Vielä liekki roihuaa

CILLA, Kaksi päivää myöhemmin

CILLA

Kaksi päivää myöhemmin

Cilla katseli ympärilleen huoneistossa, ja hänen oli vaikea uskoa, että parin päivän päästä se olisi tarkoitus esitellä Sundsvallin kauneimpana juhlatilana. Juuri nyt se oli kerta kaikkiaan yksi iso kaaos. Huoneisto oli kuin pommin jäljiltä, eikä yksikään kahdeksastasadasta neliömetristä henkinyt juhlavuutta ja glamouria.

Cilla potkaisi tieltään muutaman pahvilaatikon ja raivasi tietä lattiaa peittävän suojamuovin halki. He olivat raahanneet hissillä ylös lähemmäs neljäsataa tuolia, ja nyt olisi aika tuoda vielä pöydät, sohvat, nojatuolit ja muut huonekalut, jotka olivat liian suuria hissiin. Cilla oli vuokrannut nostokurjen, joka nostaisi huonekalut kattoterassille, ja he kantaisivat ne sieltä peremmälle.

– Minne me nämä kaikki laitamme? Henke huusi.

– Meidän on yritettävä laittaa kaikki heti oikeille paikoilleen, jotta muut tavarat mahtuvat sisään, Cilla sanoi ja katsoi ympärillä seisovaa perhettään, joka oli valmiina auttamaan.

– Ei tule onnistumaan, hänen isänsä Arne sanoi ja pudisteli päätään.

– On onnistuttava, Cilla tokaisi ja potkaisi tyhjää pahvilaatikkoa, joka tukki tien. Hän tajusi, että nyt olisi aika käyttää delegointitaitoja. Hän hengitti syvään.

– Miten? Jossan kysyi. – Koko paikka on yhtä kaaosta.

– Viekää te sohva, nojatuolit ja nuo tuonne nurkkaan, Cilla sanoi siskolleen ja tämän uudelle poikaystävälle.

– Your wish is my command, Jossan sanoi, veti kätensä lippaan ja kopautti kantapäänsä yhteen.

– Yrittäkää viedä kaikki muovit ja tyhjät pahvilaatikot alas jätekatokseen kertaheitolla, jotta pääsemme niistä eroon, Cilla sanoi Biancalle ja Robinille. – August ja William, te voisitte auttaa heitä, Cilla lisäsi ja katsoi poikia.

– Onko meidän pakko? William kysyi. – Minä haluan kotiin.

– Teidän on oltava vielä hetki. Hakekaa pipareita ja maitoa baaritiskiltä, niin jaksatte, Cilla vastasi ja katsoi poikia pyytävästi.

– Ymmärrän, jos heitä väsyttää, päivä on ollut pitkä. Entä jos minä veisin heidät jo kotiin, niin voitte jatkaa rauhassa? hänen äitinsä Vera ehdotti.

– Joo, mutta voisitteko siirtää nuo tavarat ensin oven lähelle, Cilla sanoi ja huomasi isänsä pudistelevan vieläkin päätään.

Cilla kääntyi katsomaan ystäväänsä Tildeä ja tämän miestä, jotka olivat myös tulleet auttamaan.

– Voisitteko te avata pöytien laatikot ja alkaa ruuvata jalkoja paikoilleen? Jalkoja on melkein kaksisataa, joten siinä voi mennä hetki. Tuolla baarissa on kahvia ja keksejä, niin kuin sanoinkin.

Oli vaikea kuvitella, että kahden päivän päästä salissa istuisi melkein kolmesataa ihmistä syömässä illallista ja viihtymässä. Hänen omassa juhlahuoneistossaan, Plan tressä.

Cilla yritti laskea, montako tuntia heillä oli aikaa.

– Cilla, missä pöytien jalat ovat? hänen isänsä kysyi.

– Niiden pitäisi olla laatikoissa.

– Avasimme kaikki laatikot, ja tässä on ainoat jalat, jotka löysin, isä sanoi ja piteli kolmea pöydänjalkaa.

Jalat selkeästi kuuluivat pöytiin. Ne olivat samaa väriä. Valkoiset, mustat ja beiget, mutta jokin ei ollut kohdillaan. Ne olivat vain noin neljänkymmenen senttimetrin korkuisia. Cilla meni nopeasti isänsä luokse ja ajatteli, että ehkä tämä ei vain ollut löytänyt oikeita jalkoja. Hän kolusi kaikki pahvilaatikot läpi, mutta etsittyään kaikkialta hän joutui toteamaan, että kaikki jalat suuressa kasassa olivat vain neljäkymmentäsenttisiä.

Hänelle oli varmasti lähetetty väärät jalat.

Huone alkoi pyöriä, ja hetken Cilla ajatteli, että avajaiset olisi toteutettava japanilaisella tyylillä. Ihmiset istuisivat lattialla tyynyillä. Hän alkoi jo melkein sopeutua ajatukseen, kunnes tajusi, että siinä tapauksessa hänen olisi ehdittävä ostaa lähes kolmesataa tyynyä. Hän kuvitteli mielessään liikemiehet ja -naiset puvuissaan ja hienoissa leningeissään ja tajusi, ettei heitä voisi pakottaa lattialle.

Cilla hieroi jomottavaa ohimoaan ja soitti myyjälle, joka oli tietysti pahoillaan virheestä, vaikkei se tämän vika ollutkaan. Myyjä soitti tavarantoimittajalle, joka lupasi hypätä heti autoon ja ajaa yhtä kyytiä Tanskasta asti oikeiden jalkojen kanssa.

Cilla sai huokaista helpotuksesta. He ehtisivät. Hän katsoi ympärilleen.

– Voisitteko tunkea ne lyhyet jalat takaisin laatikoihin ja kantaa ne ilmastointihuoneeseen ennen kuin lähdette, jotta ne eivät olisi tiellä.

– Minun täytyy nousta huomenna kahdeksalta, joten minun on lähdettävä kotiin. Pakko saada edes pari tuntia unta, Henke sanoi. – Onko sinun oltava vielä myöhään?

– Minun pitää olla vielä ainakin pari tuntia, enkä minä kuitenkaan saisi unta, kun tiedän, millä mallilla tämä on.

Vilkutettuaan muille hyvästiksi Cilla risteili pahvilaatikoiden välistä tulevaan konttoriinsa. Hänen tietokoneensa oli lattialla keskellä rojukasaa. Cilla istui lootusasentoon ja kävi läpi ylihuomiselle suunniteltua ostoskeskuksen avajaisohjelmaa. Rakennus oli palanut poroksi vuotta aiemmin, ja koko kaupunki oli puolestaan palanut vuonna 1888, joten tuli oli ehdottomasti avajaisten teemana.

Väsymys särki kehossa, ja päästyään mielestään riittävän kärryille ohjelmasta Cilla päätti mennä kotiin nukkumaan pariksi tunniksi.

Hän nousi ylös ja kuuli yhtäkkiä vihlovaa, takovaa ääntä ilmastointihuoneesta.

Veri valahti alas jalkoihin.

Oliko siellä joku muukin keskellä yötä?

Kaikki siellä olleethan olivat jo lähteneet.

Cilla keräsi tavaransa reppuun, nappasi takin mukaansa, lukitsi konttorinsa oven ja riensi hissille. Hän hakkasi kutsunappia useita kertoja. Odottaessaan hän painoi selkänsä seinää vasten, jotta näkisi joka suuntaan.