Kaikki mikä on oikeaa ja puhdasta

TIISTAI 24. JOULUKUUTA LUKU 1 Gabriella Lundstöm lämmitti riisipuuroa hellalla ja sekoitti isoa kattilaa puukauhalla. Hän oli keittänyt puuron jo edellispäivänä, jottei hänen tarvitsisi viettää jouluaattoiltana pitkää aikaa keittiössä. Gabriella otti mustan induktioliesitason oikealla puolella olevasta laatikosta lusikan ja maistoi puuroa. Se oli hyvää, melkein yhtä hyvää kuin äidin tekemä, hän antoi itselleen luvan ajatella ennen kuin työnsi äidin kuvan pois verkkokalvoiltaan. ”Äiti, äiti, milloin syödään puuroa?” Kääntyessään Gabriella näki viisivuotiaan tyttärensä Livin, joka hyppi keittiöön yhdellä jalalla. ”Ihan kohta, kulta”, Gabriella vastasi ja pörrötti tyttärensä pikimustia kiharoita. ”Autatko minua kattamaan pöydän?” ”Totta kai”, Liv vastasi ylpeyttä äänessään. Tytär oli aina auttanut mielellään vanhempiaan erilaisissa kotitöissä. Kun Liv oli kasvanut hiukan, eikä enää sotkenut enemmän kuin siisti pyyhkiessään keittiönpöytää tai ladatessaan likaisia astioita tiskikoneeseen, hänestä oli usein apua kotona. Luultavasti tyttö oli huolellinen ja pikkuvanha, koska oli ainoa lapsi, Gabriella ajatteli. Tytöstä olisi kuitenkin saattanut samasta syystä tulla myös pilalle hemmoteltu ja sietämätön. Liv sai kaiken haluamansa ja oli useimmiten kummankin vanhempansa jakamattoman huomion kohteena, mutta silti hän oli hyväsydäminen ja nöyrä. Liv katosi suureen olohuoneeseen useaa syvää kulhoa pienissä käsissään tasapainotellen. Aikaisemmin päivällä Gabriella oli kaatanut sokeria ja kanelia samanlaisiin graniitinharmaisiin sirottimiin. Hän otti ne nyt mustista yläkaapeista ja asetti keittiötasolla odottavalle tarjottimelle. Hän kääntyi, avasi ison jääkaapin oven ja otti sieltä maitoa, voita ja joulukinkun tähteet sekä sinapin. Hän mietti hetken, keittäisikö tavallista kahvia, kaataisi mustan juoman sitten kahvikannuun ja veisi sen valkoisten, kultareunaisten kuppien kanssa olohuoneeseen. Vai viitsisikö hän valmistaa jokaiselle erikoiskahvin hienolla kahvikoneella, josta hänen miehensä Fredrik kovasti ylpeili? Hän tiesi, kuka seurueen jäsenistä halusi cappuccinon, macchiaton tai espresson ja kuka joi mieluiten kahvinsa mustana. Itse asiassa paikalla olevista vain yksi tahtoi tavallisen mustan kahvin. Niinkin arkipäiväinen seikka kuin kahvin juominen kuvasi heidän ryhmäänsä hyvin. Kaikki olisi yksilöllisesti valittua vaatteista, sisustuksesta ja harrastuksista kahvimakuun asti. Ajateltuaan eri mieltymyksiä mutta lähinnä Mariellen kateellista ilmettä, kun tämä näkisi Gabriellan täydellisen iltakahvikattauksen, Gabriella teki päätöksensä. Tavallista, yksinkertaista kahvia he voisivat juoda jokin toinen kerta. Hän oli siivonnut koko eilisen päivän, jotta talo olisi tiptop-kunnossa joulua vietettäessä, ja tarkemmin ajateltuaan hän ei halunnut pilata tähän asti virheettömästi sujunutta emännöintiään tarjoamalla mitäänsanomatonta suodatinkahvia. Gabriellan kaksosveli Tobias ja tämän vaimo Marielle olivat remontoineet keittiönsä runsas vuosi sitten, kun taas Gabriella ja Fredrik olivat hädin tuskin saaneet keittiöremonttinsa päätökseen pari päivää ennen jouluaattoa. Ja kuitenkaan yksikään perheistä ei ollut asunut arkkitehdin heille piirtämissä taloissa kuin muutaman hassun vuoden. Perheensä turhaa kulutusta ja ylellisiä tapoja ajatellessaan Gabriellaa hävetti hiukan. Nolotuksen yllättäessä hänellä oli kuitenkin aina tuhlaavaisuuteen oikeuttava selitys valmiina. Hehän omistivat yrityksen, joka tarjosi asiakkailleen paitsi uudenuutukaisia keittiöitä, myös niiden suunnittelu- ja piirtämisapua sekä asennuspalveluita. Miltä näyttäisi, elleivät he itse päivittäisi omaa keittiötään säännöllisesti? Miten yksikään heillä käyvä vieras luottaisi heihin, ellei heillä olisi aina viimeisintä uutuutta esiteltävänään? He olivat stressanneet koko talonrakennusajan, koska olivat halunneet talon valmistuvan niin pian kuin mahdollista. Lisäksi työ oli ollut yhtä suurta kilpailua Gabriellan ja Mariellen välillä. Marielle ja Tobias olivat valinneet yhdessä tasossa olevan puutalon, joka oli nykyään maalattu vaaleanharmaaksi, kun taas Gabriellan ja Fredrikin koti oli kaksikerroksinen ja valkoiseksi rapattu. Molemmissa taloissa oli monta maisemaikkunaa ja liukuovea sekä varta vasten heille suunniteltuja ulkorakennuksia, terasseja ja uima-allas. Molemmat kodit olivat itse asiassa suurin piirtein yhtä ylenpalttisia mutta myös hyvin erilaisia, minkä takia Gabriella ja Marielle piikittelivät toisiaan jatkuvasti vaivihkaa huonosta mausta. Gabriella ei tiennyt, kuinka monta kertaa Marielle oli viitannut siihen, miten tavattoman kätevää oli, kun kaikki oli samassa tasossa. Gabriellalla puolestaan oli ohimennen tapana huomauttaa, miten upeaa oli, kun Livillä oli oma yläkerta. Myös Gabriellan paras ystävä Jill ja tämän mies Olav olivat Gabriellan ja Mariellen naapureita Vimmerbyn Marmorgrändillä, eikä kenellekään tullut yllätyksenä, että Jillin koti oli kolmesta talosta vaatimattomin. Se oli perinteinen valkoinen, kaksikerroksinen puutalo, jossa ei ollut mitään erityisiä ylellisyyksiä. Melko tylsä, jos Gabriellalta kysyttäisiin. Perheet viettivät jouluaattoa yhdessä nyt kolmatta kertaa. Kuusi aikuista ja viisi lasta. Ei isovanhempia tai muita sukulaisia, joiden kanssa kenelläkään ei kuitenkaan ollut mitään yhteistä. Gabriella ja hänen veljensä eivät pitäneet mitään yhteyttä vanhempiinsa. Nämä kuuluivat yhä Jehovan todistajiin, kuten silloinkin, kun kaksoset olivat olleet kasvuiässä, eikä heillä ollut muita sisaruksia. Koska Gabriellalla ja Tobiaksella sekä heidän vanhemmillaan oli hyvin erilainen elämänkatsomus ja erinäisiä vanhoja, ratkaisemattomia erimielisyyksiä, vanhemmat eivät olleet koskaan tavanneet sen paremmin Liviä kuin Mariellen ja Tobiaksen kolmevuotiaita kaksosia Vincentiä ja Vendelaa. Gabriellan mies Fredrik oli adoptoitu Intiasta, eikä hänkään ollut enää missään tekemisissä adoptiovanhempiensa kanssa, joiksi hän näitä kutsui. Hänen mukaansa vanhemmat olivat pitäneet häntä pienenä pikemminkin hyväntekeväisyyskohteena kuin omana lapsenaan. Muutama vuosi sen jälkeen kuin Fredrik oli tullut vimmerbyläiseen Lundströmin perheeseen, perheelle oli käynyt niin kuin monille muillekin ei-vapaaehtoisesti lapsettomille perheille, jotka olivat lopulta päätyneet adoptioon: he olivat saaneet biologisen lapsen. Heti tyttären, Fredrikin pikkusiskon, syntymän jälkeen vanhemmat olivat alkaneet suosia tätä. Tietysti Gabriella ymmärsi Fredrikiä, mutta hän tiesi myös, ettei osoittanut tarpeeksi kiinnostusta miehensä perheongelmaa kohtaan. Hän ei yksinkertaisesti vain jaksanut. Hänen oli tarpeeksi vaikea yrittää hälventää muistot omista ankarista vanhemmistaan kyetäkseen välittämään jonkun toisen rikkinäisistä perhesiteistä. Mariellella, joka oli syntynyt ja kasvanut Malmössä, oli jäljellä enää äiti. Tämä oli sairastunut jokunen vuosi sitten Alzheimerin tautiin ja asui siksi hoivakodissa, jossa tästä huolehdittiin ympäri vuorokauden. Gabriella tiesi, että tytär kävi vain harvoin katsomassa äitiään. Lisäksi Marielle näytti panostaneen huomattavasti aikaa ja energiaa siihen, että oli yrittänyt häivyttää jälkiä vaikeisiin lapsuusvuosiinsa psyykkisesti sairaan äidin ja alkoholisoituneen isän perheessä. Seurueen ainoat jäsenet, joilla oli jonkinlaista perhettä, olivat Jill ja Olav, mutta Gabriellaa ei kuitenkaan ihmetyttänyt, että ystävä vietti mieluummin joulua kaveriperheiden kuin omien vanhempiensa kanssa. Jill pelkäsi jo muutenkin aivan liikaa jäävänsä ulkopuolelle eikä siksi uskaltanut jättää väliin mitään niin tärkeää kuin jouluaatto ystävien kanssa. Harmikseen Gabriella ei ollut kuitenkaan voinut välttyä huomaamasta, että hänen ja Jillin suhteen dynamiikka oli viime aikoina jotenkin muuttunut. Kaikki johtui siitä, että Jill oli eräänlainen vaa’ankieli ja alkanut yhtäkkiä tehdä valintaa Gabriellan ja Mariellen välillä. Gabriellan aviomies ja ystävät juttelivat ja nauroivat olohuoneessa. Mariellen skånelaisen leveä puheenparsi kantautui keittiöön asti, ja kylmänväreet juoksivat pitkin Gabriellan selkää, kun hän kuuli kälyn kovan äänen. Seurue istui ison, rustiikkisen puupöydän ympärillä olevilla mustilla designtuoleilla. Yläkerrasta kuului myös jatkuvia tömähdyksiä, jotka sekoittuivat nauruun ja kiljahduksiin, kun lapset leikkivät lukuisilla joulupukilta aikaisemmin iltapäivällä saamillaan leluilla. Joululahjat eivät tehneet poikkeusta Gabriellan ja hänen kälynsä jatkuvassa kilpavarustelussa. Gabriella antoi katseensa liukua uudessa keittiössä. Ikkunassa roikkui valkoisia joulutähtiä, jotka loivat lämmintä valoa mattamustille oville, marmoritasoille ja valkoiselle, keraamiselle tiskialtaalle. Kaikki kodinkoneet olivat viimeistä huutoa. Keittiön isojen ikkunoiden takana taivaalta leijaili lukemattomia hiutaleita, jotka putoilivat maahan jo muodostuneelle valkoiselle lumipeitteelle. Puissa olevat valoköynnökset jatkoivat talon lämmintä tunnelmaa myös ulos puutarhaan. Oikeastaan kaiken pitäisi olla hyvin, Gabriella ajatteli. Hän seisoi omassa vastaremontoidussa keittiössään keskellä idylliä, jonka pitäisi luoda sopusointua ja turvaa. Kuitenkaan sen paremmin ikkunoihin ripustetut joulutähdet kuin puutarhan valoköynnöksetkään eivät tarjonneet hänelle rauhaa. Myöskään hänen lähimpien ystäviensä puheensorina, yläkerrassa leikkivien lasten hälinä tai televisiosta kantautuva SVT:n jouluohjelman juontajan tarinointi eivät tarjonneet Gabriellalle toivoa. Kuka tahansa, joka näkisi hänet nyt, sanoisi, että hänellä oli kaikki, mitä toivoa saattoi. Mutta kenelläkään ei ollut harmainta aavistusta.