CILLA
808 Words
CILLA
Kun Cilla näki poliisiautojen pysäköivän ostoskeskuksen lastauslaiturin viereen, hän rauhoittui hieman. Enää hänelle ei kai voisi sattua mitään?
– Sinäkö soitit? yksi poliiseista kysyi.
– Joo, se olin minä.
– Paleltaako sinua, voimme hakea sinulle viltin? nainen tarjosi.
Cilla nyökkäsi ja tunsi hampaidensa kalisevan. Ystävällinen poliisi palasi pian viltin kanssa ja kietoi sen Cillan ympärille.
– Päästäisitkö meidät sisään ja opastaisit perille?
Cilla nyökkäsi uudelleen ja tajusi, että oli kadottanut puhekykynsä täysin. Hän räpläsi avaintagiaan ja pudotti sen kahdesti lumeen. Kädet tärisivät niin voimakkaasti, että oli vaikea saada näytettyä avainta lukijalle, mutta lopulta hän onnistui avaamaan oven ja päästämään poliisit sisään. He kävelivät hänen perässään ritiläportaita ylös, kunnes he saapuivat seuraavalle ovelle, joka johti lastausalueelle ja jätekatokseen.
– Tuolla, Cilla sanoi ja osoitti roska-astiaa. – Onko minunkin tultava sinne?
– Ei, voit odottaa tässä. Haluaisimme hetken päästä jutella lisää kanssasi. Voisiko joku tulla seuraksesi?
– Mieheni on matkalla tänne.
Cilla istahti kovalle ja inhottavalle ritiläportaalle. Poliisit ravasivat sisään ja ulos ja lisää saapui paikalle. He virittivät eristysteippiä ja puhuivat kovaan ääneen radiopuhelimiin. Ihmiset juoksentelivat edestakaisin hänen ympärillään. Puhelin soi, ja soittaja oli Henke.
– Seison nyt tässä ulkopuolella. Voisitko päästää minut sisään?
Cilla nousi jalat vapisten ja käveli ovelle avaamaan. Siinä mies nyt seisoi, hiukset takussa ja silmät vieläkin unenpöpperössä. Cilla heittäytyi Henken syliin.
– Rakas, eihän tässä ole mitään järkeä, Henke toisti.
Kyyneleet valuivat hitaasti Cillan poskilla, mutta ei kestänyt kauaakaan, kun hän alkoi nyyhkyttää hallitsemattomasti.
– Menisimmekö jonnekin istumaan?
Cilla nyökkäsi ja palasi istumaan rapulle. Sillä he istuivat yhdessä ja katselivat poliisien tekevän työtään.
– Heräsivätkö pojat, kun lähdit? Cilla kysyi rauhoituttuaan.
– He nukkuivat eivätkä huomanneet mitään, kun Bianca ja Robin tulivat.
– OIipa hyvä, että he pääsivät niin nopeasti paikalle.
Cilla näki tutun ihmisen kävelevän häntä kohti ja tunsi poskiensa alkavan helottaa.
– Hei, Cilla, viime kerrasta onkin tovi, mies sanoi ja ojensi kätensä.
– Hei, Mårten, Cilla vastasi ja tarttui käteen. – Tässä on Henke, aviomieheni, hän lisäsi ja kääntyi katsomaan Henkeä.
Mårten ojensi kättään.
– Mårten Glanz, poliisitarkastaja. Tapasimme Cillan kanssa pari vuotta sitten eteläisellä vuorella niiden traagisten murhien yhteydessä, kun jäimme hotelliin jumiin. Miten kauan siitä onkaan, Cilla?
– Siitä täytyy olla lähemmäs kolme vuotta. Kyllä, uutenavuotena tapahtumista tulee kolme vuotta.
– Niin, kiitos, minäkin olin siellä vähän aikaa. Sitä ei ihan äkkiä unohda, Henke sanoi.
– Ei, ei todellakaan, Mårten sanoi.
Cillan mielestä Mårten hymyili vienosti, ja hän tunsi olonsa epämukavaksi.
– Ja nyt on jälleen aika. Olet todellakin aina siellä, missä tapahtuu.
– En kyllä vapaaehtoisesti ainakaan, Cilla sanoi.
– Ymmärrän, Mårten vastasi. – Mutta oli miten oli, voisitko kertoa lyhyesti illan tapahtumien kulusta?
– Minulla on juhlahuoneisto rakennuksen yläkerroksessa, ja kun olin saanut suljettua ja laitettua paikat kuntoon illan tapahtuman jälkeen, olin tulossa heittämään roskia. Silloin näin saappaat. Yritin siirtää niitä, jotta saisin heitettyä jätesäkin roska-astiaan, mutta huomasin, että ne olivat kiinni jaloissa. Saappaat olivat aivan veressä, mutta en tajunnut sitä ennen kuin olin koskenut niihin.
Cilla katsoi käsiään, joissa oli vieläkin verijäämiä, vaikka hän olikin yrittänyt putsata niitä lumessa.
– Okei, voisitko kertoa illasta? Vaikuttiko mikään tai kukaan erilaiselta kuin yleensä, tai käyttäytyikö joku kummallisesti?
– Kaikki oli ihan normaalisti. Oli paljon asiakkaita, seisoin ensin lavalla laulamassa bändin kanssa ja esityksen jälkeen istuin hetken muiden muusikoiden kanssa pukuhuoneessa. Se oli epätavallista, sillä yleensä olen salissa auttamassa. Mutta tällä kerralla istuin siellä aika pitkään ennen kuin muut lähtivät kotiin.
– Tiedätkö, milloin muut muusikot lähtivät kotiin?
Cilla yritti laskeskella, milloin se olisi voinut olla.
– Ehkä yhden aikaan. Hekin istuivat epätavallisen pitkään esityksen jälkeen, mutta meillä oli mukavaa, joten…
– Mitä kautta he poistuvat esitysiltoina?
– Valitettavasti heidän on useimmiten poistuttava tätä kautta, roskiksen kautta, niin kuin reittiä kutsumme. Meidän on kuljettava sitä kautta sen jälkeen, kun Storgatanin sisäänkäynti on suljettu. Mutta en tiedä, mitä kautta he tänään kulkivat. Ovi ei ollut lukossa, kun he lähtivät.
– Milloin yleensä suljette Storgatanin sisäänkäynnin?
– Kun kaikki asiakkaat ovat lähteneet, joku meistä menee alas lukitsemaan, mutta kun poistuin pukuhuoneesta, huomasin, että henkilökuntani oli lähtenyt kotiin lukitsematta ovia. He eivät edes sanoneet mitään lähtiessään, ja se on todella kummallista. Se ei ole heidän tapaistaan.
– Voisitko kirjoittaa listan henkilöistä, jotka olivat tänään töissä, ja antaa heidän puhelinnumeronsa? Sekä muusikoiden että henkilökuntasi.
Cilla nyökkäsi uudelleen.
– Voisimmeko mennä ylös huoneistoon, niin voisin hakea paperini sieltä? Voisin keittää kahviakin, jos maistuu?
– Luulen, että sitä osattaisiin arvostaa, joten mieluusti, Mårten sanoi ja laski kätensä Cillan käsivarrelle. – Onko ylös mentävä hissillä, vai pääseekö sinne jotain muuta kautta?
– Voimme kulkea portaita, Cilla sanoi. – Niin meidän ei tarvitse mennä tuonne, hän jatkoi ja osoitti jätekatosta.
Cilla, Henke ja Mårten kävelivät yhdessä ylös portaat, jotka tömisivät joka askeleella.
– Meillä on vain pari minuuttia aikaa. Varmistakaa, että kaikki tavarat ovat mukananne, ja seuratkaa minua. Pieninkin inahdus niin paljastumme. Kuulen, että he kävelevät juuri nyt ylös portaita. Tossua toisen eteen, mutta hiljaa hitto soikoon!
- Writer
