Vielä liekki roihuaa

CILLA Myöhemmin Pukuhuoneen pöydällä oli tyhjiä viinilaseja ja joulukinkun ja janssoninkiusauksen jämiä. Cillan ympärillä istui muusikoita, ja hänen sydäntään lämmitti. Miksei hän tehnyt niin useamminkin? Ottanut aikaa itselleen rentoutuakseen porukalla esityksen jälkeen sen sijaan, että viiletti eteenpäin kuin tuli hännän alla. Cillasta tuntui kiusalliselta myöntää, että hän oli oikeastaan ilahtunut, kun vuoden jouluesityksen toisella laulajattarella, Klaralla, oli ollut kiire kotiin. Kaikki bändin pojat olivat niin kireitä, kun Klara oli porukassa, eikä se ollut mikään ihmekään, kun tämä teki niin kuin teki ja hyppi sylistä syliin. Nyt kaikki olivat levollisia ja saivat jutella rauhassa, jopa Cillan kanssa, joka muuten useimmiten jäi varjoon. Joidenkin mielestä se oli kummallista, sillä nykyään Cilla ei omistanut ainoastaan esitystä, vaan koko juhlahuoneiston, mutta hänellä ei ollut mitään tarvetta olla huomion keskipisteenä vapaa-ajallaan. Ei niin kuin Klaralla, joka halusi näkyä ja kuulua, missä ikinä olikaan. Mutta sinä iltana Cilla tajusi, miten paljon hän olikaan kaivannut sitä, että sai istahtaa alas, hörppiä vähän viiniä ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Niin illan esityksestä kuin aivan muista asioista, joita tosielämässä tapahtui. Asioista, joita hän oli kaivannut kuluneen vuoden aikana, kun hän oli ollut hautautua työn määrään lähes eristyksissä ylhäällä juhlahuoneistossaan. Hän ei ollut montaakaan kertaa päässyt lähtemään Plan trestä ja voinut pitää vapaata sen jälkeen, kun oli ryhtynyt juhlien järjestäjäksi. Mutta nyt jouluun oli enää kaksi viikkoa, ja hän kaipasi laiskoja päiviä perheensä kanssa. – Näittekö sen naisen, joka istui lähellä lavaa tänä iltana? kitaristi kysyi. – Hän näytti syövän sinua katseellaan, hän nauroi ja katsoi basistia. – Joo, olit jo melkein ykköspesällä, rumpali nauroi. – Hyi hitto, basisti totesi. – Ottaisiko joku lisää viiniä? Cilla kysyi. – Ei, nyt minun on lähdettävä, basisti sanoi, ja muutkin nousivat ja alkoivat pukea ulkovaatteita päälleen. – Kiitos loistavasta työstä taas tänään, Cilla sanoi. Kun muut olivat lähteneet, Cilla kiersi huoneiston nopeasti läpi, muttei nähnyt tyttöjä missään, joten hän palasi vaihtamaan vaatteitaan. Hetken kiemurreltuaan hän onnistui saamaan kiinni paljettimekkonsa vetoketjusta selkäpuolelta ja antoi sen sitten pudota rahisevaksi kasaksi lattialle. Kun hän vihdoin sai tukisukkahousunsa yltään, hän henkäisi syvään ja päästi vatsansa rennoksi. Hän heitti sukkahousut tuolille ja pelästyi nähdessään itsensä peilistä. Tummanharmaa luomiväri oli valunut silmien alapuolelle, eikä se ollut mikään ihmekään, sillä illan esitys oli tuntunut pitkältä jumppatunnilta. Cilla naurahti ajatellessaan, ettei kukaan muusikoista, joiden kanssa hän oli juuri istunut rupattelemassa, ollut kommentoinut hänen kasvojensa muistuttavan lähinnä pesukarhua. Hän vaihtoi mukavat stretch-housut jalkaansa, heitti paidan päälleen ja käveli toimistoonsa viereiseen huoneeseen. Huoneistossa oli epätavallisen hiljaista, mutta Cilla oletti, että henkilökunta oli keittiössä viimeistelemässä hommiaan. Kun Cilla alkoi miettiä keittiötä ja kokkia Kristiania, vatsanpohjassa vihlaisi. Tämä onnistui pilaamaan sekä Cillan että muun henkilökunnan fiiliksen, ja Cilla tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä. Sitä ei voisi enää lykätä. Pikkujouluja oli kuitenkin varattu lähes jokaiselle illalle lähiviikoiksi, eikä Cilla pärjäisi ilman kokkia. Ja miten hän löytäisi uuden, joka ottaisi hoitaakseen niin epätavallisen työtehtävän? Vaikka Cilla olikin kuullut monia erikoisia tarinoita ravintola-alalta, hän ei ollut koskaan osannut aavistaa, että jonakin päivänä hän joutuisi pelkäämään omaa kokkiaan. Kulunut vuosi oli opettanut hänelle paljon muista ihmisistä ja heidän toimintatavoistaan, mutta ennen kaikkea hän oli oppinut paljon itsestään. Hän ei todellakaan ollut hyvä pomo. Päästessään kirjoituspöytänsä ääreen Cilla huomasi, että Julia ei ollut toimittanut illan kassaa tapansa mukaan, joten hän meni keittiöön katsomaan, olivatko Julia ja muut tytöt vielä siellä. Mutta keittiössä oli pimeää ja tyhjää. Missä kaikki olivat? Millyn, Alvan ja Julian olisi pitänyt olla siivoamassa viimeisten asiakkaiden jälkiä, mutta ketään heistä ei näkynyt. Cilla käveli tyhjän baarin ohi ja teki kierroksen pimeässä juhlahuoneistossa. Häntä alkoi puistattaa. Pöydät oli selkeästi pyyhitty ja valot sammutettu. Olisivatko tytöt voineet olla juomavarastossa ilmastointihuoneessa? Cilla avasi oven. Sielläkin oli hiirenhiljaista, tai niin hiljaista kuin saattoi olla huoneessa, joka oli täynnä tuulettimia ja muita laitteita, mutta mitään liikettä ei näkynyt eikä ääniä kuulunut. Ei edes sitä takovaa ääntä, joka kuului vain öisin, kun Cilla oli yksin huoneistossa. Hän vavahti ja paiskasi oven lujasti kiinni. Olivatko he todella jättäneet hänet yksin sanomatta sanaakaan? Se ei ollut heidän tapaistaan, etenkään Millyn, joka oli ollut vuoropäällikkönä sinä iltana. Olivatko he edes lukinneet Storgatanin puoleista sisäänkäyntiä? Kyllähän heidän se olisi ainakin pitänyt tehdä, muuten kuka vain voisi päästä ostoskeskukseen yöllä. Cilla tajusi, että hänen pitäisi mennä alas tarkistamaan. Varmuuden vuoksi hän otti mukaansa sekä avaimet että sakset ja päätti kulkea portaita. Suuri ja raskas ovi narisi, kun hän avasi sen, ja tuntui kuin hän olisi astunut kauhuelokuvaan, mutta ehkä hän vain panikoi turhaan kuten tavallista. Cillaa alkoi ärsyttää entistä enemmän, kun hän huomasi, etteivät tytöt olleet edes sammuttaneet kynttilöitä rappukäytävästä. Herranjestas, siinä rakennuksessa se oli kaikista tärkeintä ottaen huomioon, että koko rakennus oli palanut poroksi muutamaa vuotta aiemmin, ja tytöt tiesivät sen varsin hyvin. Cilla kumartui nopeasti alas ja puhalsi kynttilän toisensa perään sammuksiin porrastasanteilta. Häntä alkoi pyörryttää, ja hän sai pidellä kaiteesta kiinni, ettei olisi luhistunut. Kun hän lopulta sadan askelman jälkeen pääsi alakerrokseen, hän vilkaisi porraskaiteen yli, ettei kukaan ollut piilossa alhaalla kellarin oven luona. Se kävi hänen mielessään joka kerta. Tosin mitä hän olisi tehnyt, jos joku olisi oikeasti seissyt siellä? Juossut kaikki portaat takaisin ylös joku sekopää kintereillään? Cilla hengitti raskaammin, riensi sulkemaan portin ja kääntyi ulko-ovelle päin. Viimeisellä käytävän pätkällä mallinuket tuijottivat häntä tyhjin katsein. Cilla lukitsi nopeasti katseensa suoraan eteenpäin, jottei olisi nähnyt niitä. Niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän ajatteli, ettei ollut yksin ainoastaan juhlahuoneistossa vaan koko ostoskeskuksessa. Helvetti! hän purnasi itsekseen huomatessaan, ettei mainoskylttiä ja tervapataa ollut nostettu oven sisäpuolelle. Tytöt olivat siis unohtaneet lukita! Cilla astui lähemmäs, ja ovet avautuivat automaattisesti. Ulkona oli pilkkopimeää, ja lunta tuiskusi joka suunnalta. Mainoskyltti makasi kumollaan, ja tervapata paloi edelleen. Storgatanilla oli hiljaista ja autiota jouluvalojen hulmutessa arveluttavasti rakennusten välissä lumipyryssä. Cilla kouraisi nopeasti lunta hyppysiinsä ja heitti ne liekin päälle. Sitten hän kampesi painavan kyltin pystyyn maasta, työnsi sen oven sisäpuolelle ja haki sitten vielä tervapadan. Se savutti vieläkin, eikä Cilla uskaltanut nostaa sitä sisäpuolelle. Entä jos palovaroitin alkaisi huutaa savun takia? Cilla kaapi lisää lunta käsiinsä ja kumosi ne tulen päälle, kunnes se oli täysin sammunut. Sitten hän viskasi tervapadan nurkkaan mainoskyltin taakse ja huokaisi nähdessään mustuneet kätensä. Yhtäkkiä paikalle tupsahti yksinäinen ja hoiperteleva juhlija, joka katsoi Cillaa hämmästyneenä, kun tämä sähläsi avainten kanssa lasiovien sisäpuolella. Cilla kurotti nopeasti ovien yläpuolelle ylettääkseen lukkoon, eikä uskaltanut hengittää ennen kuin kuuli sen loksahtavan. Hätääntyneenä hän pudotti avaimensa lattialle, ja kun hän kumartui poimimaan ne ylös, hän näki kenkäparin liikkuvan häntä vastapäätä lasin toisella puolella. – Voisitko päästää minut sisään? Mies oli kaukana selvästä, eikä Cillaa kiinnostanut tehdä lähempää tuttavuutta hänen kanssaan. – Valitettavasti olemme sulkeneet, ja jos avaan oven uudelleen, hälytys menee päälle, Cilla valehteli. – Et kai sinä tahdo, että jäädyn hengiltä? mies sopersi. – Voin soittaa sinulle taksin, jos haluat. Mutta ei tästä ole kuin kaksisataa metriä taksitolpalle, Cilla sanoi ja osoitti torin suuntaan. – Hiton ämmä. Sydän hakkasi kiivaasti. Cilla kääntyi ja lähti kävelemään rappukäytävän ovelle päin, mutta mies alkoi hakata lasia. Cilla paiskasi oven kiinni perässään ja juoksi raput ylös. Hän ei uskaltanut hengittää ennen kuin oli päässyt huoneistoon ja saanut lukittua sen oven. Hän ottaisi illan kyllä puheeksi Millyn ja muiden kanssa. Entä jos hän olisi vain lähtenyt kotiin tarkistamatta asiaa? Cillalle tuli inhottava olo, ja tuntui siltä, että jotain outoa oli tekeillä. Mitä oli voinut tapahtua? Cilla käveli baariin pesemään likaiset kätensä ja kokeili sitten soittaa Millylle, mutta puhelu meni suoraan vastaajaan. Sama tuuri jatkui Julian ja Alvankin numeroista. Baarissa seisoessaan Cilla huomasi, että sekä vaihtokassa että pieni laukku, jossa oli illan tulot, olivat kassakoneen vieressä. – Mitä hemmettiä, hän kirosi ääneen. Miten Julia oli saattanut jättää rahat esille? Oli todella kummallista, että kaikki kolme olivat vain häipyneet, ja miksei kukaan heistä vastannut hänen puheluihinsa? Kun Cilla käveli ilmastointihuoneen ohi vaihtokassan ja rahapussukan kanssa, huoneesta kuului pamahdus. Cilla hätkähti. Vai niin, nyt se siis taas alkaisi, se takova ääni. Hän lukittautui konttoriinsa ja istui alas laskemaan rahoja. Jo parin minuutin päästä hän tunsi olonsa aivan liian levottomaksi. Hän halusi vain pois sieltä, joten hän piilotti rahat tavanomaiseen paikkaan, kassiin, joka roikkui koukusta seinällä. Hän veti takin niskaansa, pakkasi tietokoneen reppuunsa ja meni pukuhuoneeseen hakemaan likaiset esiintymisasut pestäväksi ennen seuraavaa esitystä. Pitkä käytävä matkalla hissille oli hiljainen ja autio. Vessojen mustat ovet tuntuivat uhkaavilta, ikään kuin jokaisen oven takaa olisi pilkistellyt vaaroja. Cilla kiihdytti tahtia. Kävellessään peilin ohi hän vilkaisi itseään. Kuin kuormajuhta, hän ajatteli. Kuormajuhta, jonka kasvot näyttivät pesukarhulta. Keittiötä lähestyessään hän huomasi, että siellä loisti jokin. Valo näkyi alhaalta ovenraosta. Siellähän oli ollut pimeää, kun hän oli avannut oven aiemmin. Cilla laski laukut alas ja oli menossa sisään sammuttamaan valoja, mutta matkalla hän oli kompastua jätesäkkiin. Cilla potkaisi sitä. Eivätkö he olleet roskiakaan vieneet? Nyt korvissa ei enää suhissut, vaan koko pää jyskytti. Onneksi nyt olisi pari päivää taukoa, ja hän ehtisi rauhoittua. Se saattoi olla hyväkin asia, ettei kukaan tytöistä vastannut juuri nyt, sillä Cilla ei tiennyt, mitä olisi saattanut suustaan päästää. Cilla astui jätesäkin yli ja päästi pitkän rimpsun rumia sanoja suustaan. Cillaa ärsytti monikin asia. Hänen oli käveltävä keittiön toiselle puolelle sammuttamaan valot, ja pakastinkin huusi kuin lentokone. Hän halusi pois sieltä. Heti. Sammutettuaan valot, haparoituaan takaisin ja avattuaan oven hän nappasi kiinni jätesäkistä ja raahasi sen hissin luo. Se jätti kostean ja pahanhajuisen vanan lattiaan, mutta Cilla ei välittänyt. Hän heittäytyi hissin napille ja kuten tavallista asettui odottamaan vähän matkan päähän hissin ovesta pulssi korvissa kohisten. Sama virsi joka ilta, kun hän oli lähdössä kotiin. Hän oli kuvitellut, että se menisi ohi, mutta vaikka juhlahuoneiston avaamisesta oli kulunut jo kokonainen vuosi, hän oli edelleen yhtä säikky. Ehkä jopa säikympi kuin alussa. Nyt kun hän tiesi, kuinka monella oli pääsy huoneistoon. Hän ei voinut käsittää, että ne tagit, joilla rakennustyöntekijät olivat aikanaan sinne kulkeneet, toimivat vieläkin. Cilla oli monesti löytänyt asiattomia oleskelemasta tiloista. Hissin ovet avautuivat, ja Cilla jännitti kehonsa. Hän huokaisi syvään nähdessään hissin olevan tyhjä ja tuuppasi ensin jätesäkin sisään ennen kuin astui hissiin mennäkseen kellarikerrokseen. Siellä oli myös rakennuksen jätekatos, ja se oli ainoa reitti ulos ostoskeskuksesta yöaikaan. Hissin nytkähtäessä liikkeelle Cilla kohtasi katseensa peilistä ja haukotteli leveästi. Carolan biisi alkoi soida päässä. Se dig omkring, var det det här vi drömde, drömde. E’ det nånting, någonting vi glömde, glömde… Niin, mistä hän oikeastaan unelmoi? Cilla kun oli kuvitellut pystyvänsä viettämään enemmän aikaa perheensä kanssa nyt, kun hän esiintyi vain Sundsvallissa. Huono omatunto kolkutti hänen ajatellessaan Augustia ja Williamia, vaikka hän tiesikin, että heillä oli kaikki hyvin iltaisin Henken kanssa. Mutta kun vain joulua edeltävät viikot olisivat ohi, työt helpottaisivat. Cilla jännittyi uudelleen hissin laskeutuessa kellariin. Mutta jätesäkein, laukuin ja repuin varustautuneena hän totesi, ettei kukaan vaikuttanut olevan murhaamassa häntä sinäkään yönä. Hänen kimppuunsa hyökkäsi ainoastaan voimakas roskien haju. Hän pidätti hengitystään ja käveli nopeasti kohti roska-astiaa heittääkseen sinne vuotavan jätesäkin, jotta voisi vihdoinkin lähteä pois ja hengittää raitista ilmaa. Jatkuva pelkotila ei takuulla ollut hyväksi aivoille. Cilla oli lukenut jostain, että traumaattinen kokemus saattoi muuttaa aivoja fyysisesti ja voisi vaikuttaa myös hermostoon. Ihminen voisi jumittua taistele tai pakene -tilaan, ja aivot näkisivät vaaroja kaikkialla. Olihan vuosien aikana sattunut kaikenlaista, joten ei se niin kummallista olisi. Ehkä hänen kannattaisi käydä psyko… Mitkä nuo oikein olivat? Cilla pysähtyi kesken askeleen, ja ihokarvat nousivat pystyyn. Hän tunnisti talvisaappaat, joissa oli karvareunus. Miksi joku oli heittänyt ne roskikseen? Ja miksi ne olivat pystyssä reunaa vasten? Cilla meni hitaasti lähemmäs. Oliko joku heittänyt mallinuken roskikseen? Cilla ojensi kätensä reunalle ja sohaisi saappaita. Ei se ollutkaan mikään mallinukke. Cilla kiljaisi vaimeasti nähdessään veren sormissaan. Saappaat olivat kiinni. Ihmisen jaloissa. Cilla peruutti nopeasti ja kaatui selälleen jätesäkin ja laukkujensa päälle, jotka hän oli juuri laskenut käsistään. Vaikka hän kaatuikin häntäluulleen kovalle betonilattialle, hän ei tuntenut kipua. Hänen täytyisi päästä pois. Ulos sieltä. Heti! He ehtivät juuri ja juuri piiloon roska-astian taakse. He kökkivät siellä tiiviisti toisiaan vasten niin paikoillaan kuin pystyivät ja pidättivät hengitystään. Meni vain hetki, kunnes he kuulivat tukahdutetun kiljaisun. He sulkivat silmänsä. Jos heidät huomattaisiin nyt, kaikki menisi päin helvettiä. Pahemmin kuin oli jo mennyt. Miten he selviäisivät siitä joutumatta vankilaan? Murhasta. Miten hitossa siihen oli tultu?