Kaikki mikä on oikeaa ja puhdasta

Luku 6: Silloin

LUKU 6

SILLOIN

Gabriella ja Tobias katsoivat toisiaan kauhistuneesti, kun ovikellon ääni kaikui punaisessa, kaksikerroksisessa puutalossa. Kaikkein mieluiten Gabriella olisi juossut piiloon jonnekin, ja hän näki kaksosveljensä ajattelevan samoin. He molemmat tiesivät, mitä ovikellon sointi merkitsi. Se tarkoitti, että Solveig Svantesson tulisi opettamaan heille Raamattua. Pian he istuisivat ruokapöydän ympärillä olohuoneessa ja kuuntelisivat Solveigia samalla, kun tämä selaisi keltaista, raamatullisia kertomuksia sisältävää kirjaansa.

Tobias heitti alistuneesti kädessään olleen jalkapallon lattialle eteensä. Pallo pompahti muutaman kerran ennen kuin se pyöri kovaa vauhtia kohti avointa tulisijaa ja kaatoi hiilihankotelineen. Kaatumisesta aiheutuva rämähdys kuulosti suurin piirtein samalta kuin joku olisi räjäyttänyt pommin hiljaisessa talossa.

Heidän kotinsa ei ollut koskaan täynnä ääniä, joita Gabriella oli kuullut käydessään salaa luokkatoverinsa Emman luona koulun jälkeen. Emman kotona oli ollut televisio olohuoneessa ja radio keittiössä, jossa Emman äiti laittoi ruokaa, ja Emman isoveljen huoneessa oli soitettu musiikkia lujaa. Gabriella oli rakastanut ääniä. Niistä oli tullut kodikas tunne, kun hän oli istunut olohuoneen sohvalla ja nauttinut kaikesta, mitä hänen ympärillään oli tapahtunut. Hänen kotonaan ei ollut televisiota, radiota eikä stereoita. Heillä ei ollut edes mitään seurapelejä. Gabriella tiesi kuitenkin, ettei hän valittaisi. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että hänen perheellään oli kaikki, mitä he voisivat ikinä toivoa. Emman kodin tunnelmassa oli vain jotain, mistä hän ei päässyt irti.

”Tobias!” isän ankara ääni kajahti.

Isä tuli olohuoneeseen, missä Gabriella ja Tobias olivat, ja huomattuaan, että hiilihankoteline oli kaatunut, koska siihen oli osunut jalkapallo, isä tarttui Tobiasta tiukasti käsivarresta.

”Mitä minä olen sanonut jalkapallon pelaamisesta sisällä?” isä kysyi kuuluvasti. ”On tärkeämpiäkin asioita kuin pallon perässä juokseminen, toivottavasti ymmärrät sen. Solveig tuli nyt. Ajattele, jos hän näkisi, miten sinä käyttäydyt. Tänään sinun pitää keskittyä ja kuunnella tarkkaan, mitä Solveig sanoo. En halua hävetä huomisessa kokouksessa.”

Gabriella katseli silmät suurina isän raivostunutta ilmettä. Isän kasvot ikään kuin rypistyivät, kun hän suuttui. Gabriellakaan ei pitänyt siitä, kun Solveig tuli käymään, mutta hän ei inhonnut sitä läheskään yhtä paljon kuin Tobias. Lisäksi Gabriella oli ymmärtänyt, mitä siitä seuraisi, jos hän ei tekisi niin kuin käskettiin. Tobias puolestaan ei sitä vastoin aina tehnyt, mitä vanhemmat sanoivat, eikä siitä yleensä ollut odotettavissa mitään hyvää.

Tobias katsoi pikaisesti isää ennen kuin laski katseen jalkoihinsa. Pojan jokseenkin uhmakas ilme ja ylväs olemus olivat muuttuneet samalla hetkellä, kun isä oli tullut huoneeseen, ja nyt veli näytti nolostuneelta ja masentuneelta.

Kuuliaisesti he seurasivat isää eteiseen, ja kun tämä avasi oven toivottaakseen Solveigin tervetulleeksi, Gabriella ja Tobias seisoivat hiljaa vierekkäin. Gabriella niiasi ja Tobias kumarsi Solveigille samalla kun he tervehtivät tätä tutuilla, kohteliailla fraaseilla kuten aina.

Vaikka Tobias oli vasta seitsemänvuotias, hänen oli kotona pakko salata se, että hän olisi kaikkein mieluiten ollut pihalla pelaamassa jalkapalloa. Koulun välitunneilla hänellä oli tapana pelata jalkapalloa toisten luokkatovereiden kanssa, eikä hän olisi halunnut tehdä mitään mieluummin kuin pelata sitä vapaa-ajallakin, mutta sekä Gabriella että Tobias tiesivät, että isä ja äiti olivat toista mieltä. Yksikään seurakunnan lapsista ei kuulunut mihinkään jalkapalloseuraan, koska opinnot ja kokoukset olivat ainoita, mitä he ehtivät tehdä koulun jälkeen. Tobiaksen jalkapallon pelaaminen välitunneilla sai aikaan sen, että hän etääntyi muiden Jehovan todistajien lapsista, ja siitä heidän vanhempansa eivät pitäneet.

Gabriella puolestaan leikki pääosin seurakuntansa tyttöjen kanssa välitunneilla, mutta koska hän ja Tobias olivat ainoita Jehovan todistajia luokallaan, hänellä oli lupa leikkiä myös Emman ja tämän kavereiden kanssa.

”Ajattelin, että tänään opettelisimme tarinan Jeftasta ja hänen tyttärestään”, Solveig sanoi ja avasi sivun keltaisesta kirjasta, joka hänellä oli aina mukanaan ja jossa oli erilaisia raamatullisia kertomuksia. ”Ja tänään on tärkeää, että kuuntelette erityisen tarkkaan”, hän jatkoi ja katsoi Gabriellaa ja Tobiasta tiukasti, ”sillä huomenna kokouksessa nimittäin puhutaan samanlaisista asioista, ja silloin teidän pitää nostaa kätenne ja osoittaa, että osaatte nämä asiat.”

Gabriella nyökkäsi, mutta Tobias ei näyttänyt kiinnostuneelta. Gabriellaa pelotti, että Solveig huomaisi veljen ikävystyneen ilmeen, ja hänen vatsaansa nipisteli. Jos hän ei jostain pitänyt, niin siitä, kun aikuiset suuttuivat, ja niin kävi varsin usein. Tobias oli toisinaan tottelematon, Gabriella tiesi sen, mutta veli oli hänen kaikkein paras ystävänsä, eikä hän halunnut, että kukaan puhuisi veljelle tiukkaan sävyyn.

Onneksi Tobiaskin nyökkäsi lopulta Solveigin ankaran ilmeen nähtyään. Vanhemman, harmaatukkaisen naisen hiukset olivat tavanomaisella, tiukalla nutturalla niskassa, ja yllään tällä oli sama valkoinen neulepusero ja harmaa hame kuten aina. Gabriella tiesi, että Tobias kunnioitti Solveigia ja myös pelkäsi tätä siinä missä hänkin. He tiesivät Solveigin aseman seurakunnassa. Solveig oli naimisissa yhden vanhimmistoon kuuluvan veljen kanssa ja oli arvostettu opettaja. Heidän pitäisi ymmärtää, miten suuri kunnia oli, kun Solveig suostui opettamaan heille totuutta, äiti oli sanonut juhlallisesti kuullessaan Solveigin suostuvan opettamaan Gabriellaa ja Tobiasta. Lisäksi Solveigin tiedettiin onnistuneen monta kertaa hillitsemään Tobiaksen kaltaisia poikia. Poikia, jotka joutuivat tekemään erityisen kovasti töitä puutteellisuutensa takia.

Tobiaksen keskittymisvaikeudet johtuivat syntiinlankeemuksesta. Kaikki ihmiset kärsivät nykyään epätäydellisyydestä, aivan kuten Aadam ja Eevakin ennen syntiinlankeemusta, mutta olisivat täydellisiä paratiisissa. Gabriella oli kuullut vanhempiensa sanovan monta kertaa, että Tobias oli sellainen, jonka piti tehdä erityisen kovasti töitä puutteellisuutensa vuoksi. Tobiaksen oli toisia helpompi antaa maailman houkutusten viekoitella häntä. Saatana teki kaikkensa johtaakseen heitä harhaan, vietelläkseen Jehovan kansaa, Gabriella tiesi sen.

”Jefta opetti tytärtään tottelemaan Jehovaa”, Solveig jatkoi ja keskitti katseensa Tobiakseen. ”Koska Jefta oli vahva mies ja hyvä johtaja, israelilaiset kysyivät, voisiko hän johtaa heidät sotaan vihollista vastaan. Jefta pyysi Jehovalta, että tämä auttaisi häntä voittamaan, ja lupasi, että jos he voittaisivat, ensimmäinen henkilö, joka astelisi ulos Jeftan talosta, kun Jefta tulisi kotiin, luovutettaisiin Jehovalle.”

”Miksi?” Tobias kysyi.

”Miksi luulet?” Solveig kysyi. ”Luulen, että tiedät vastauksen.”

Gabriellan valtasi huoli siitä, ettei Tobias osaisi vastata Solveigin kysymykseen.

”Ehkä siksi, että hän halusi osoittaa kiitollisuuttaan Jehovalle, kun tämä auttoi häntä voittamaan”, Gabriella vastasi Tobiaksen sijaan ja toivoi Solveigin hyväksyvän sen, että hän auttoi veljeään.

”Hyvä, Gabriella!” Solveig huudahti ja hymyili rohkaisevasti. ”No?” hän jatkoi ja kääntyi taas Tobiaksen puoleen. ”Miksi Jefta teki niin kuin teki?”

Tobias näytti hermostuneelta. Hänen katseensa harhaili, ja hän näytti pohtivan parhaansa mukaan. Hän katsoi Gabriellaa neuvottomana, ja tämä muodosti huulillaan sanan kiitollisuus. Tobiakseen päin kääntynyt Solveig ei huomannut mitään.

”Osoittaakseen kiitollisuutta”, Tobias mumisi katse pöytään luotuna.

”Tobias, katso minua silmiin, kun vastaat kysymyksiini”, Solveig kehotti vaativasti.

Nostaessaan päätään ja vastatessaan Solveigin katseeseen Tobias toisti sanansa.

”Hyvä”, Solveig sanoi, mutta ei hymyillyt. ”Henkilö, joka Jeftan piti luovuttaa Jehovalle asuisi ja tekisi töitä Jehovan temppelissä lopun ikäänsä. Jefta voitti taistelun, ja arvaatteko, kuka astui ensimmäisenä ulos hänen talostaan, kun hän tuli kotiin?”

Sekä Gabriella että Tobias pudistivat päätään.

”Jeftan oma tytär!” Solveig huudahti voitonriemuisesti, aivan kuin hänellä olisi jotain hyvin iloista kerrottavaa. ”Tytär ilmoitti välittömästi isälleen, että koska tämä oli antanut Jehovalle lupauksen, tämän piti myös pitää se. Vaikka tytär oli murheissaan, koska ei saanut mahdollisuutta mennä naimisiin ja hankkia lapsia, hän halusi auttaa isäänsä pitämään lupauksen ja tekemään Jehovan iloiseksi.”

Solveig herkesi nyt niin riehakkaaksi, että taputti käsiään.

Hieno tarina, Gabriella ajatteli, vaikka ei voinutkaan olla surematta Jeftan tyttären kohtaloa. Hän toivoi, ettei hänen isänsä lupaisi häntä Jehovalle, koska hän ei halunnut jättää Tobiasta. Ehkä Tobiaskin voisi siinä tapauksessa tulla mukaan.

”Entä mitä me tarinasta opimme?” Solveig kysyi innokkaasti, mutta tällä kertaa näytti siltä, ettei hän odottanut vastausta, vaan halusi pikemminkin kiihkeästi paljastaa tarinan merkityksen. ”Jos rakastatte Jehovaa ja teette niin kuin vanhempanne sanovat, olette kuin Jeftan tytär. Ja se ilahduttaa niin isäänne ja äitiänne kuin Jehovaakin ja tekee heidät ylpeiksi.”

Katsoessaan keltaisessa kirjassa olevaa kuvaa Jeftan tyttärestä Gabriella ei voinut olla miettimättä, oliko hän sellainen. Ilahduttiko hän isäänsä ja äitiänsä?

”Nyt ymmärrät, miksi et voi enää pelata jalkapalloa, vaan sinun pitää opiskella”, Solveig sanoi Tobiakselle.

Gabriella katsoi kaksosveljeään silmiin.

Veljen katse oli tyhjä.