Vielä liekki roihuaa

MILLY

MILLY

Milly istui eteisen lattialla, nojasi ovea vasten ja piteli korviaan.

– Päästä minut sisään, kuulitko! Hiton ämmä, vihaan sinua!

Milly hätkähti joka kerta, kun mies potkaisi ovea lujaa kengällään, ja hän tiesi joutuvansa pesemään mustat jäljet pois ovesta aamulla, kun tilanne olisi rauhoittunut. Jos hän vain kestäisi vielä hetken, pian mies luovuttaisi ja lähtisi rappukäytävästä.

Kyyneleet valuivat poskilla, ja hän riisui silmälasinsa kuivatakseen ne. Hän piteli kättään suullaan, jottei hänen nyyhkytyksensä olisi kuulunut.

– Lupaan, tämä on viimeinen kerta, mies huusi. – Viisisataa riittää. Kiltti, äiti. Lupaan, tämä on viimeinen kerta. Minulla on vain ihan kauhea nälkä.

Vatsassa vihloi. Milly tiesi, ettei saisi avata ovea. Hän tiesi, että mies ymmärsi tismalleen, mistä naruista vedellä. Hän tiesi, ettei saisi antaa enää enempää rahaa. Rahat menisivät vain huumeisiin, ja hän pystyi auttamaan vain luovuttamalla.

Tuli hiljaista.

Mies odotti vastausta, ja Milly niiskaisi hiljaa ja yritti köhäistä ääneti.

– Fredrik, kyllähän sinä tiedät, että minä rakastan sinua eniten maailmassa, mutta et saa minulta enää rahaa etkä saa tulla tänne päihtyneenä. Olet tervetullut, kun olet kuivilla. Silloin voit asua täällä, jos vain haluat.

– Hitto soikoon, minähän olen sinun lapsesi… Miten voit antaa minun nääntyä hengiltä, hiton ämmä!

– Olet kohta kolmekymmentä, Milly sanoi ääni hädin tuskin kantaen. – Sinun on otettava vastuu omasta elämästäsi.

– Olet ihan hemmetin tunnekylmä.

– Fredrik, en voi tehdä enää enempää.

– Se on sitten sinun vikasi, jos teen itsemurhan, kuulitko?

Milly oli kuullut sen ennenkin. Kerta ei ollut ensimmäinen. Mies kuvitteli, että Milly heltyisi ja antaisi periksi, mutta uhkaus oli tyhjä. Huumeet veivät hänen järkensä ja saivat hänet sanomaan asioita, joita hän ei tarkoittanut. Mutta se teki yhtä kipeää joka kerta.

– Voisin yhtä hyvin vain kuolla, mies jatkoi. – Et siltikään välittäisi.

Rapussa hiljeni, ja kun lamauttava pelko viimein helpotti, Milly asettui lattialle nelinkontin noustakseen ylös. Selkää särki, ja kävellessään eteisen peilin ohi hän käänsi katseensa pois, sillä ei halunnut nähdä väsyneitä kasvojaan. Hän huomasi kyllä näyttävänsä kalpealta, ja siniset silmälasit valkoista ihoa vasten saivat hänet näyttämään sairaalta.

Hän katseli ympärilleen asunnossa, joka oli joskus ollut täynnä lapsen naurua, rakkautta ja kauniita esineitä.

Niistä ei ollut mitään jäljellä.

Tietysti hän vieläkin rakasti Fredrikiä, mutta hänen pojastaan oli jäljellä pelkkä kuori jos sitäkään. Sisin oli muuttunut hirviöksi, ja nauru oli vaiennut jo kauan sitten. Katsoessaan kirjahyllyä hän näki pelkkiä tyhjiä kohtia, joissa oli ennen komeillut kalliita designmaljakoita, kristallilaseja ja hopeisia antiikkikynttilänjalkoja, jotka hän oli perinyt äidiltään. Laatikot oli tyhjennetty kultakoruista, ja tv:n paikka ammotti tyhjyyttään. Kun Fredrik oli varastanut hänen kolmannen tv:nsä, hän ei ollut enää hankkinut uutta. Samoin oli käynyt kannettavalle tietokoneelle. Jopa painavan kristallikruunun Fredrik oli onnistunut viemään.

Vuosien ajan Milly oli etsinyt poikaansa öisin, antanut tälle kaikki rahansa ja uskonut tämän lupauksia, itkenyt pojan menetettyä tulevaisuutta ja kadottanut itse uskonsa ihmisyyteen. Hän oli anellut apua, saanut apua, uskonut ihmeeseen, murtunut uudelleen ja sitten kaikki oli vain alkanut uudelleen alusta. Hän oli uskonut tekevänsä oikein, kun oli huolehtinut pojastaan ja antanut tälle rahaa, mutta lopulta hän oli ymmärtänyt auttavansa poikaa vain vetämään enemmän huumeita. Viimein hän oli nähnyt sen, mitä monet olivat toitottaneet hänelle jo vuosia.

Ei hän voinut auttaa sellaista, joka ei halunnut apua.

Silti häntä raastoi kieltää omalta pojaltaan ruoka, asunto ja raha silloin, kun tämä sitä aneli.

Päässä jyskytti, ja Milly meni keittiöön hakemaan särkylääkettä. Onneksi Roger ei ollut todistamassa tilannetta. Tosin jos hän ei olisi kuollut niin nuorena, Fredrik ei ehkä olisi ajautunut niille raiteille. He olivat olleet niin läheisiä isänsä kanssa. Kädet vapisivat, kun Milly puristi tabletin läpipainopakkauksesta. Hän nielaisi pillerin viinin kanssa, jota hän oli kaatanut päivälliselle, otti lautasen ja kaapi jäähtyneen uunilohen roskikseen. Ruokahalu oli tiessään.

Hän sammutti valot ennen kuin meni ikkunan luo ja veti varovasti verhoja sivuun. Hän oli kiitollinen, että asui viidennessä kerroksessa. Ulkona satoi ja tuuli myrskyn lailla. Syksyn viimeiset lehdet pyörähtelivät ilmassa, ja Milly pohti, missä poika yönsä nukkuisi. Tätä ei näkynyt alhaalla pihalla. Ehkä tämä oli ehtinyt jo pitkälle ikuisessa rahan ja huumeiden himossaan.

Milly hiippaili kylpyhuoneeseen pesemään ripsivärin, joka oli muodostanut mustat rannut hänen kasvoihinsa, mutta hän oli edelleen varuillaan. Ensi vuonna hän täyttäisi kuusikymmentä. Minne vuodet olivat oikein vierineet? Ehkä hän sallisi itselleen pienen reissun syntymäpäivänään. Hän oli onnistunut säästämään hieman rahaa alettuaan tehdä lisätöitä juhlissa. Eikä hän sitä vain rahan takia tehnyt. Kyllä hän olisi pärjännyt sihteerin palkallaankin, vaikka hänen olisi pitänytkin ostaa uusi tietokone, kun edellinen oli kadonnut. Mutta Millystä oli mukava päästä iltaisin pois kotoa ja tavata mukavia ihmisiä sen sijaan, että hän olisi istunut kotona tuskailemassa Fredrikin yhä tiuhemmiksi käyviä vierailuja.

Mieluiten hän olisi mennyt Italiaan. Sinne he olivat menneet häämatkalle Rogerin kanssa. Riminille. Mutta nyt hän uneksi Sorrentosta.

– Painu helvettiin!

Milly säikähti niin, että pudotti lasisen yövoidepurkkinsa lattialle. Se hajosi tuhannen sirpaleiksi, ja hän onnistui viiltämään itsensä lasiin ja alkoi vuotaa verta.

Fredrik oli vieläkin rapussa.