Aallonmurtajat

Luku Yksi

LUKU YKSI

Linn

Kaksi perhanan päivää jäljellä.

Juoksukengät saavat Linnin askelet kevyiksi, kun hän hiipii ulos talosta. Kello on puoli kaksitoista yöllä. On täysin mahdotonta nukkua. Linnin pitää päästä purkamaan stressiä. Se ryömii hänen kehoaan pitkin kuin sormet, jotka tökkivät ja kutittavat aivan ihon alta. Kello tikittää armottomasti eteenpäin. Ensin jäljellä oli viikko. Sitten pari päivää. Nyt enää vain kaksi. Kello yhdeksän ylihuomenna isä ottaa ensimmäiset askelensa vapaudessa kymmeneen vuoteen. Linn ei halua miettiä, minne isä aikoo askelensa suunnata.

Hän vetää hupparinsa vetoketjun ylös. Jos hän törmäisi johonkuhun vastoin odotuksia, hän näyttäisi ihan tavalliselta juoksulenkillä olevalta tytöltä. Pari kertaa myöhäiset iltakävelijät ovat nähneet Linnin seisovan aivan hiljaa paikoillaan tarkkailemassa ympäristöään. Silloin Linn vain alkaa hengittää raskaasti ja esittää venyttävänsä reisilihaksiaan.

Hän ei tee numeroa siitä, että seisoo jonkun vieraan ihmisen pihassa.

Kun yrittää esittää, että itsellä on oikeus olla jossain tietyssä paikassa, ihmiset eivät yleensä ajattele asiaa sen enempää. Tosin nyt kun useampi ihminen on tehnyt rikosilmoituksen alueella liikkuvasta tirkistelijästä, kannattaa olla erityisen varovainen. Sora rahisee kengänpohjien alla ja Linn hengittää sisään viileää iltailmaa. Hän tietää saavansa pian haluamansa potkun.

Linn tietää tasan tarkkaan, milloin riippuvuus alkoi.

Hän oli seitsemänvuotias. Kesken päivällisen isä painoi yhtäkkiä äidin vasten keittiön seinää. Hän piteli karskia, karvaista kättään äidin hennolla, valkoisella kaulalla niin että äiti sai hädin tuskin henkeä. Ja jokin Linnissä meni rikki. Hän ei voinut jäädä istumaan paikoilleen, itkeä spagettiinsa ja katsella isän lyövän äitiä. Kuunnella tukehtumisääniä ja äidin paniikin tämän haukkoessa henkeä.

Ei enää kertaakaan.

Linn muistaa, miten äidin katse seurasi häntä, kun hän hivuttautui alas tuolilta ja hiipi ovelle.

Mene niin kauas pois täältä kuin vain voit, äidin silmät sanoivat, ja niistä välittyi sekä kauhu että suru. Ehkä ne sanoivat myös: Älä tule takaisin.

Linn veti ylleen takin ja kumisaappaat isän uhkauksen ja kirosanojen soidessa korvissaan ja juoksi sitten ulos piiloutuakseen. Hän ei voinut hakea apua, silloin isä tappaisi heidät. Kenellekään ei saanut kertoa, sen Linn oli oppinut jo aikaa sitten. Mutta ainakin hän saattoi lähteä niin kauas pois, ettei joutunut kuuntelemaan niitä kamalia ääniä.

Jauhelihakastikkeen ja ketsupin maku tuntui edelleen hänen ikenissään, kun hän juoksi kyynelet virraten. Kun hän ei enää jaksanut, kun keuhkot tuntuivat olevan kuin tulessa, hän pysähtyi puuskuttamaan valkoiseksi rapatun talon eteen, jossa oli valtavat näköalaikkunat. Sisällä paloivat valot ja Linn näki naisen kantavan vatia, jolla oli jotain höyryävää. Nainen näytti rauhalliselta ja iloiselta. Siltä kuin häntä ei olisi koskaan painettu keittiön seinää vasten kesken päivällisen, lopputuloksena isot mustelmat kaulalla. Siltä kuin hän ei olisi koskaan seisonut katsomassa vierestä ja anonut heiveröisellä äänellä jotakuta lopettamaan lapsensa lyömisen.

Linn halusi nähdä enemmän.

Päätös ei oikeastaan ollut mikään päätös. Se oli tarve, joka tuntui niin vahvana koko kehossa, ettei Linn edes ajatellut tekevänsä jotain kiellettyä.

Sisällä pöydän ääressä istui onnellinen perhe. Linn ei pystynyt irrottautumaan näystä ennen kuin päivällinen oli ohi ja hän huomasi olevansa kokonaan kananlihalla ja hampaidensa kalisevan yhteen.

Kotona vallinnut riita olisi varmasti jo ohi. Äiti seisoi luultavasti tiskaamassa, kehossaan uusia, turvonneita mustelmia, ja isä istui varmasti TV:n ääressä olut edessään. Olisi varmaan turvallista palata takaisin.

Muiden ihmisten arjesta tuli pian Linnin salainen pakopaikka. Hän alkoi käydä siellä niin usein kuin vain pystyi. Hän katseli. Uneksi itsensä jonnekin muualle. Tai paikalle. Näiden ihmisten elämään.

Nyt Linn on 28-vuotias eikä vieläkään pysty lopettamaan. Hän tietää syyllistyvänsä rikokseen. Tarkkailu hermostuttaa ihmisiä. Pelottaakin. Se vie ihmisiltä jotain, mitä he eivät ole suostuneet itsestään antamaan. Mutta vetovoima on vahva.

Linnillä on muutama, joita hän seuraa aina lähtiessään ulos, kuin jonkinlaista todellisuudessa sijaitsevaa f*******:-uutisvirtaa. Täälläkään kukaan ei voi valita pois asioita, joita ei halua Linnin näkevän. Ei ole filttereitä. Linn on seissyt hiljaa puiden lomassa katselemassa nuorta paria, joka harrasti kuristusleikkejä. Eläkeläisparin riita päättyi siihen, kun nainen heitti tuhkakupin ja mies meni nukkumaan vierashuoneeseen. Keski-ikäinen mies taas runkkasi katsellessaan läppäriltään pikkutyttöjen kuvia.

Tavallaan iljettävyyksienkin näkeminen on ihanaa. Se tuo eräänlaista lohtua – Linn ei ole yksin. Melkein joka puolella on turmellusta, jos vain katsoo tarpeeksi pitkään.

Linn kääntyy pois soratieltä samaan aikaan kuin pöllö liitää hänen ohitseen hyvin läheltä hänen päätään. Siiveniskut kuulostavat majesteettisilta. Täällä metsässä ei ole katulamppuja muuta kuin parilla vähän isommalla tienkaistaleella. Asvalttiakaan ei juuri ole. Saxtorpin metsä oli alun perin mökkialuetta, jonne ihmiset ovat nyt alkaneet asettua myös talveksi, muuttaa sinne kokoaikaisesti ja rakentaa taloja. Siellä on kaunista. Vaihtelevaa. Linn lähestyy pikkiriikkistä ruskeaa taloa. Se on yksi Linnin vakipaikoista, vai miksi sitä nyt pitäisikään kutsua.

Nurmikko näyttää hoitamattomalta. Linn vilkaisee nopeasti ympärilleen ennen kuin harppaa matalan, ruskean puuaidan yli. Hänen pulssinsa tykyttää. Kukaan ei ole nähnyt häntä. Hän hiiviskelee talolle päin. Viimeksi keittiössä ja makuuhuoneessa oli valot. Tänään talo näyttää täsmälleen samanlaiselta. Kun adrenaliini lähtee valumaan, leviää kehoon ja saa vatsan värisemään, Linn nauttii sen antamasta potkusta.

Talossa asuvan vanhan ukon puutarhassa ei ole kovin paljon kasvillisuutta, joten Linn kumartuu matalaksi liikkuessaan eteenpäin.

Linnin kädet nojaavat olohuoneen viileää ikkunalautaa vasten. Linn vilkuilee joka suuntaan, mutta sisällä on tyhjää ja valot ovat poissa päältä. Pulska ristihämähäkki vaanii ikkunan nurkassa ja yöperhonen lentää vaarallisen läheltä kuunvalossa kimmeltävää verkkoa. Linn vavahtaa, ja näkee valokeilan lankeavan keittiönoven raosta. Hän hiipii hiljaa talon ympäri ja varoo astumasta oksien päälle. Viimeksi käydessään täällä Linn sai kaamean aavistuksen, ja nyt se vain vahvistuu. Kaikki näyttää aivan samanlaiselta kuin viimeksi. Keittiön tiskipöydällä on avattu hernekeittopurkki. Tässä vaiheessa se on varmasti jo homeessa. Pöydällä on tahrainen tiskirätti. Ukkoa ei näy, ja Linn ajattelee heti:

Mies on vielä sängyssä.

Kurkkua kuristaa, ja Linn nielaisee tyhjää kiertäessään talon takapuolelle makuuhuoneen ikkunan luo.

Linnin hengitys muodostaa ikkunaan pieniä, kosteita ympyröitä hänen nojautuessaan niin lähelle kuin mahdollistakoskematta ikkunalasiin. Hän vilkaisee oikealle ja näkee sisäänkäynnin. Sytytetyn lattialampun. Valon, joka lankeaa roskakoriin ja sängylle. Miehen ääriviivat muotoutuvat kuluneen viltin alle.

Linn antaa katseensa jatkaa matkaansa ylöspäin. Hän tietää jo sisimmässään, miten asia on.

Ukko makaa sängyssä. Aivan kuten hän makasi jo kolme päivää sitten, viltti päällään, käsivarret vartalon sivuilla ja suu puoliksi auki. Miehen valkoinen tukka muodostaa kuin ohuen hunnun hänen kallonsa ympärille. Hän ei ole liikkunut yhtään.

Ukko on kuollut.

Kolme päivää. Linn ajattelee, että olisi ollut hienoa, jos sängyn vieressä olisi istunut edes pieni takkuinen ja itsepintainen, kosteasilmäinen piski. Pieni seurallinen, pörheä pallero, joka olisi uskollisesti odottanut isäntänsä nousevan ylös. Tai jos eteisessä olisi ollut vanhanaikainen puhelinvastaaja, jossa olisi vilkkunut punainen, kuuntelemattomista viesteistä kertova valo. Mutta ei täällä ole koiraa tai viestejä. Vain vanha mies, joka on kuollut omaan sänkyynsä ilman että kukaan tietää asiasta.

Linn katsoo ympärilleen. Metsässä on hiljaista, ja ympäröivät talot ovat kuin pieniä valokeitaita. Tämä on juuri sellainen juttu, mistä kadun asukkaat tulevat puhumaan vuosikausia.

”Hän makasi siellä kuolleena, monta päivää. Eikö olekin traagista? Toivottavasti minusta ei koskaan tule niin yksinäistä.”

Katkeruus nousee syvältä Linnin sisuksista. Sillä juuri niinhän tällaisilla omakotitaloalueilla käy. Kukaan ei näe ketään muuta. Ei oikeasti. Ei ennen kuin on liian myöhäistä.

Hemmetti sentään.

Pitäisikö Linnin soittaa jollekulle? Mutta mitä hän sanoisi? Mikä hänen selityksensä olisi? Mistä hän saattoi tietää, että mies makaa kuolleena? Linn jää hetkeksi seisomaan paikoilleen ja katsoo ruumista. Se näyttää rauhalliselta. Siltä kuin miehestä olisi okei maata siinä. Mutta jos kukaan ei saa tietää, niin ruumiista tulee lopulta aivan toisen näköinen, kun mies alkaa mädäntyä. Ja luultavasti vasta silloin, kun naapurit tuntevat hajun, hänet tullaan löytämään. Ja he tulevat olemaan oikeassa sanoessaan sen: Eikö olekin traagista?

Linn epäröi. Sitten hän tekee päätöksensä. Asia ei ole hänen vastuullaan. Tämä ei ole hänen taistelunsa, eikä kyse ole hänen läheisistään. Ei hänellä sellaisia olekaan, paitsi ehkä Anton ja äiti.

Linn peruuttaa pois kukkapenkistä ja pyyhkäisee jaloillaan edestään joka askelen jälkeen, jottei pehmeään kukkamultaan jäisi jalanjälkiä. Hän katsoo tarkkaan sekä oikealle että vasemmalle ennen kuin kulkee talon etupuolelle, juoksee takaisin puutarhan lävitse ja hyppää taas aidan ylitse soratielle.

Hän kuuntelee soran rahinaa kengänpohjien alla. Se on miellyttävä ääni. Linn yrittää päästä synkistä ajatuksistaan, jotka koskevat ukon yksinäisyyttä. Unohtaa sen synkeän tosiasian, että mies vain makaa siinä mätänemässä. Onko ilma viilentynyt, vai tuntuuko Linnistä vain siltä?

Hän lähtee kulkemaan kohti yhtä uudemmista taloista. Se on liidunvalkoinen, kaksikerroksinen hienostotalo. Yksikerroksiset talot ovat parempia, mutta tämä pariskunta, joka harrastaa kuristusleikkejä, on sijoittanut olohuoneensa alakertaan. Heillä on tapana valvoa myöhään. Joko he eivät tule ajatelleeksi vetää verhoja kiinni, tai sitten he tykkäävät siitä ajatuksesta, että ihmiset saattavat nähdä heidät. Linn on nähnyt heidät monta kertaa sohvalla TV:n ääressä, pornoelokuva TV:n näytöllä. Heillä on tapana katsoa yhdessä pornoa ja harrastaa seksiä. Linn ei tietenkään voi kääntää katsettaan pois.

Hän avaa portin niin hiljaa kuin pystyy ja hiipii kivilaattoja pitkin kohti ulko-ovea. Sitten hän kääntyy kulkemaan nurmikon poikki ja kiertää talon toiselle puolelle. Siellä on puinen terassi, mutta Linn on tullut kokemuksesta viisaammaksi, eikä nouse sille, sillä se saattaa narahtaa. Sen sijaan hän kiertää terassin ja asettuu olohuoneen ikkunan viereen.

Pariskunta makaa sohvalla lusikka-asennossa ja katsoo jotain poliisisarjaa. Mies on etupuolella ja nainen takana. Näyttää siltä, että mies on nukahtanut. Naisen pää on miehen käsivarrella, ja hän räpyttelee laiskasti silmiään. Pöydällä on puoliksi juotu pullo punaviiniä ja kaksi lasia. Pieni kulhollinen wasabipähkinöitä. Kun nainen kurottaa käteensä pähkinän, mies herää ja pussaa naisen päälakea ennen kuin nukahtaa heti uudelleen. Se näyttää hienolta. Jos toinen heistä kuolisi, toinen tuntisi olonsa vajaaksi. Ehkä loppuelämänsä ajan.

Linn miettii, oliko edellisen talon ukolla joku joskus kauan sitten, lepuuttiko joku iltaisin päätään hänen käsivarttaan vasten. Saiko mies kokea rakkautta, vai oliko hänen maailmassa viettämänsä aika vain pitkä ja yksinäinen matka kohti kuolemaa?

Eikö se olisikin kaikkein pahinta? Linn ajattelee. Jos ei ikinä löytäisi ketään?

Sitten kuvasarja välähtää hänen mielessään. Se riipii vanhoja haavoja. Ei. Ei se tietenkään olisi kaikkein pahinta. Pahinta on löytää joku. Rakastua. Nojata päätään tämän käsivartta vasten – ja sitten havaita, että kyseinen käsivarsi on vaarallinen.

Voi paska!

Linn nostaa katseensa taivaalle, jotta silmät eivät täyttyisi kyynelistä, ja pakottaa sydämensä rauhoittumaan.

Linn ymmärtää vastaavansa itse omasta elämästään. Hän asettaa rajat, ja hänen tapansa tehdä se johtaa epäilemättä siihen, että hän mädäntyy kuoltuaan yksin sänkyynsä, eikä kukaan edes saa tietää asiasta. Äiti tulee kuolemaan, ja veli hankkimaan suloisen vaimon ja monta lasta, ja muuttamaan jonnekin, missä talot ovat edullisia. Linn tulee istumaan yksin metsämökissään kirjoittamassa vihaisia tekstejä patriarkaalisista rakenteista. Onko se hänen kohtalonsa? Silloinko vasta huomataan, ettei häntä enää ole, kun hän alkaa haista?

Sohvalla makaava nainen vetää viltin tiukemmin ympärilleen ja hieroo taas poskeaan miehensä käsivartta vasten. Hän vetää sisäänsä miehen tuoksua, ja hänen suupielensä nousevat ylöspäin.

Linn voi yrittää huijata itseään. Hän voi purra hampaansa yhteen niin kovaa, että ne halkeavat. Sille ei vain voi mitään. Vaikka hän tietää kaiken siitä, miten vaarallista rakkaus voi olla, tämä on fakta:

Hän haluaa sen, mitä tällä pariskunnalla on.