Neljäs aalto

Luku neljä

LUKU NELJÄ

Moa

Musiikki on vähän liian kovalla, jotta Istedgaden skandaalialueella Kööpenhaminassa sijaitsevassa ahtaassa baarissa pystyisi puhumaan normaalisti. Moa katselee meluisia, halpaa olutta juovia ihmisiä, jotka yrittävät käydä humalaisia keskusteluja ilmassa pauhaavan rockmusiikin yli. Suurin osa heistä on ajelehtijoita. Yhteiskunnan hylkiöitä. Ulkopuolisia, aivan kuten Moakin. Tukahduttava savusumu ei häiritse Moaa enää, kuten ensimmäisillä kerroilla, kun hän kävi täällä. Vaikka Kööpenhamina on Malmöstä vain kahdenkymmenen minuutin junamatkan päässä, se tuntuu kuin toiselta maailmalta. Täällä ihmiset ovat vapaampia. Baarissakin saa polttaa sisällä.

Veronica seisoo baaritiskin luona. Moa katsoo tämän pitkää, tummanruskeaa tukkaa, joka ulottuu juuri ja juuri takapuolen yläpuolelle. Muhkea hiuslaite koostuu sekä luonnollisesta hiuksesta että hiustenpidennyksistä. Sen alla niskassa on haalistunut, vihreä tatuointi, jossa lukee: I am a fuckup.

Kaveri teki sen Veronicalle kännissä kaksi vuotta sitten, niin hän kertoi. Jos on jotain, mitä Veronica ei ole, niin fuckup, epäonnistuja. Aivan kuin Moan katseet olisivat puhdasta energiaa, Veronica kääntyy ympäri, huomaa Moan katsovan itseään ja hymyilee leveästi. Veronican nenänpää kaartuu aavistuksen alaspäin, kun hän hymyilee. Sen Moa on huomannut tuijotettuaan tätä nuorta naista intensiivisesti viime kuukausien aikana. Veronica näyttää nauttivan olostaan missä hyvänsä. Aivan kuin hänen paikkansa maailmassa olisi itsestään selvä. Kuin hän olisi kotonaan kaikkialla. Se on kaunista.

Moa on yrittänyt ryhtyä poliittiseksi lesboksi. Hän on yrittänyt oikein kovasti, mutta se ei tahdo luonnistua. Toki hän näkee, että Veronica – yhdeksäntoistavuotias strippari, johon Moa tutustui viime syksynä Malmössä – on kaunis. Seksikäs. Ja kyllä, he ovat kerran menneet sänkyyn. Mutta sen jälkeen se vain oli siinä. Heille ei käy samoin kuin Linnille ja Elenalle. Tunteita ei ole. Silloin harvoin, kun Moa on tuntenut niin, on ollut kyse miehistä.

Ja siihen hän ei aio enää koskaan suostua. f**k that, kuten Veronica sanoisi.

Baarin luona yli-innokas keski-ikäinen mies vie rokonarpiset, possunpunaiset kasvonsa aivan liian lähelle Veronicaa. Mies kumartuu sanomaan jotakin, ja Moa voi hyvin kuvitella mitä. Hän osaa myös kuvitella, miltä miehen henki haisee. Moa sai tuntea isän hengityksen hajun useammin kuin olisi halunnut.

Katse, jonka baarissa oleileva mies saa vastaukseksi, saa tämän ottamaan askelen taaksepäin. Kun Veronica avaa suunsa ja sanoo jotain lyhyesti samaan aikaan kun tarttuu kullanväriseen perhosveitseen, joka roikkuu hänen kaulassaan paksussa ketjussa, mies lysähtää kasaan ja katoaa takaisin tilassa vellovaan väsähtäneeseen ja juopuneeseen ihmislihamassaan.

Moa naurahtaa ja sormeilee muovista, kirkkaankeltaista sytytintä. Hän sytyttää ja sammuttaa sen. Sytyttää ja sammuttaa. Miehet yrittävät melko usein flirttailla Veronican kanssa tai tehdä tälle häpeällisiä ehdotuksia. Tai vain tulla antamaan ei-toivottuja arvioita tämän kehosta ja ulkonäöstä. Ehkä se on odotettavissa, kun Veronica näyttää siltä miltä näyttää. Mutta hän saa miehet aina ymmärtämään, ettei se ole kovin hedelmällistä. Että meno voi käydä vaaralliseksi. Ehkä se johtuu siitä, että hän työskentelee yhdellä Kööpenhaminan rähjäisimmistä strippiklubeista, jossa hänen pitää kestää joka työvuorossa kaikki samat jutut… Mutta saahan hän siitä myös kunnollisen korvauksen. Veronika ei todellakaan siedä mitään sellaista paskaa työajan ulkopuolella, ellei siitä makseta hyvin. Se asia on harvinaisen selvä.

Kun Veronica on saanut baarimikolta kaksi pulloa Tuborg-olutta, hän palaa viimein takaisin pöytään ja istuu alas. Hän puhaltaa sivuun hiussuortuvan, joka on pudonnut hänen kasvojensa eteen, ja sytyttää heti tupakan. Hänen pitkät tekokyntensä on maalattu kiiltävän mustiksi. Jokaiseen rystyseen on tatuoitu kirjain, joista muodostuu yhdessä sanat GAME OVER.

”Mikä ukko tuo oikein oli?” Moa kysyy ja juo ison kulauksen olutta. Jälleen yksi asia, joka on paremmin tällä puolen Juutinraumaa. Kukaan ei välitä, jos joku on pian vasta seitsemäntoistavuotias, ja istuu baarissa juomassa olutta ystävättärensä kanssa. Ei ainakaan riittävästi tehdäkseen asialle jotain.

”Helvetin idiootti”, Veronica sanoo helisevällä Malmön murteella. ”Kuten ne kaikki ovat. Paskat siitä. Odota…” Veronica kostuttaa etusormensa syljellä ja nojautuu eteenpäin. Hän hieroo Moan ohimoa kevyesti. ”Hiusväri, et huomannut yhtä läikkää”, Veronica hymyilee.

Moa kohauttaa olkiaan. ”Se lähtee pois ensi kerralla, kun käyn suihkussa.”

”Korpinmusta sopii sinulle tosi hyvin”, Veronica vastaa. ”Se näyttää siistiltä. Minä kokeilin sitä kerran, mutta näytin lähinnä ruumiilta, koska minulla on niin sairaan kalpea iho. Ei, tummanruskea on ainut, mikä toimii. Olen kyllä ajatellut kokeilla punaistakin. Siis ihan sellaista legopalikan punaista. Vielä joskus.”

”Vaikka… miksi me edes siitä välitämme?” Moa kokeilee.

”Aivan!” Veronica paukauttaa olutpullon pöytään, niin että vaahto nousee ja valuu pullonkaulan yli. ”Juuri niin. Patriarkaatin luomat odotukset hivuttautuvat meihin. Ajatus siitä, että olemme yhtä kuin ulkonäkömme. Ja että on olemassa oikeanlainen ja vääränlainen ulkonäkö.”

”Ja sinun työsi on näyttää hyvältä”, Moa sanoo. ”Olla miesten makuun.”

Veronica nyökkää. ”Niin se on. The struggle is real. On helppo tarttua syöttiin, oli sitten kuinka tietoinen hyvänsä. Klubille tulevat siat eivät tosin tajua, että he ovat uhreja ja minä olen rikoksentekijä. Kun he astuvat Dollhouse Dreamlandin ovesta sisään, kaikki stripparit ja huorat näkevät aivan saman asian: paksun, säälittävän ja helvetin helposti huijattavan lompakon.” Veronica nyökkää flirttailevasti paksulle baarissa viihtyvälle miehelle, joka ilahtuu äkillisestä huomiosta niin, että hänen gin and tonicinsa putoaa suoraan lattialle. Veronica nauraa röhönaurua kohti kattoa. ”Idiootit”, hän sanoo matalalla äänellä, ennen kuin huitaisee puolet oluesta huiviinsa kerralla.

Kännykkä tärisee taskussa. Moa ottaa sen esiin, näkee soittajan olevan äiti, ja painaa puhelun pois. ”Mutta kuule… puhuit jostain tapaamisesta? Sanoit, että voisin tulla jonkin ajan päästä mukaan. Nyt on mennyt jo monta kuukautta. Koska seuraava kerta siis on?”

Veronica nojautuu tuolissaan taaksepäin ja ristii käsivartensa hoikan ylävartalonsa eteen. Hän on ostanut yllään olevan nahkaliivinsä käytettynä, ja sitä peittävät pinssit, joissa on eri rockbändien logoja. Hänen pienten rintojensa välissä roikkuu valtavasti eri pituisia ja eri materiaaleista valmistettuja kaulakoruja. Yksi lyhemmistä koruista yrittää näyttää partateristä tehdyltä ketjulta. Perhosveitsi roikkuu alimpana ja muodostaa pienen kohoumaan mustaan hihattomaan paitaan, jossa on L7-bändin vintagepainatus.

Moa laskee katseensa omiin, mustaksi lakattuihin kynsiinsä ja nahkaiseen niittirannekoruun. Hän hypistelee viime vuoden Roskilde-festarien ranneketta ja ajattelee, että ehkä hänen olisi kuitenkin pitänyt vastata puhelimeen, jotta äiti voisi olla rauhassa. Mutta huono omatunto katoaa taas nopeasti, kun hän ottaa uuden kulauksen olutta. Hänellä ei ole nyt aikaa huolehtia äidistä.

”Kuule”, hän jatkaa. ”Tiedät kai, mistä me puhuimme… siis… miesten kanssa makaamisesta ja niin edelleen. Mitä siitä oikein pitäisi ajatella? Puhutteko te siitä kokouksissa?” Moa nyppii peukalonsa kynsinauhaa niin että se alkaa vuotaa verta. Hän työntää peukalon suuhunsa ja irvistää.

Veronica nojautuu jälleen kerran pöydän poikki lähemmäs Moaa. Hän kohottaa hitaasti kätensä ja silittää peukalollaan Moan ohimolla olevaa arpea. Sitä, jonka hän sai Johan Kinneltä silloin, kun hän, Elena ja Linn yrittivät ottaa Kinnen kiinni tämän vastenmielisessä mökissä, ja Carl Walter ilmestyi paikalle yhtä aikaa kuin pelastava enkeli ja suoraan helvetistä lähetetty kirous. Kohtaaminen päättyi siihen, että Moa makasi neljä päivää koomassa. Missä ja miten hän sai tämän arven tai kaulassaan tai selässään olevat, sitä hän ei lainkaan muista. Viimeinen asia, jonka hän muistaa siitä illasta, on miten Johan Kinne lähti tulemaan häntä kohti. Sitten hän tunsi terävää kipua päänsä sivussa, ja sen jälkeen ei mitään, kunnes heräsi Malmön sairaalan teho-osastolta. Linn ja Elena sanovat, että Moan pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei hän muista mitään. Mutta Moa ei tiedä, onko asiasta samaa mieltä.

”Ajattele tätä”, Veronica sanoo ja antaa sormenpäänsä seurata arven pehmeää kaarta. ”Niitä, jotka aiheuttivat tämän sinulle.” Veronica tonkii laukkuaan, tuolin selkänojalla roikkuvaa armeijanvihreää kanvaskassia, ja ottaa esiin ohuen, vaaleanpunaisen kirjan. ”Lue tämä ensin. Ja sitten sinä ja minä teemme yhden jutun yhdessä. Sitten voit tulla mukaan seuraavaan kokoukseen.”

Moa katsoo kädessään olevaa ahkerasti luettua ja taittunutta kirjaa. Valerie Solanas. SCUM Manifest. Moa lukee takakannesta sitaatin:

Sivistyneiden naisten tehtäväksi jää vain kumota hallitus, eliminoida taloudellinen järjestelmä ja hävittää miessukupuoli.

”No nyt puhutaan asiaa”, Moa sanoo ja nostaa vihreän Tuborg-pullonsa kippistääkseen, ja kaunis, hengenvaarallinen ja älykäs Veronica tarttuu heti hänen tarjoukseensa.