Neljäs aalto

PROLOGI Alkukesä 2016 Kun Rapport-ajankohtaisohjelman iltalähetyksen alkumusiikki lähetetään ympäri Ruotsia, moni hyssyttelee ympärillään olevia ihmisiä kuullakseen paremmin. Uutiskesä on ollut tapahtumarikas. Iso-Britannia on pitänyt meteliä Brexit-äänestyksellään. Mies on ampunut orlandolaisella homoklubilla yli viisikymmentä ihmistä. Ruotsi on saanut paikan YK:n turvallisuusneuvostosta, ja Nizzassa mies on tappanut kahdeksankymmentäviisi ihmistä ajamalla kuorma-autolla rantabulevardilla vain pari päivää aiemmin. Silti uutisankkuri ei aloita ohjelmaa millään näistä tapahtumista. Kun musiikki on hiljennyt, hän nostaa katseensa vakavana kameraan ja aloittaa: ”Hyvää iltaa ja tervetuloa Rapport-ohjelman pariin.” Vaikka nainen pitää äänensä parhaansa mukaan neutraalina, kuuluu selvästi, että hän on järkyttynyt siitä, mitä aikoo raportoida. Naisen vieressä TV-studiossa istuvat kaksi ihmistä näyttävät yhtä järkyttyneiltä. ”Aloitamme tämän lähetyksen vahvistamalla, että mies, jota ammuttiin aiemmin tänään Malmössä, on nyt kuollut vammoihinsa.” Ruudussa näytetään kuvaa bussipysäkistä. Pysäkistä, joka sijaitsee vain kivenheiton päässä Porslinsgatan 4:ssä sijaitsevasta oikeuskeskuksesta. Bussikatoksen lasi on murskattu, ja sitä lojuu jalkakäytävällä tumman ja pahaenteisen läiskän ympärillä kuin sinihohtoista, piikikästä jäätä. Sinivalkoiset eristysnauhat roikkuvat raskaassa myöhäiskesän ilmassa katuvalotolppien välissä kuin makaaberit köynnökset. Joku on jo käynyt tuomassa valkoisen nallen ja hautakynttilän paikalle, josta ei enää ikinä tule tulemaan täysin neutraalia. Kuoleman muisto on kaiverrettu täällä ikiajoiksi katukuvaan. ”Catrin Åkesson Malmön poliisin vakavien rikosten yksiköstä, toivotan sinut tervetulleeksi. Tehän työskentelette tämän tutkinnan parissa. Mitä voitte kertoa tapahtuneesta?” Catrin Åkesson näyttää vaivaantuneelta, oikaisee jakkuaan ja ristii kätensä eteensä pöydälle, ennen kuin vastaa. ”Kiitos. Tällä hetkellä emme tiedä sen enempää kuin että lähdemme liikkeelle siitä, että kyseessä on sama henkilö tai henkilöt, joka on myös keväällä ja kesällä Malmön keskustassa tapahtuneiden ammuskelutapausten takana.” “Mikä saa teidät tekemään sen johtopäätöksen?” ”Ensinnäkin tekotapa, mutta myös uhrit. Odotamme edelleen ballistisen tutkimuksen tuloksia, mutta tällä hetkellä emme näe merkkejä siitä, että kyseessä ei olisi sama ampuja.” Uutisankkurin ääni kiristyy. ”Mitä osaat sanoa uhrista?” ”Miehen läheisille on kerrottu asiasta, ja meidän näkemyksemme mukaan hänellä ei ole sen enempää yhteistä muiden uhrien kanssa kuin että he ovat kaikki aivan tavallisia miehiä, ja heille on tapahtunut jotain kamalaa. Yksikään uhreista ei ole poliisille entuudestaan tuttu.” Uutisankkuri nyökkää vakavana. ”Ja juuri siten tämä tapaus kai eroaa kaikista muista Malmössä vuosien varrella tapahtuneista väkivallanteoista? Kyseessä on kahdeksas kuolonuhri vain muutaman kuukauden aikana, ja se fakta, että ampumisen uhriksi joutuneet ovat olleet juuri miehiä, joilla ei ole rikosrekisteriä, on saanut median spekuloimaan asiaa. Osa, etenkin internetin erilaiset sensaatiosivustot, on mennyt niin pitkälle, että ampuja on nimetty Lasernaiseksi. Moni uskoo, että juuri uhrien sukupuoli on tehnyt heistä haavoittuvaisia näille mielipuolisille hyökkäyksille. Onko kyseessä teoria, josta myös poliisitutkinta lähtee liikkeelle?” Catrin Åkesson näyttää väsyneeltä ja ehtii päästää hyvin lyhyen huokauksen, ennen kuin tajuaa valkoiseen paitapuseroonsa kiinnitetyn herkän mikrofonin nappaavan äänen. Hänen kasvojensa vaaleanruskea väri tummenee. ”On olemassa useampikin teoria. Niin se aina on. Emmekä missään nimessä sulje tällä hetkellä mitään pois, vaan panostamme laajaan tutkintaan, jossa otamme kaikki mahdollisuudet huomioon.” ”Moni sanoisi ehkä, että kuulostaa siltä kuin haparoisitte pimeässä”, uutisankkuri vastaa vikkelästi. ”Mitä sanot spontaaneista katuprotesteista, joita on puhjennut tätä tyhjästä syntynyttä väkivaltaa vastaan? Ja mitä sanot erityisesti Malmön miehille? Perheenisille ja tavallisille ahkerille, työtätekeville miehille, jotka pelkäävät nyt lähteä iltaisin ulos?” Catrin Åkessonin ilme synkkenee aivan lyhyesti, aivan kuin hän haluaisi sanoa: Tervetuloa meidän maailmaamme, pojat, mutta sen sijaan hän ottaa vesilasin käteensä ja juo siitä keskittyneenä. Kun hän on valmis, hän suoristaa selkänsä, ennen kuin vastaa: ”Kuten sanottu, työskentelemme laajasti ilman ennakko-oletuksia, ja on olemassa useita mielenkiintoisia tutkintalinjoja, joita seurata. Voin vakuuttaa kaikille Malmön asukkaille, että tutkinta etenee ja että me tulemme saamaan tekijän kiinni ennemmin tai myöhemmin. Sitä, mitä media ja suuri yleisö spekuloi, en osaa siis tällä hetkellä kommentoida.” Uutisankkuri kääntää katseensa Catrinin vieressä istuvaan henkilöön, romuluiseen ja ruskettuneeseen keski-ikäiseen mieheen, joka näyttää siltä, että hänet on haettu lähimmältä terassilta ja paidan napit ovat unohtuneet auki. ”Sixten Törnholm, sinä olet sitä mieltä, että se, mitä Malmön poliisi kutsuu spekuloinniksi, pitäisi ottaa vakavasti?” ”Todellakin”, vastaa miesoikeusaktivisti Sixten ja kohottaa leukaansa, niin että vaaleaan, taaksekammattuun tukkaan työnnetyt aurinkolasit välähtävät studion terävässä valaistuksessa. ”Me Jätkähelpissä olemme huomanneet huolestuneiden sähköpostien ja puheluiden määrän kasvaneen huomattavasti. Monet ovat peloissaan ja huolissaan, ja se pitää tietenkin ottaa vakavasti. Jos vähätellään seikkaa, että kahdeksan miestä on ammuttu suoraan kadulle maan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, ja kutsutaan asiaa spekuloinniksi, kun on todella selvää, että joku jahtaa miehiä siksi, että he ovat juuri miehiä, kansalaisille aiheutetaan pettymys, ja toivon todella, että poliisi ymmärtää asian laidan.” ”Kyseessähän eivät suinkaan ole ainoat Malmössä tapahtuneet ammuskelukohtaukset, edes viimeisimmän kuukauden aikana”, Catrin huomauttaa happamasti, ja uutisankkurin katseeseen syttyy toiveikas pilke, ihan kuin hän haistaisi veren. Mutta nainen ehtii vain juuri ja juuri vetää henkeä alkaakseen puhua, kun Sixten Törnholm keskeyttää hänet iskemällä nyrkkinsä pöytään samaan aikaan kun hän osoittaa Catrin Åkessonia toisella nyrkillään. ”Åke!” Sixten huutaa. ”Tomas! Lars! Hans-Erik!” Catrin Åkesson sulkee silmänsä hetkeksi ja nojaa päätään taaksepäin sillä välin kun Sixten Jätkähelppi-nimisestä miesten päivystävästä puhelimesta edelleen huutaa ääneen niiden kahdeksan miehen nimiä, jotka ovat joutuneet hullun ampujan uhreiksi tänä keväänä ja alkukesästä. ”Björn! Stefan! Lennart! Ja nyt Mikael, joka ammuttiin matkalla kotiin salibandytreeneistä. Jos poliisi itse ei näe, mitä erilaista on tässä kuviossa, jonka nämä iskut muodostavat, kyllä, nämä ovat nimenomaan terroristi-iskuja… Jos poliisi ei näe kuviota ja sitä, miten se eroaa siitä, kun rikolliset nuoret ampuvat toisiaan lähiöissä pieleen menneiden huumekauppojen seurauksena tai koska heidän kunniaansa on muka loukattu, silloin voi kysyä, mitä helvetin hyötyä meille edes on poliisiviranomaisesta tässä maassa. Miehet pelkäävät, Catrin. Malmön miehet uskaltavat hädin tuskin enää lähteä ulos. Ja on kulunut melkein neljä kuukautta siitä, kun ensimmäinen laukaus ammuttiin. Nyt tekoja tapahtuu yhä useammin, ja mitä te olette saaneet selville? Ette mitään. Ette paskaakaan. Sillä välin kun te istutte puhumassa laajoista tutkinnoista ja siitä, miten työskentelette ilman ennakko-oletuksia, niin jälleen yksi aivan tavallinen ruotsalaisperhe joutuu tänä kesänä hautaamaan isänsä, veljensä, poikansa. Tämä on hitto vie aivan ala-arvoista! Mutta… mitä joku sinunlaisesi muka asiasta tietää? Siellä, mistä sinä olet kotoisin, on varmaan aivan tavallista, että ihmiset ampuvat toisiaan hengiltä suunnassa jos toisessakin.” Catrin Åkesson kohtaa Sixtenin katseen vastatessaan rauhallisesti. ”Olen syntynyt Malmössä. Ja kyllä, valitettavasti se on tavallisempaa kuin toivoisin. Täällä. Ruotsissa, mistä olen kotoisin.” Hän jättää Sixtenin taas huomiotta ja kääntyy jälleen uutisankkurin puoleen jatkaessaan. ”Ymmärrämme tietenkin, että ihmiset ovat peloissaan, kun jotain tällaista tapahtuu. Keskustassa tapahtuneet ampumiset aiheuttavat lisäkuormitusta jo melko raskaan työtaakan päälle, mutta siihen, ettemme tällä hetkellä halua kertoa tutkintaan liittyviä yksityiskohtia, on tietenkin syynsä. Toivon, että sekä suuri yleisö että Sixten Törnholm ymmärtävät sen. Sillä välin poliisi haluaa kehottaa kaikkia miehiä olemaan erityisen varovaisia. Älkää kävelkö kaupungilla yksin myöhään illalla. Auttakaa toisianne – esimerkiksi tarjoamalla autokyytejä. Älkää liikkuko alueilla, joilla ampumisia on jo tapahtunut.” Sixten Törnholm vavahtaa ja näyttää siltä kuin olisi räjähtämäisillään keskelle TV-studiota. ”Eivätkö miehet siis yhtäkkiä saakaan liikkua vapaasti kaupungin kaduilla, vain siksi, että te ette ole riittävän ammattitaitoisia ottaaksenne kiinni yksittäisen hullun naisen, joka ammuskelee ympäriinsä? Pitäisikö… herranjestas sentään, pitäisikö miesten…” Sixtenin puhe keskeytyy. Hän hengittää vihaisesti eikä pysty jatkamaan. Catrin Åkesson kohtaa Sixtenin katseen väsyneen näköisenä. ”Niin, Sixten… voisi kai sanoa, etteivät antamamme neuvot eroa lainkaan niistä neuvoista, jotka annoimme kaikille kaupungin naisille, kun niin kutsuttu puistomies riehui kaupungissa viime syksynä hyökkäilemässä naisten kimppuun. Seuraava siis pätee: olkaa varovaisia ja tarkkaavaisia. Älkää kävelkö iltaisin yksin. Ottakaa taksi tai hankkikaa jokin muu kyyti, jos se on mahdollista. Sillä välin me poliisissa teemme tietenkin kaikkemme sen eteen, että saisimme syyllisen kiinni ja voisimme estää tulevat ampumistapaukset. Haluamme myös kannustaa yleisöä ottamaan meihin yhteyttä, jos heillä on jonkinlaisia vihjeitä. Etenkin, jos he olivat aiemmin tänään ampumispaikalla. Kaikki vinkit ovat arvokkaita.” Sixten Törnholm pudistaa päätään kuin se olisi tyhmintä, mitä hän on koskaan kuullut, sillä välin kun uutisankkuri kiittää heitä molempia osallistumisesta lähetykseen. Kuudenkymmenen kilometrin päässä Tukholman TV-studiolta joku purskahtaa nauruun kahden kämmenen antaessa toisilleen ylävitosen.