Vielä liekki roihuaa

CILLA

CILLA

Käveltyään ylimpään kerrokseen Cilla avasi oven ja sytytti valot.

– Oi, onpa täällä hienon näköistä, Mårten sanoi.

– Joo, toki, mutta on ärsyttävää, että porukka pääsee kulkemaan tänne milloin vain, ja yläkerran parvekkeiden ovista sataa lumi sisään, Cilla sanoi ja osoitti tasanteelle, josta ovet johtivat ulos parvekkeille. – Ja täällä haisee viemäri joka ilta seitsemän aikaan ja…

Mårten keskeytti hänet.

– Mitä tarkoitat, että porukka pääsee kulkemaan tänne?

– Vaikuttaa siltä, että puoli kaupunkia pääsee vielä kulkemaan tänne tageillaan, jotka he saivat, kun olivat rakentamassa tilaa. Ja tuolla ilmastointihuoneessa on monen myymälän varastoja, Cilla sanoi ja osoitti ovea.

– Okei, kuulostaa omituiselta, että muut pääsisivät sisään huoneistoosi. Etkö olekin vuokralla?

– Joo, ja olen sanonut siitä monta kertaa, mutta Norrsidanilta on vastattu, ettei se pidä paikkaansa. He ovat sanoneet, että vain minä ja henkilökuntani pääsemme tänne sisälle ja tietysti kiinteistönhoitajat sekä he, joiden varastoja täällä on. Norrsidanilta on myös väitetty, että muut pääsisivät hissiavaimillaan vain suoraan ilmastointihuoneeseen, mutta se ei pidä paikkaansa. Sieltähän pääsee tänne, kun kävelee vain ovesta sisään.

– Sinun pitäisi voida vaatia, että he tekevät asialle jotain, Mårten sanoi, ja Cilla huokaisi.

– Olen yrittänyt jo kohta vuoden.

– Okei, mutta et nähnyt täällä ketään asiatonta tänä iltana?

– Vaikea sanoa, sillä täällä oli niin paljon asiakkaita. En erottaisi, jos heidän joukossaan olisi joku sinne kuulumaton.

– Ymmärrän.

– Mutta niin kuin sanoin, oli todella kummallista, että henkilökuntani lähti täältä sanaakaan sanomatta. Kukaan heistä ei ole vastannut puheluihinikaan.

Cilla nousi ylös ja käveli keittiöön.

– Minunhan oli tarkoitus keittää kahvia, hän sanoi.

– Kirjoita meille lista muiden yhteystiedoista, niin jututamme heitä. Vaikuttiko mikään muu oudolta? Mårten kysyi.

– Ehkä se, että tuolta kuuluu takovaa ääntä melkein joka yö, Cilla sanoi ja nyökkäsi kohti ilmastointihuonetta. – Mutta kukaan ei ole uskonut minua, kun olen kertonut siitä. Et edes sinä, Cilla sanoi ja kääntyi katsomaan Henkeä.

– Mehän olemme istuneet täällä yhdessä monena yönä ja odottaneet niitä vasaraniskuja, mutta silloin emme ole kuulleet mitään, Henke totesi.

– Tiedän. Se kuuluu vain silloin, kun olen yksin. Ehkä olen tulossa hulluksi kaiken sen jälkeen, mitä viime vuosina on sattunut.

– Etkös sinä liittynyt jotenkin siihen kidnappaustapaukseen? Minulla on sellainen muistikuva, että olisit kertonut siitä viimeksi, kun näimme.

– Tarkoitatko sitä Biancan tapausta?

– Niin, se hänen nimensä oli. Se oli ikävä tarina, Mårten sanoi.

– Se päättyi kuitenkin hyvin. Hän on meillä juuri tällä hetkellä vahtimassa lapsia.

– Oletteko pysyneet yhteyksissä?

– Joo, hän on minulle kuin tytär, ja hänhän seurustelee Robinin kanssa, muistatko hänet?

– Njoo, kuka hän olikaan?

– Se on pitkä tarina, mutta tapasin hänet ostoskeskuksen avajaisten yhteydessä pari vuotta sitten.

– Viihdeala ei vaikuta olevan mitään lasten leikkiä, Mårten sanoi ja hymyili pienesti.

– Ei, ei todellakaan, Cilla sanoi ja avasi keittiön oven.

Cilla meni sisään, laittoi kahvin tippumaan ja asetteli kupit tarjoiluvaunuun. Hän kippasi minttusuklaakeksejä kulhoon ja kaatoi maidon kannuun. Kaikki kävi kuin itsestään, ja hän tajusi, ettei ollut ihan tervettä keitellä kahvia ja laittaa tarjottavaa poliiseille, kun oli tuntia aiemmin löytänyt kuolleen ihmisen. Aivan kuin poliisit olisivat olleet asiakkaita. Mutta kaikki kävi niin automaattisesti, että Cilla tajusi, että hänen aivonsa olivat aina palveluasetuksella.

– Pääseekö tänne hissillä, vai onko kuljettava portaita? Mårten kysyi.

– Voin muuttaa hissin asetuksia, jotta se ei mene lukkoon. Painan vain nappia baarissa, niin voitte kulkea ylös ja alas mielenne mukaan.

– Sepä hyvä, käyn sanomassa kollegoilleni tuolla alhaalla, että täällä on kahvia tarjolla, jos heillä on aikaa. Muuten, voiko kuka vain muuttaa hissin asetuksia vai tarvitaanko siihen jokin erikoisavain?

– Riittää, että painaa tuota nappia, niin hissin lukitus aukeaa, Cilla sanoi ja nojautui baaritiskin yli. – Kun meillä on täällä juhlia ja konferensseja, asiakkaiden on päästävä kulkemaan ylös ja alas omia aikojaan.

– Okei, ja muulloin vaaditaan avain ja tunnus, jotta pääsee ylös?

Cilla nyökkäsi, ja samassa hän sekä näki että haistoi jätesäkin aiemmin illalla jättämän vanan lattiassa. Hän meni siivousvälinevarastoon hakemaan mopin.

– Voinko auttaa? Henke kysyi.

– Ei tarvitse. On mukavampaa, kun on jotain tekemistä, eikä tarvitse vain istua paikoillaan murehtimassa.

– Ehditkö nähdä, kuka siellä roska-astiassa oli? Henke kysyi.

– En, en halunnut katsoa. Minulle riitti, kun näin, että saappaat olivat kiinni jaloissa.

Hissi kilahti saapuessaan ylös, ja kaksi poliisia astui sisään.

– Täällä on kahvia, Cilla sanoi.

Hän kaatoi kupin itselleen ja Henkelle, ja he menivät istumaan pöydän ääreen.

Mårtenkin otti kupillisen ja tuli istumaan Cillaa vastapäätä.

– Tekniset tutkijat tekevät parhaillaan työtään tuolla alhaalla, ja paikka on saatu eristettyä, mutta meillä menee kyllä vielä tovi ennen kuin olemme valmiita. Olisin kiitollinen, jos ainakin sinä voisit jäädä paikan päälle, Mårten sanoi ja katsoi Cillaa. – Kun olemme saaneet sinulta nimilistan, otamme muihin yhteyttä. Olisi tietysti parasta, jos pystyisimme tapaamaan heidät kaikki täällä paikan päällä niin pian kuin mahdollista.

– Aivan, teen sen saman tien, Cilla sanoi ja nousi ylös mennäkseen toimistoonsa.

Hän katseli matkalla ympärilleen, mutta kaikki vaikutti samalta kuin hänen lähtiessään.

Kun hän palasi kynän ja paperin kanssa, hän ojensi ne Henkelle.

– Okei, mitä minä näillä teen? Henke kysyi.

– Minä etsin nimet ja numerot puhelimesta, ja sinä kirjoitat.

Kun he olivat valmiita, Cilla ojensi listan Mårtenille.

– Tiedättekö, kuka siellä alhaalla on? Siis roskiksessa? Cilla kysyi.

– En uskalla vielä vastata siihen. Tiedätkö sinä?

– En, mutta luulen, että tunnistin saappaat. Toivottavasti se ei pidä paikkaansa.

– Ei kannata spekuloida ennen kuin olemme varmoja, Mårten sanoi ja nousi ylös palatakseen hissillä alas kollegoidensa luo.

Vasta silloin Cilla tajusi, ettei ollut sytyttänyt keittiön lamppua mennessään keittämään kahvia. Se oli ollut jo valmiiksi päällä, taas. Hän kavahti. Oliko joku käynyt siellä, kun hän oli odottanut poliisia ulkona? Vai oliko joku ollut siellä koko ajan?

Hänen olisi kerrottava Mårtenille, kun tämä palaisi, Cilla ajatteli ja meni istumaan lähemmäs Henkeä.