Prologi
PROLOGI
1994
”Hätäkeskus, mitä on tapahtunut?”
Staattista kohinaa.
Mari oikaisee kuulokkeensa ja hänen katseensa pyyhkäisee neljän yhtä aikaa päällä olevan näytön poikki. Puhelu tulee Höllvikenistä. Luultavasti ihastuttavasta huvilasta rantanäköalalla. Kello on 21.50, ja kymmenen minuutin päästä työvuoro on ohi. Mari huokaisee.
”Hätäkeskus. Haloo? Mitä on tapahtunut?”
Edelleenkin kuuluu vain kohinaa.
Neljäkymmentä prosenttia kaikista 112-hätäpuheluista on vain pilasoittoja, tai sitten soittajat ovat ihmisiä, jotka eivät jaksa jonottaa terveyspalvelujen neuvontaan. Monet puheluista ovat seurausta puuduttavasta yksinäisyydestä. Tänä iltana Mari on ottanut jo vastaan seitsemän pizzatilausta, kolme vitsikästä sanaleikkiä ja useamman huohotuspuhelun, ja nyt hänellä on kielen päällä sanat: ”Hätänumero katkaisee puhelun”. Mutta hänen hiusrajaansa kihelmöi. Marin pitää varmistua siitä, ettei ole tosi kyseessä, ennen kuin hän lopettaa puhelun. On vaarallista tulla liian kyyniseksi. Jokin aika sitten juuri pizzatilaus osoittautui peitellyksi avunpyynnöksi.
Mari suoristautuu tuolissaan, korjaa mikrofonin asentoa, niin että se on lähempänä hänen suutaan, ja aikoo juuri kysyä, onko puhelimessa ketään, kun hän kuulee sen: lyhyen, rohisevan henkäisyn.
Äänessä ei ole kunnon resonanssia, ei syvyyttä. Marilta kestää pari sekuntia ymmärtää, mitä hän oikein kuulee. Pienen, heikon äänen. Pienen ihmisen päästämän.
Marin sisuskalut puristautuvat kovaksi möykyksi. Kaikki hätäkeskuksessa työskentelevät tunnistavat sen polttavan vatsakivun. Tämä ei ole mikään kepponen.
”Minä kuulen sinut”, Mari sanoo ja klikkaa näyttöä valmiina yhdistämään puhelun poliisille ja lähettämään ambulanssin. ”Oletko sinä loukkaantunut? Jos tarvitset apua, yritä päästää jokin ääni.”
Viimeiseen asti Mari toivoo kuulleensa väärin. Hän jännittää kehoaan kuin se voisi auttaa häntä kuulemaan paremmin. Kuuluu rahinaa, ja kuulostaa siltä kuin luuri putoaisi toisessa päässä lattialle. Mari kuulee useammankin äänen. Kangas hankaa mikrofonia vasten, kuuluu tiivis niiskahdus, joka hädin tuskin päästää yhtään ilmaa lävitseen, ja sitten käheä kuiskaus:
”Äiti.”
Vatsassa tuntuva kipu lähtee leviämään, valuu alas reisiin ja tekee ne jäykiksi. Kaikesta koulutuksesta ja kokemuksesta huolimatta Mari joutuu nielaisemaan kahdesti pitääkseen äänensä kurissa.
”Hyvä. Olet tosi reipas, pikkuinen”, hän sanoo ja yrittää kuulostaa turvalliselta ja lämpimältä, vaikka voimattomuus riehuu hänen kehossaan kuin mikäkin hirviö. ”Minä olen Mari. Mitä sinun äidillesi on tapahtunut? Onko hän loukkaantunut?”
Lapsi haukkoo henkeään, kun taustalta kuuluu kolme raskasta tömähdystä. Lapsen päästämä ääni kertoo tukahdutetusta kauhusta, joka on hiljennetty niin, ettei kukaan voi kuulla. Uusi oivallus iskee Marin vatsanpohjaan. Nyt ei ole kyse äidistä, joka on kaatunut ja lyönyt päänsä keittiösaarekkeeseen yrittäessään vaihtaa hehkulamppua. On kyse jostain paljon pahemmasta. Juuri kun Mari ajattelee, että lapsen isä on tehnyt jotain, lapsi vahvistaa asian sanasta sanaan.
”Se on isä.”
Voi ei.
”Onko isä satuttanut äitiä?”
Lisää kohinaa.
Sitten: ”Mmm”, jota seuraa katkonainen sisäänhengitys.
Mari ei enää odota, vaan lähettää ambulanssin korkeimmalla prioriteetilla samaan aikaan kuin yhdistää puhelun poliisille. Tyttö soittaa kiinteästä kotipuhelimesta, joten Marin ei tarvitse kysyä hänen sijaintiaan. Mari karaisee kurkkuaan ja puhuu niin pehmeällä äänellä kuin pystyy.
”Apua on tulossa. Olet tosi reipas, kun soitit. Me autamme sinua ja äitiäsi. Onko isä nyt siellä?”
Sano ei, sano ei, sano ei.
”Alakerrassa.” Ääni on ohut kuin palaneesta imupaperista jäljelle jäänyt tuhka.
”Hyvä, ja sinä olet yläkerrassa?”
”Mmm.”
”Näetkö sinä äidin?”
Tyttö ulvahtaa, mutta pidättelee ääntään. Se kuulostaa tukahdutetulta. Vaiennetulta.
Hemmetin ääliö.
”Vedä syvään henkeä, kaikki järjestyy kyllä. Mikä sinun nimesi on?”
Tyttö vetää räkää sisään ja nielaisee. ”Linn Walter.”
”Kuinka vanha sinä olet, Linn?”
”K-kahdeksan. Minua pelottaa.”
”Ei sinun tarvitse pelätä. Minun nimeni on Mari ja olen lähettänyt apua. He tulevat pian. Yritä vastata, pikkuinen. Näetkö sinä äidin?”
Mikin poikki vedetään taas kangasta. Kuuluu pehmeä, kuiskaava ääni. ”Ei, en uskalla katsoa ulos.”
”Oletko sinä piilossa?”
”Mmm.”
”Hyvä. Tiedätkö, hengittääkö äiti? Tai vuotaako hän verta? Lyökö…” Ääni murtuu ja Marin pitää koota itsensä. ”Lyökö isä häntä nyt?”
Joka kysymys tuntuu siltä kuin Mari löisi pelokasta pientä tyttöä nyrkillä, mutta hänen pitää muodostaa kokonaiskuva sekä vammoista että uhista. Hänen pitää tietää, onko isä edelleen talossa ja väkivaltainen vai ei.
Yhtäkkiä sanat virtaavat tytöstä ulos:
”He riitelivät. Niin kuin heillä on tapana.” Tyttö nyyhkäisee. ”Isä ei ole meille kiltti. Aiemmin äiti hengitti, mutta… nyt en ole siitä varma.”
”Onko äiti isän kanssa alakerrassa?”
Tauko saa Marin upottamaan kyntensä reiteensä.
”Linn?”
”Isä työnsi hänet”, tyttö sanoo. ”Rappusia alas. Sen jälkeen äiti ei ole enää liikkunut.”
OSA YKSI
2014
