Vielä liekki roihuaa

CILLA, Vuotta aiemmin

CILLA

Vuotta aiemmin

Hiki ja bensa haisivat autotalliin kyhätyssä harjoitussalissa. Neljän pitkähiuksisen muusikon veivatessa soittimiaan renkaiden keskellä ja yrittäessä tehdä biisille oikeutta, Cilla viimein tajusi sen.

Hänen mumminsa oli kuollut.

Cillan ihana, kujeileva, hauska ja rakas Lilly-mummi oli kuollut.

Hän ei enää koskaan pääsisi tapaamaan mummia.

Oivallus tyrmäsi kuin isku vasten kasvoja kesken kertosäkeen, ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän ei saanut henkeä eikä pystynyt laulamaan.

Mitä hän edes teki siellä? Miten hän pystyi treenaamaan bändin kanssa harjoitussalissa sellaisessa tilanteessa?

Oliko hän niin huono ihminen?

Miten hän edes saattoi jatkaa juhlahuoneiston avajaisten suunnittelua?

Cilla laski mikrofonin telineeseen ja pakeni likaiseen vessaan bändin jatkaessa biisiä. Siellä hän ei pystynyt enää pidättelemään kyyneleitä. Kummallinen nyyhkytysääni pääsi hänen kurkustaan, ja hän säikähti, sillä ei ollut koskaan kuullut sellaista itkiessään. Hän pelästyi itseään. Tuliko ääni hänestä?

Hän nappasi muutaman käsipaperin ja painoi ne suutaan vasten vaimentaakseen ulos virtaavaa ääntä.

Oikeastaan hän oli tiennyt siitä jo muutaman päivän, mutta jatkanut vain eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Rynninyt eteenpäin kuin paniikissa, koska parin päivän päästä hänen toistaiseksi suurin projektinsa näkisi päivänvalon.

Hänen nuorin projektinsa oli syntymässä samaan aikaan, kun hänen elämänsä vanhin ja tärkein ihminen oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Cilla oli juossut ympäri rakennustyömaata mittanauha kädessään ja puhelin tärkeimpänä seuralaisenaan. Paneutunut lamppujen ja verhojen valitsemiseen, purkanut lautasia, laseja ja ruokailuvälineitä pakkauksistaan, varannut artisteja, ottanut vastaan pöytävarauksia ja suunnitellut uuden esityksen. Stressannut pikkuasioista, jotta joku paska huoneisto valmistuisi ajallaan ja ihmiset pääsisivät ryyppäämään ja pitämään hauskaa. Vääntänyt rakentajien kanssa hinnoista, jotka venyivät yli budjetin, ja panikoinut lupailleensa kiinteistönomistajalle asioita, joita ei ehkä pystyisikään pitämään.

Hänen olisi pakko päästä pois. Mutta minne hän menisi? Jos hän menisi kotiin siinä kunnossa, hän pelästyttäisi sekä Henken että pojat. Hän ei ollut sellainen ihminen, joka hajosi, ei ainakaan niin, että se näkyi ulospäin.

Bändin pojat jatkoivat soittamista ilman hänen lauluaan, ja Cilla valmistautui lähtemään nopeasti. Hän veti syvään henkeä ja käveli sitten ulos nopein askelin, kasasi nopeasti vaatteensa kokoon, nappasi laulutekstit mukaansa ja lähti harjoitustilasta. Hän ehti huomata muutaman hämmästyneen katseen, muttei välittänyt.

Ulkona jääkylmä marraskuinen sade piiskasi häntä kasvoihin ja kasteli hänet läpimäräksi ennen kuin hän pääsi autolle. Autosta hän lähetti viestin Tonylle, kitaristille, jonka hän tunsi bändistä parhaiten. Cilla kirjoitti, että hänen oli ollut pakko lähteä kotiin, sillä August oli tullut kipeäksi.

Cilla ajeli päämäärättömänä ympäriinsä pimeydessä ja huutoitki musiikin soidessa kovalla ennen kuin lopulta pysähtyi Sidsjön parkkipaikalle. Päässä jyskytti niin kovasti, että hän pelkäsi saavansa aivoverenvuodon. Miksei hän ollut käynyt Lillyn luona useammin, kun tämä oli vielä hengissä?

Kimeä ääni herätti hänet ajatuksistaan, ja yllätyksekseen hän näki Violan soittavan. Oli varmasti sattunut jotain. Cilla niiskutti ja köhäisi ennen kuin vastasi.

– Hei, pikkuinen, Viola sanoi. – Mikä sinun on? Tai oikeastaan, ei sinun tarvitse kertoa. Tiedän jo, mutta minulla on sinulle terveisiä Lillyltä.

Cilla pidätti hengitystään ja odotti jatkoa.

– Hän kertoi odottavansa pääsevänsä katselemaan ensi viikon avajaisia, ja että sinun olisi näytettävä, mistä sinut on tehty. Älä koskaan luovuta, vaikka olisitkin väärässä, Viola sanoi.

Cilla ei voinut olla nauramatta. Niin Lilly oli sanonut Cillalle pienestä asti.

– Kiitos, Viola, Cilla sanoi ennen kuin alkoi taas honottaa.

– Itke vain rauhassa, soitellaan uudestaan joku toinen päivä, Viola sanoi ja katkaisi puhelun.

Kaikilla oli oikeus omaan mielipiteeseensä Violan yliluonnollisista kyvyistä, eikä Cilla itsekään tiennyt, mitä uskoa. Mutta kukaan ei voinut kiistää, etteikö Viola olisi onnistunut auttamaan yhden jos toisenkin tapauksen selvittämisessä viime vuosina. Ensimmäistä kertaa he olivat olleet tekemisissä seitsemän vuotta sitten, kun Bianca oli kidnapattu, ja sen jälkeen he olivat pitäneet yhteyttä.

Yhtäkkiä auton tuulilasiin koputettiin, ja tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt. Ulkona sateessa seisoi mies huppu päässään ja tuijotti Cillaa. Heidät erotti vain paksu lasiruutu, ja Cillan syke alkoi laukata. Miehen suu liikkui, mutta Cillan huomio kiinnittyi miehen synkkiin silmiin. Hän käynnisti auton ja painoi kaasua.

Lähtiessään hän huomasi miehen puivan hänelle nyrkkiään. Mitä mies oikein oli halunnut, ja miksi hän oli suuttunut? Ehkä Cilla oli roiskaissut kuravettä miehen päälle painaessaan kaasua?