Veriaalto

LUKU KOLME, Linn

LUKU KOLME

Linn

Voi helvetin helvetti!

Linn pakottaa itsensä vetämään syvään henkeä, mutta käsi, joka pitää kouristuksenomaisesti kiinni autonavaimesta, ei lakkaa vapisemasta. Hiki valtaa koko kehon. Linnin pitää päästä täältä pois ja heti. Hän lausuu lyhyen rukouksen ja kääntää taas avainta. Auto päästää sarjan käheitä, viipyileviä ääniä. Hah-hah-hah-hah. Ihan kuin se nauraisi Linnille.

Poliisipartio ajaa taas ohi vähän matkan päässä tiellä, ja se saa Linnin käpertymään säikähtäneenä kasaan kuskinpenkille. Hän puree hampaitaan niin lujaa yhteen, että kuuluu natinaa. Linn sulkee silmänsä ja laskee päänsä. Hän pakottaa itsensä ajattelemaan. Jos ei olisi kiire, hän voisi avata konepellin ja ehkä korjata vian. Polttoainemittarin mukaan tankissa pitäisi olla bensaa, ja niin Evelynkin sanoi, joten tyhjästä tankista tuskin on kyse. Auton ympärillä ei ollut havaittavissa bensanhajua, joten tuskin on kyse vuodostakaan. Linn osaisi kyllä teoriassa korjata vian, oli se sitten mikä hyvänsä: viallinen starttimoottori tai sytytysjohto, tai ongelma tuloilman kanssa. Mutta juuri nyt sellaiseen ei ole aikaa.

Älä. Nyt. Viitsi.

Näin lyhyessä ajassa he eivät onnistuneet hankkimaan muuta kuin nämä autonromut. Mutta ne toimivat aina, kun he koeajoivat niitä. Linn on tarkastanut autot, eikä huomannut niissä mitään ilmeisiä vikoja. Joten miksi helvetissä tämä auton idiootti ei nyt käynnisty? Linn irrottaa otteensa avaimesta. Hän vie hartiansa taakse. Hän kuulee helikopterin äänen. Se on nyt todella, todella lähellä.

”Kiltti… pikku… saatanan… kyrpäauto… voisitko olla niin ystävällinen, että lähtisit käyntiin?” Linn sähähtää yhteen purtujen hampaidensa välistä. Hän kuulee itsekin, miten paljon stressi kuuluu hänen äänessään. ”Ole kiltti?” hän lisää, ennen kuin kääntää jälleen kerran avainta ja pidättää henkeään.

Mutta auto vastaa vain samalla, lyhyellä sarjalla käheitä moottoriääniä, ennen kuin matkustamossa on taas aivan hiljaista. Linn huutaa suoraa huutoa ja lyö rattia lujaa molemmin käsin. Hän vetää pipon pois vasemmasta kädestään ja painaa kämmenensä otsaansa vasten.

Mitä helvettiä minä nyt teen? Ajattele!

Vielä viimeisen kerran, sitten hän ei voi enää istua tässä. Linn kääntää avainta käynnistyslukossa niin rauhallisesti kuin pystyy. Mutta jälleen kerran pikku Mazda ivaa häntä moottorinaurullaan. Ja jälleen kerran Linn huutaa suoraa huutoa. Sitten hän avaa oven ja astuu tulikuumasta autosta ulos kesäpäivään, joka on nyt täynnä ääniä. Ääniä, jotka tarkoittavat sitä, että Linniä ajetaan takaa. Linn kuulee koirien haukuntaa ja huutavia miesääniä.

Hän kyyristyy Mazdan viereen ja katsoo joka suuntaan. Yhdessä suunnassa on Vombsjön. Toisessa iso tie. Järveä ympäröi luonto. Ehkä hän voisi piiloutua sinne? Vai pitäisikö hänen yrittää päästä tielle ja saada kyyti? Linn hiipii karhunvatukkapensaiden ympäri, jottei häntä näe tieltä, kaivaa upouuden prepaid-puhelimensa esiin ja soittaa Leolle. Leo vastaa heti.

”Minun autoni ei lähtenyt käyntiin”, Linn sähisee kyyryssä valtavan piikkipensaan takana. Samaan aikaan hän kuulee helikopterin kulkevan ylitseen. ”Ehdittekö te palata takaisin hakemaan minut?”

Linn kuuntelee Leon vastauksen ja nyökkää. Sitten hän päättää puhelun katseessaan päättäväisyyttä. Ei, tietenkään kukaan heistä ei voi kääntyä takaisin. Linn saa luvan pärjätä itsekseen niin hyvin kuin vain voi. Niin he kaiken suunnittelivat, ja niin sen pitää olla. Nyt Linn voi luottaa vain itseensä.

Mutta olisiko Leo kääntynyt takaisin, jos joku muu kuin minä olisi jäänyt tänne? Linn torjuu ajatuksen. Asia on kuten on.

Linn tähyilee vielä kerran tielle päin. Hän päättää unohtaa sen vaihtoehdon, ja juoksee sen sijaan hiipivässä asennossa kohti lähintä metsikköä. Sitä, joka näyttää tiheimmältä.

Hengitys raastaa kurkkua, kun Linn pääsee suojaisemmalle ja epätasaisemmalle alueelle. Hän varoo askeliaan, mutta liukastuu silti puolimätään sieneen ja kiroaa. Nilkan taittaminen on viimeinen asia, mitä hän juuri nyt tarvitsee. Hiki tekee hänen koko kehostaan liukkaan, ja nyt hän tuntee myös tilan tulipalon katkun selkeästi. Puoli Skånea varmasti tuntee sen. Se täyttää Linnin uudenlaisella voimalla, ja hän jatkaa eteenpäin. Tilalta poispäin, pois asutuksen luota. Pois kaikkien teiden lähettyviltä. Jos hän vain onnistuu pääsemään riittävän pitkälle, muut voivat hakea hänet myöhemmin, niin Leo sanoi. Ehkä myöhään tänä iltana. Mutta Linn ei saa olla kymmenen kilometrin säteellä Sixten Törnholmin tilasta.

Linn juoksee pohjoiseen päin. Niin hän ainakin luulee. Kuiva maa rahisee hänen jalkojensa alla, ja hän on kiitollinen siitä, että on viime aikoina pitänyt kiinni säännöllisistä juoksulenkeistään. Hän pystyy kyllä tähän.

Auringon säteet ovat lämmittäneet maan ja polttaneet ruohon keltaruskeaksi. Linn kulkee paksun männyn ohi. Se näyttää tuhatvuotiaalta. Hän hyppää ojan yli. Seuraavan valtavan männyn luona Linn pysähtyy tasaamaan hengitystään selkä karkeaa kaarnaa vasten. Hän kuuntelee. Helikopteri kaartelee alueella yhä uudestaan. Kaarrokset ovat yhä pienempiä. Se tulee yhä lähemmäs?

Minne hittoon minun pitäisi lähteä?

Vähän matkan päässä Linn näkee aution talon. Harmaan, lahon ja hylätyn mökin, jonka ikkunat ovat rikki. Voisiko hän piiloutua sinne? Ei, se ei taida olla hyvä ajatus. On parempi lähteä niin kauas kuin mahdollista. Vaikka Linnin jalat alkavat jo täristä rasituksesta, hän työntyy matkaan puunrungon luota ja alkaa taas juosta.

Pian Linn kuulee useamman äänen huutavan, ja hetken päästä hän kuulee taas myös koirien haukkuvan. Eikä haukunta ole mitään pikku räksytystä, vaan vainukoirien haukuntaa. Saksanpaimenkoirien tai vastaavien.

Voi helvetti.

Linn nopeuttaa tahtia, vaikka siinä on riskinsä. Hän juoksee vesakon läpi ja kääntyy pois jokaiselta polulta. On parempi pysyä poissa tavallisilta reiteiltä. Kun Linn näkee vähän kauempana edessään vettä, hän päättää kääntyä oikealle. Poispäin vedestä. Sillä kai hän näki Vombsjönin? Vai onko täälläpäin muitakin pikku järviä? Yhtäkkiä Linnin on vaikea muistaa kartan yksityiskohtia, vaikka tarkasteli sitä kotona heidän suunnitellessaan operaatiota. Linn ei pysty kontrolloimaan ajatuksiaan. Ne syöksyvät hänen edelleen. Jahtaavat häntä. Hämmentävät. Piiskaavat. Joka ikinen hengenveto raastaa kurkkua kuin terävin kynsin. Jos Linn kääntyy järvestä poispäin, hänen pitäisi…

Hän ei huomaa ojaa, joka ilmestyy petollisesti kiemurtelevan kasvillisuuden alta, ennen kuin maa on kadonnut hänen jalkojensa alta ja hän lähtee kaatumaan eteenpäin.

Linnin polvi osuu sojottavaan juureen, eikä hän voi estää suustaan tulevaa huutoa kivun iskiessä suoraan luuytimeen kuin naskali. Se tekee niin helvetin kipeää. Taisi osua suoraan hermoon.

Linn käpertyy kokoon ja pyyhkii vihaisen kyynelen pois. Hän hieroo polvilumpiotaan voimakkaasti auringon polttaessa parhaansa mukaan ihoa irti hänen selästään. Linn kuulee taas huutavien miesten äänet. Ovatko he nyt lähempänä? Miten hitossa he pääsivät näin nopeasti näin lähelle häntä?

Linn harkitsee keräävänsä ympäriltään lehtiä ja käpyjä ja peittävänsä itsensä niillä. Kaivautuvansa maahan kuin takaa-ajettu eläin, siinä toivossa, etteivät he huomaisi häntä. Mutta jos heillä on vainukoiria mukanaan, se on yhtä turhaa kuin yrittää piilottaa iloinen syöttöporsas pallomereen.

He löytäisivät minut perhanan nopeasti.

Linn nyrpistää kasvojaan noustessaan ähkäisten ylös. Hän kokeilee varata painoa jalalle, ja se onnistuu hyvin. Oja on vain metrin syvyinen. Linn on näkevinään jonkin liikkuvan niiden puunrunkojen välissä, jotka hän ohitti hetki sitten. Nyt on todellakin kiire. Linn ryömii ylös kuopasta, puree hampaansa yhteen ja on juuri lähtemässä taas juoksemaan, kun hän kuulee takaansa kiihtyneen huudon:

”Poliisi! Pysähdy tai ammun!”