Neljäs aalto

Luku kolme

LUKU KOLME

Elena

Kehon pehmeät osat mätänevät, bakteerit ja sienet syövät ne jo ensimmäisten kuukausien aikana. Muutaman kuukauden päästä jäljellä on usein vain kuivaa kudosta ja luuranko, Elena lukee. Ja näin pitkän ajan kuluttua suurimman osan ruumiista pitäisi jo olla muuttunut mullaksi. Elena klikkaa esiin seuraavan välilehden, jolta ei myöskään löydy tällä kertaa mitään uutta tietoa. Kyseessä on sama teksti, jonka Elena on tässä vaiheessa lukenut varmasti jo tuhat kertaa. Ja toki hän ymmärtää, että hänen toiminnassaan on jotain patologista. Jotain vimmaista. Raiskaaja Robert makaa haudattuna paikkaan, jossa on maannut jo kaksi vuotta. Kirkkaankeltaisten kukkien alla, jotka näyttävät viihtyvän erityisen hyvin juuri kyseisellä kukkulalla.

Robert ei tule kaivautumaan maan alta ylös, raahautumaan tänne keskellä yötä ja seisomaan yhtäkkiä makuuhuoneen oviaukossa yllään multaisia, ruumiilta lemuavia räsyjä ja osoittamaan Elenaa mädäntyneellä, syyttävällä sormellaan. Ei kuten hän toistuvasti tekee Elenan unissa. Luultavasti sormeakaan ei enää ole olemassa. Mutta Elenan on vaikea lakata ajattelemasta Robertia. Ja tämän pientä tytärtä, joka joutuu nyt kasvamaan ilman kadonnutta isäänsä.

Maaperän koostumus. Elena on oppinut, että se on tärkein tekijä siinä, miten pitkään luuranko voi säilyä koskemattomana hautaamisen jälkeen. Skånen hiekkaisessa maaperässä luuranko saattaa säilyä merkittävästi pidempään kuin vähän pohjoisempana. Mutta silti… kaksi vuotta. Tässä vaiheessa Robertista ei voi enää olla kovin paljon jäljellä.

Ei pitäisi olla mitään hätää, Elena ajattelee ja juo kristallilasistaan viimeiset rommipisarat.

Taloon on laskeutunut yön levollinen tunnelma. Vain Elena on hereillä. Edes Herra Sähinä ei vaikuta jaksavan Elenan yövalvomista, vaan on asettunut ikkunalle nukkumaan sikeää unta. Taistellakseen niitä pahoja aavistuksia vastaan, jotka tuntee koko kehossaan, Elena avaa selaimessa uuden välilehden, ja saa esiin Aftonbladetin etusivun. Carl Walter tuijottaa Elenaa ilkeän näköisenä sivun yläreunasta. Elena vavahtaa ja klikkaa tiensä artikkelin pariin.

Ajatella, että on olemassa nainen, joka katsoo noihin silmiin ja tuntee rakkautta, Elena ajattelee. Pernilla. Kipinä. Hän on yksi niistä tuhansista syistä, miksi Elena ja Linn eivät kumpikaan enää käytä sosiaalista mediaa. Siitä tuli kestämätöntä. Ehkä se oli sitä aina ollutkin. Linn ei enää edes kirjoita lehtiin, eikä todellakaan ole ollut puhetta mistään uudesta kirjasta. Linn väittää, että se johtuu hänen uuden työnsä kuormittavuudesta. Luultavasti se on kuitenkin vain helppo tekosyy. Nykyisin kustantamo hoitaa kaiken kommunikaation Linnin fanien ja haastattelua havittelevien toimittajien kanssa.

Elena antaa hiiren osoittimen hakeutua viereiselle välilehdelle, jolta hän aikoo jälleen kerran lukea rauhoittavat sanat siitä, että kuollut ruumis on luultavasti kadonnut ikiajoiksi maattuaan maan alla niinkin kauan kuin kahden vuoden ajan, mutta silloin hän huomaa jotain uutta. Linkin aivan toiseen artikkeliin.

Siinä lukee: Lasernaisen kolmas uhri?

Elena siirtyy artikkelin pariin. Hän lukee viime aikojen mystisistä Malmön ammuskeluista, eikä voi estää pikku hymyä leviämästä suupieliinsä. Asetellessaan nykyisin aina rintaliiveissään kantamaansa linkkuveistä paremmin hän nostaa lasin huulilleen vain huomatakseen, että se on tyhjä. Kun hän toteaa, että on itse asiassa pikkulauantai, ja nousee ylös täyttääkseen lasinsa, kissa nostaa päätään ja tuijottaa häntä ikkunalaudalta.

Se, ettei Elenalla tai Linnillä kummallakaan ole enää sometilejä, on vähän mukautettu totuus. Tai siis: Elena Covacilla ei ole sometilejä, mutta lonliboi_20-nimimerkillä on. Elena taitaa sittenkin tehdä vielä tavallisen kierroksensa Redditissä ja Lookism.netissä, ennen kuin on valmis menemään sänkyyn.