Aallonmurtajat

Luku Kaksi

LUKU KAKSI

Moa

Ensimmäinen asia, jonka Moa näkee avatessaan silmänsä, on auringonsäde, joka on etsiytynyt esiin rullaverhon raosta kuin suuri osoittava sormi. Se paistaa suoraan Nallin kasvoihin. Nall on pudonnut hänen sylistään ja näyttää hylätyltä rumalla, hevoskuvioisella päiväpeitolla. Vaikka Moa oikeastaan onkin jo liian iso välittääkseen kuluneesta pehmolelusta, joka hänellä on ollut syntymästään saakka, hän ojentaa kätensä ja siirtää sitä. Siitä on jo monta vuotta, kun hän nukkui Nallin vieressä joka yö. Mutta eilen mennessään nukkumaan Moa ei voinut olla ottamatta Nallia alas kunniapaikaltaan kirjahyllystä, ja hän puristi sen tiukasti syliinsä. Suunnitelmahan oli, ettei hän enää ikinä heräisi.

Ja paskat. Olen elossa.

Vai onko hän sittenkään? Auringon säde ja Nall. Hänen oma huoneensa. Siellä on hiljaista. Onnistuiko hän? Pääsikö hän taivaaseen? Moa hieroo silmäänsä kämmensyrjällään ja tuntee unisia hitusia. Kuivuneita kyyneliä. Tahmaa poskella ja suupielessä. Oksennusta?

Aivon käynnistyvät hitaasti ja muistikuvat asettuvat haparoiden riviin: Moa istui sängynlaidalla itkemässä yksi äidin pilleripurkeista kädessään, se, jossa on varoituskolmio. Siksi hän valitsi sen äidin kylpyhuoneen kaapin lääkepakkausten sekamelskasta. Hän tunsi jo itsensä kuolleeksi ja haudatuksi. Hän ei jaksanut enää. Ei sekuntiakaan. Hän muistaa, miten tabletit rahisivat hänen kämmenellään ennen kuin hän viskasi ne suuhunsa.

Ei se toiminutkaan. Valitsin väärät pillerit.

Kyynelten noustessa silmiin Moa ymmärtää, ettei hän todellakaan ole kuollut. Taivaassa ei itketä.

Kova jano riipii hänen kurkkuaan. Moa voihkaisee, ja tuntuu siltä kuin kurkku olisi tulessa, kun hän yrittää nielaista. Hänen pitää mennä pissalle. Hänellä on kamala hätä. Silloin hänen muistinsa palaa. Keho kuroutuu vaistomaisesti kasaan sikiöasentoon.

Isä ja toinen mies, joka piteli kameraa. Filmin laatu oli rakeinen, ja kuva oli pimeä. Heidän äänensä sanoivat kaiken sen kamalan. Mies kameran takana:

”Hitto vie, käy nyt kunnolla käsiksi. Hän on vain pikku apina. Eivät ne tunne asioita samalla lailla kuin me.”

Synkkä, vahingoniloinen nauru. Ja poika. Hänen hennon vartalonsa alla oleva pissalammikko. Lapsen lasittunut katse, joka oli sammumaisillaan. Täynnä kipua, mutta kuitenkin jo täysin toivoton. Lapsi katsoi suoraan kameraan. Miksi te teette tämän minulle?

Huuto haluaa päästä ulos, mutta Moa tukahduttaa sen. Hän kääntää päänsä tyynyä kohti ja inisee. Hän haparoi puhelinta kädellään ja löytää sen vierestään päiväpeitolta. Kaksi prosenttia akkua jäljellä. Hän avaa kalenterisovelluksen. On sunnuntai. Tabletit eivät vieneet hänen henkeään, mutta hän on nukkunut jo melkein kaksi päivää. Rullaverho on alhaalla ja huoneessa on yhtä huono ja lämmin ilma kuin autossa, joka on viettänyt kokonaisen päivän pysäköitynä aurinkoon. Moa näkee, että Nallin vatsassa on kuivunutta oksennusta.

”Helvetin idiootti”, hän sähähtää itselleen ja lyö pehmolelua niin, että se putoaa alas kokolattiamatolle.

Jokin Moan sisällä kuiskaa, ettei hän saa kuolla, sillä hän on ainut, joka tietää. Ainut, joka voi korjata asiat. Että hän olisi pelkuri, jos hän vain jättäisi kaiken taakseen. Hän haluaa huutaa, ettei tämä ole reilua. Ei hän ole pelkuri! Käsi tarttuu päiväpeittoon ja rypistää sen kasaan, niin että hevoset näyttävät groteskin vääristyneiltä. Nämä suuret epätoivon ja lamaannuksen tunteet, juuri näistä hän halusi päästä.

Pää tuntuu turvonneelta ja hellältä. Ihan kuin se voisi haljeta kuin ylikypsä tomaatti, jos hän pitelisi sitä liian kovassa otteessa.

Otsaluun takana suhisee. Korjata asiat? Ketä hän oikein yrittää huijata? Hän on vain arvoton pikku ihmisrähjä. Säälittävä teinipissis. Sen hän saa kuulla joka päivä, ja eikö se ole tottakin? Hän ei selvästi pystynyt edes viemään omaa henkeään.

Silmät alkavat tottua olemaan taas auki, ja nyt Moa näkee tyynyllä vähän isomman oksennuksen. Kapselit ovat kuivuneet kiinni kankaaseen ruoanjämien ja mehun kanssa. Siksi se ei toiminut. Hän nukahti ja oksensi sitten kaiken heräämättä siihen.

Moa vetää kolme kertaa syvään henkeä ja nousee ylös istumaan. Hän sulkee silmänsä niin tiukasti, että näkee silmäluomiensa sisäpuolella punaisia ja valkoisia välähdyksiä. Ehkä hän voisi kadota? Paeta ja aloittaa työt hevostallilla. Hän voisi nukkuakin tallin ylisillä. Kunhan hän vain saisi ruokaa ja saisi huolehtia hevosista ja… pääsisi täältä pois.

Mutta jos Moa tekee niin, isä pääsee pälkähästä. He pääsevät pälkähästä. Isä on välttänyt vuosien aikana vastuun niin monesta asiasta, ja Moa ja kaikki muut hänen läheisensä joutuvat maksamaan siitä. Mutta Moa on elossa, ja sen vuoksi hänen pitää tehdä jotain. Jos hän ei sanoisi mitään löytämästään hän olisi todellakin arvoton pikku ihmisrähjä. On yksi asia lyödä vaimoaan ja lastaan. Kiusata muita niin kuin isä tekee ja saada kaikki ihmiset ympärillään tuntemaan itsensä pieniksi ja pelokkaiksi. Mutta se, mitä Moa näki videolla…

Vatsa kramppaa äkillisesti ja kuroutuu kasaan. Tai ehkä kyse on päättäväisyydestä. Moan pitää kertoa asiasta jollekulle. Solveig, liikunnanopettaja, on kiltti. Hän kysyi Moalta kerran tämän mustelmista. Hän sanoi, että Moa voisi kertoa, mitä kotona tapahtuu, vaikka kotona olisikin väitetty muuta. Moa ei tietenkään sanonut mitään. Mutta se tuntui silti hyvältä.

Isä aavistaa varmasti, että Moa on käynyt hänen tietokoneellaan. Että hän tietää. Isän katse on ollut viime aikoina kummallinen. Siksi Moa nieli äidin pillerit. Hän ei kestänyt sitä tunnelmaa. Siinä oli koko ajan läsnä vaiettu uhkaus: pian pamahtaa ja kunnolla.

On ihme, että niin kuivuneelta tuntuva keho jaksaa muodostaa lisää kyyneliä, mutta nyt niistä ei taas tule loppua. Nenä on tukossa ja kasvot tuntuvat turvonneilta ja helliltä. Mutta jossain Moan takaraivon kohdilla syttyy pieni kipinä, joka kulkee hänen kehonsa lävitse. Se vahvistaa häntä sitä mukaa kuin etenee.

AION kyllä kertoa Solveigille.

Käytävältä kuuluu askelia.

Moa kuulee askelten painosta, että kyseessä on isä. Hänestä tuntuu heti siltä kuin hän kutistuisi kasaan täysin mitättömäksi.

Lukitsiko Moa oven ennen kuin…

Isä pysähtyy oven ulkopuolelle ja Moa pidättää hengitystä samaan aikaan kuin tajuaa, miten asia on:

Olenko minä maannut täällä kaksi kokonaista päivää? Helvetin paskapäät. He molemmat.

Pelko, joka on seurannut häntä koko hänen lyhyen elämänsä ajan, turvautuu tavallisiin temppuihinsa. Se yrittää lamaannuttaa Moan ja viedä kaikki hänen voimansa. Käsivarsia pistelee kuin lihaksia ja jänteitä kuorittaisiin pois ja ne putoilisivat maahan. Kurkussa tuntuu kuiva pala eikä hän pysty nielemään. Hän on jähmettynyt paikoilleen.

Lattia narahtaa. Isä seisoo aivan oven ulkopuolella. Moa lakkaa hengittämästä.

Ole kiltti ja sano, että lukitsin oven.

Isä mumisee jotain ja jatkaa sitten matkaansa. Askelet kulkevat eteisen läpi, ja pian sen jälkeen Moa kuulee isän laskeutuvan rappuset alas. Kurkkua ei enää kurista. Nyt Moa vetää henkeä ja hakee vihasta voimaa. Hän ei enää saa reagoida näin. Lamaannus on hänen pahin vihollisensa. Pelko. Hänen pitää päästää siitä irti nyt kun hän on tehnyt päätöksensä.

Moa miettii, tuleeko isä tuntemaan sen. Että Moa on muuttunut. Moa ajattelee, että vaikka hän ja äiti edelleen kyyristelisivät lannistuneen näköisinä isän lähellä, ehkä se tulee näkymään Moasta. Sillä hänen sisällään ei enää tunnu samalta.

Moa voihkaisee nostaessaan Nallin ylös lattialta ja tuijottaessaan suoraan tummanruskeisiin lasinpaloihin, jotka toimittavat silmien virkaa.

”Minä aion kertoa Solveigille”, hän kuiskaa. Ja jotain tapahtuu, kun hän lausuu sanat ääneen. Tuntuu siltä kuin uudenlainen voima lähtisi kaartelemaan pehmolelusta ylöspäin ja hivuttautuisi käden ihon alle. Se on kutittava tunne, joka ei tunnu lainkaan epämukavalta, päinvastoin. Tuntemus voimistuu kulkiessaan käsivartta pitkin sydämeen. Moa kuvittelee melkein näkevänsä Nallin nyökkäävän itselleen.

Tuntuu kuin Moan kehon joka ikinen hermopäätelaulaisi. Valta. Hänellä ei ole koskaan ollut valtaa. Ei valtaa isästä. Mutta pian se asia muuttuu. Tämä voi olla Moan ja äidin pääsylippu pois sen hirviön luota. Ehkä Moa on vielä hengissä vain yhdestä ainoasta syystä.

”Nall”, hän sanoo taas, tällä kertaa vähän vakaammalla äänellä. Melkein juhlallisesti. ”Minä aion kertoa.”