytää, tablettihuurussa, kuten tavallista. Jos hän on huomannut purkin puuttuvan, niin hän ei ainakaan ole sanonut mitään. Ja mitä hän sanoisi? Ottaen huomioon, miten monta pilleriä hän itse popsii päivittäin, hänellä tuskin on varaa sanoa mitään.

Äiti voisi kysyä minulta, miten minä voin.

Täysin absurdi ajatus. Äiti ei enää tiedä edes sitä, miten hän itse voi. Äkkinäinen halveksunta nousee Moan rintaa pitkin ylös.

Miksi sinä annat kaiken tämän tapahtua?

Ihan kuin Moaa ei olisi olemassakaan.

Hän tajuaa, että asia tosiaan on niin. Hän on hädin tuskin olemassa. Äiti on hädin tuskin olemassa. Vain isä on olemassa, ja hän on kumittanut pois kaiken sen, mikä tekee äidistä ja Moasta oikeita ihmisiä. Nyt he istuvat siinä kuin ääriviivattomat, nujerretut tollot.

”Älä leiki ruoalla. Joko sinä syöt kuin normaali ihminen tai sitten voit nousta pöydästä.” Isän silmät ovat punaiset ja ne on leväytetty ammolleen. Kaksi vihaista palloa. Isä nytkäyttää leukaansa hätäisesti äitiä kohti, ja vaikka tämä on muissa maailmoissa, tämä huomaa sen, karaisee kurkkuaan ja sanoo sammaltaen:

”Tee niin kuin isä sanoo, Moa. Sinun… pitää syödä, niin se…” Jo valmiiksi heikon nahkeat sanat hiljenevät, ja katse vaeltaa muualle kiinnittymättä mihinkään. Sitten äiti alkaa tuijottaa omaa lautastaan kuin olisi vasta huomannut sen olevan siinä.

Moa haluaa nousta ylös, nopeasti, niin että tuoli kaatuisi hänen takanaan, huutaa jotain heille molemmille ja tömistellä huoneeseensa ja lukita oven. Mutta pitäähän hänen syödä. Kyllä hän sen ymmärtää. Ei vain pitääkseen isän rauhallisena, vaan siksi, ettei hän ole syönyt mitään niin pitkään aikaan. Jos hän haluaa jaksaa viedä suunnitelman loppuun asti, ottaa vallan takaisin ja kertoa, millainen sika isä on, hänen pitää syödä. Hän täyttää haarukan perunamuusilla ja tartuttaa siihen pari hernettä ennen kuin työntää kaiken suuhunsa ja pakottaa itsensä pureskelemaan.

Isä näyttää heti vähemmän vihaiselta. Silmiä ympäröivät lihakset rentoutuvat ja kulmakarvat laskeutuvat alaspäin.

Ruoka kasvaa suussa kokoa, mutta Moa pureskelee, juo vettä ja työntää mekaanisesti suuhunsa seuraavan haarukallisen perunamuusia. Ilma seisoo keittiössä, ja siellä on lämmin. Hiki kutittaa housunkauluksen sisäpuolella. Moa kohtaa äidin katseen ja saa hassahtaneen hymyn. Äiti ei syö mitään, mutta siitä isä ei välitä. Viime vuoden aikana äidistä on tullut tosi laiha. Hän syö melkein pelkästään tabletteja ja jogurttia.

”Syö äiti sinäkin vähän jotain”, Moa sanoo niin lempeästi kuin osaa. Mikään tästä ei ole äidin vika. Ei oikeastaan. Yhtäkkiä Moa tajuaa oikeasti, miten laiha äidistä on tullut, ja syvä, alkukantainen kauhu täyttää hänet.

Mitä jos äiti kuolee?

Silloin jäljelle jäisivät vain Moa ja isä. He olisivat talossa kahden. Moa ajattelee, että äiti tekee samaa, mitä hän itsekin yritti, hitaammin vain.

Vaikka vatsalaukku tuntuu ylitäydeltä, Moa pakottaa itsensä pureskelemaan pureskelemistaan. Nyt tuntuu olevan kiire. Äidin silmät ovat pyörähtäneet yhteen ja suu on auki. Onko hän nukahtanut pöytään kesken ruoan?

Moa vilkaisee isää, joka syö siististi. Moitteettomat pöytätavat, kuten aina. Isä vaatii heiltä samaa, ja lipsahtaminen johtaa rangaistuksiin.

No niin, äiti. Nouse kunnolla istumaan.

Mutta tänä iltana isä ei vaikuta erityisen kiinnostuneelta vaimostaan. Eikä Moastakaan. Isä keskittyy lautaseensa. Hän leikkaa irti palan wieninleikettä, tartuttaa siihen perunamuusia ja työntää kaiken suuhunsa. Selkä suorana kuin hän olisi niellyt teräspalkin. Kuin kuningas, joka jättää alamaisensa huomiotta. Hän ei ole huomaavinaan äidin rikkomusta ja Moan tökkimistä. Tavallisesti asia ei ole niin, ja Moan pitäisi olla tästä kiitollinen. Mutta jokin aivan muu täyttää hänen ajatuksensa. Se on pyörinyt hänen päässään kuin pahantahtoinen tornado siitä asti kun hän löysi videonpätkän:

”Helvetti sentään, käy kunnolla käsiksi! Hän on vain pikku apina.”

Ruoka nousee kurkussa ylöspäin. Moa pakottaa muistikuvat pois, nielaisee ja katsoo taas äitiä. Hetken päästä äiti herää. Sitten hän työntää suuhunsa vähän lisää tabletteja ja katoaa sitten tajuttomuuden tilaan sohvalla TV:n edessä. Moa katsoo isää. Tämä näyttää täysin välinpitämättömältä. Leuat jauhavat ruokaa. Kun isä nostaa lasiaan, hän näkee äidin lasin reunan yli ja hänen kasvoilleen nousee halveksuva ilme.

Moa vihaa noita kasvoja.

”Ne eivät tunne asioita samalla lailla kuin me.”

”Tuijota minua noin vielä sekunti. Tee se.” Isä sanoo sen katsomatta Moaa, pehmeän kutsuvalla äänensävyllä, ja Moan sisin käpertyy salamannopeasti kasaan. Hän kääntää katseensa heti takaisin lautaseen. Herneitä. Perunamuusia. Wieninleikettä. Ota haarukkaan, laita suuhun, niele.