Veriaalto

PROLOGI Kaj-parka Skånen Veberödin ulkopuolella sijaitsevalle, kuluneelle kurssikeskukselle johtava tie on ollut suljettu jo viikon ajan. Sen jälkeen, kun se hullu Aallonmurtajiksi itseään kutsuva feministiryhmä hyökkäsi heidän kimppuunsa, voimakas pelko ja ahdistus on vallannut täällä asuvat miehet. He ovat ottaneet käyttöönsä kaiken mahdollisen, ruosteen jäykistämät maatalouskoneet, sahapukit, hiekkasäkit ja kivillä täytetyt kottikärryt varmistaakseen, ettei kukaan asiaan kuulumaton pääse hiipimään paikalle mistään suunnasta. Niin kuin ne perhanan akat. Ei varsinkaan autolla. Viime kerralla puhkesi kaaos, ja ihmisiä kuoli. Niin ei saa käydä toista kertaa. Kaj vavahtaa toimiessaan vahtina 150 metriä pitkän ja kuoppaisen soratien alkupäässä. Tie kulkee 70-tieltä talolle asti. Kaj istuu sahapukilla hiekkasäkkien ympäröimänä ja tuijottaa suoraan eteensä. Silloin tällöin auto kulkee ohi 70-tiellä. Välillä jyrisevä rekka. Muutama yksittäinen moottoripyörä. Mutta enimmäkseen on rauhallista. Yksinäistäkin. Siksi kai juuri tämä paikka on valittu tukikohdaksi. Se on vain lyhyen matkan päässä Vombsjön-järven eteläisimmästä kärjestä. Kivenheiton päässä sijaitsee Björkan harjoituskenttä, armeijan harjoitusalue, jota sekä puolustusvoimat että poliisi edelleen käyttävät. Ennen vanhaan sitä käytettiin myös lentotukikohtana, mutta siinä roolissa se ei ole toiminut enää lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Karheasta kudoksesta valmistettu pitkä paita, jota Sixten haluaa kaikkien käyttävän, kutittaa reisiä, ja oikeastaan koko vaate on Kajsta hölmö, mutta jos kukaan muu ei aio sanoa mitään, niin ei sano hänkään. Sitä paitsi ajatuksena on ilmeisesti se, ettei sukuelimiä verhota mihinkään, vaan miehet voivat jatkuvasti tuntea kantamansa falloksen voiman, ja olla tietoisia siitä. Kaj käy jälleen kerran päässään läpi tämänaamuisen luennon. Se käsitteli maskuliinisuutta ja esi-isiä. Pelkoa. Kaj ei ole koskaan tiennyt, miten paljon hän on pelännyt. Ei ennen kuin Sixten Törnholm kertoi sen hänelle. Ennen kuin Sixten tuli Kaj’n elämään vastoin tahtoaan selibaatissa elävien incel-miesten nettifoorumin kautta, Kaj luuli olevansa vihainen. Ehkä surullinen. Mutta nyt Kaj tietää olleensa peloissaan, ja että sellainen ei vetele. Hän nojaa kyynärpäitään polviinsa ja huokaisee kevyesti tarkkaillessaan ympäröivää hiljaista luontoa. Päivä on kuiva ja lämmin. Ehkä vähän liiankin kuiva. Mutta nythän on keskikesä. Kaj säpsähtää ja on pudota sahapukilta alas, kun ruskeanoranssi perhonen ilmestyy tienposkeen hänen näkökenttäänsä. Kaj purskahtaa jännittyneeseen nauruun ja pudistaa päätään itsekseen. Kaikki ovat olleet todella jännittyneitä hyökkäyksen jälkeen, eivätkä hyvällä tavalla. Ei samalla lailla kuin silloin, kun kaksi miehistä saapui tilalle se feministiakka autonsa takaluukussa, ja nainen suljettiin talliin. Oli epäselvää, mitä miehet oikeastaan aikoivat naiselle tehdä. Asiasta käytiin keskustelua kahden kokonaisen vuorokauden ajan. Keskustelut eivät olleet kovin hillittyjä. Mutta vaikkeivät miehet olleetkaan yhtä mieltä siitä, mitä Elena Covacille pitäisi tehdä, niin joka ikinen tilalla ollut mies koki humalluttavaa vallan tunnetta. He olivat saaneet Elenan. Tämä oli tehty vaarattomaksi ja laitettu lukkojen taakse. Se oli seurausta siitä, että Elena oli esittänyt olevansa mies, ja oli sitä paitsi soluttautunut paikkaan, jossa miehet olivat kaikkien – heidän nettifoorumilleen. Ja Elena oli puhunut paskaa Sixtenistä, heidän johtajastaan. Sixten on tilan ainut mies, joka tietää, millaisia miesten pitäisi olla, miten heidän pitäisi käyttäytyä ja ajatella. Joka ikinen leirin osallistuja saa kiittää Sixteniä siitä, että on ryöminyt esiin äitinsä kellarista, jättänyt yksinäisen incel-elämän taakseen ja ottanut sen sijaan tehtäväkseen kunnon alfaurokseksi ryhtymisen. Vahvan ryhmän jäseneksi tulemisen. Sellaisen ryhmän, jolla on valtaa. Sixten on selittänyt, ettei siinä ole kyse jykevästä leukalinjasta tai vahvoista ranteista. Hyvä niin, Kaj ajattelee ja silittää huomaamattaan heikkoa leukaansa. Tärkeintä on asenne. On kanavoitava vuosituhansia vanhaa miehistä voimaa, ammennettava menneisyyden uroista. Itseään ei pidä nähdä uhrina. ”Uhrina oleminen tarkoittaa epäpätevyyttä”, Kaj sanoo niin päättäväisesti kuin pystyy, katse kiinnitettynä mustankiiltävään hyönteiseen, joka raahautuu tienhaaran kohdalla eteenpäin. Kaj tuntee totuuden vahvistavan selkärankaansa, ja suoristautuu sinisenhohtoisen sudenkorennon liitäessä äänettömästi ohi hänen jalkojensa edestä. Ilma seisoo, mutta vavahtelee aivan maan yläpuolella. Kaj tuntee auringon lämmittämän maan tuoksun. He olivat juuri päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että halukkaat saisivat vapaasti käyttää Elenan kehoa sillä välin kun he pohtivat, mitä tälle muuten tapahtuisi… sitten kaikki meni ihan päin helvettiä. Sen jälkeen, kun kaksi autoa yhtäkkiä ajoi peräjälkeen tilalle ja ne perhanan akat ilmestyivät paikalle kuin mitkäkin vanhan lännenelokuvan desperadot. Aseistettuina! Kaj’n on vieläkin vaikea hyväksyä se, miten hän reagoi helvetin koittaessa. Hän istui päärakennuksessa lukemassa netistä Jordan Petersonin viimeisintä blogipäivitystä, kun pamahti. Ja minä jänistin. Muisto saa Kaj’n häpeämään. Kun ammuskelu alkoi, Kaj juoksi kyyryssä vessaan ja lukitsi oven perässään. Hän tuli ulos vasta kun oli ollut hyvän aikaa hiljaista. Mutta Kaj ainakin uskoo, ettei kukaan nähnyt hänen pelkurimaista käytöstään. Hän huomaa käsiensä puristuneen nyrkkiin reisiensä päällä ja pakottaa kädet rennoiksi. Jos Kaj saisi tehdä kaiken uudelleen, hän olisi rohkeampi, siitä hän on melko varma. Hän nousisi veljiensä kanssa vastarintaan ja kohtaisi uhkan kasvoista kasvoihin… ehkä. Muut miehet onnistuivat kuitenkin ajamaan innokkaasti ammuskelleet naishumanoidit pois. Mutta yhtäkkiä kysymys siitä, mitä Elena Covacille pitäisi tehdä, ei ollutkaan enää ajankohtainen, sillä Sixten ampui hänet hyökkäyksen aikana. Se sai koko tyttöjengin häipymään hyvin nopeasti paikalta. Hekin pakenivat, ne mokomat pelkurit. Sixtenin mukaan se, ettei poliisi ilmestynyt paikalle, on merkki. Jos ne feministimäntit olisivat aikoneet tehdä heistä rikosilmoituksen, he olisivat tehneet sen jo kauan sitten. Se, etteivät he ole tehneet sitä viittaa siihen, että he suunnittelevat jotain paljon pahempaa. Kostoa. Ja siksi Kaj nyt istuu tässä vahdissa, päivä toisensa jälkeen kesäkuumalla. Ajatukset alkavat vaellella, ja juuri siihen suuntaan ne mielellään pyrkivät. Siihen päivään ja siihen, mitä sen jälkeen tapahtui. Kun pöly oli laskeutunut, Kaj ja Lenny joutuivat hautaamaan Elenan ruumiin vähän matkan päähän metsään, ladon taakse. Sen homman Kaj mielellään unohtaisi kokonaan. Vaikka he olivat käärineet ruumiin vanhoihin jauhosäkkeihin, niin painaumasta huomasi selvästi, että ämmän kasvot… puuttuivat. Sixtenin ampuma luoti meni sisään naisen niskasta ja tuli ulos pään etupuolelta, missä se vei mukanaan suurimman osan kallon etupuoliskosta. Se lojui levinneenä pitkin pihaa liha- ja luukonfettina, kun kaikki oli ohi. Sixten sanoi, ettei se ollut tarkoitus. Hän sanoi tähdänneensä polviin, mutta kaikki vain meni liian nopeasti. Ainakaan Kaj ei joutunut osallistumaan pihan siivoukseen, sillä hän oli hankkimassa sormiinsa rakkoja kaivamalla hitto soikoon hautaa käsin. Kaj ja häntä auttanut mies eivät jaksaneet tehdä haudasta kovin syvää, mutta eihän kenenkään tarvitse sitä tietää. Kaksi päivää myöhemmin Sixten oli kääntänyt muiden tekoonsa liittyvän huolen ja kiihtymyksen joksikin aivan muuksi. Hän oli nostattanut heidän itsetuntoaan. Sixten puhui Lasernaisesta. Siitä, miten miesten pitää kohdata naiset näiden nykyisellä väkivaltaisella pelikentällä. Miehilläkään ei ole varaa olla olematta julmia, niin, olla tappamatta… jos naiset nyt kerran sitä haluavat. Lasernainen. Niin, hyi hitto. Kaj pudistaa päätään ja sylkäisee vihaisena soratielle sahapukin eteen auringon polttaessa hänen ohimoaan. Siis feministit. He ovat selvästikin saaneet liian vähän munaa, se on Kaj’n diagnoosi. Nyt on kulunut yli kuukausi, eikä mitään ole tapahtunut. Mutta kukaan ei silti uskalla rentoutua. Koko ajan tuntuu siltä, että jotain olisi tapahtumassa – ja pian – sen lisäksi, että joku juoksentelee ympäriinsä ampumassa miehiä kuin nämä olisivat pelkkää riistaa aivan uudenlaisessa viidakossa. Viidakossa, jossa roolit ovat vaihtuneet, naiset ovat metsästäjiä ja miehiä metsästetään. Ihan sairasta silti. Kaikki luulivat, että kyse oli yksittäisestä hullusta, mutta manifesti, joka julkaistiin, teki selväksi, että on kyse kokonaisesta ampujaryhmästä. Eikä heitä ole saatu kiinni. Sen sijaan paska tuntuu vain leviävän, ja aivan tavalliset naiset ovat alkaneet aseistautua. Hashtag #Aallonmurtajat on yksi Ruotsin käytetyimmistä, ja Youtubeen ilmestyy koko ajan uusia videoita, joissa naiset tai nuoret tytöt kannustavat väkivaltaiseen vastarintaan. Mitä he vastustavat? Kaj miettii. Rakkautta? Se on kaikesta huolimatta ainut asia, mitä Kaj on koskaan halunnut. Mutta ilmeisesti se on liikaa vaadittu, ja nyt tilanne on mitä on. Sota. Kaj synkkenee entisestään ja sylkäisee vielä kerran. Hän muistaa manifestivideon, joka kuumotti joka ikistä uutislähetystä noin kuukausi sitten, ja hytisee kesäkuumasta huolimatta. Tuntuu siltä kuin koko maailma olisi seonnut. Mutta toki, Kaj ajattelee, jos he sotaa haluavat, niin sotaa he saavat. Ja jos miehillä jostain on tuhansien vuosien kokemus, niin juuri sodasta. Viime kerralla meidät yllätettiin. Emme olleet valmiita. Sitä virhettä me emme aio toistaa. Juuri kun Kaj ajattelee sen ajatuksen, kaukainen ääni keskeyttää kesäpäivän hiljaisuuden. Mutta mistä ääni tuli? Kaj’n on vaikea tulkita sitä, kuulostaa siltä kuin… kuorma-auto olisi matkalla tännepäin? Ei, ääni on erilainen… ilmavampi. Kaj hyppää sahapukilta alas, ojentaa jäykän selkänsä ja ottaa käteensä pölyisillä, ruskeanharmailla hiekkasäkeillä lojuvan radiopuhelimensa. Hän tähyilee vähän kauemmas 70-tielle laite suunsa edessä. Muisto Nizzan terroristi-iskusta nousee Kaj’n tietoisuuteen ja saa hänet yhtäkkiä hermostumaan. Jos naiset ovat saaneet käsiinsä kuorma-auton, Kajn sahapukit ja hiekkasäkit jäävät jalkoihin. Kaj’sta jäisi vain märkä läntti, joka imisi itseensä tiepölyä, ennen kuin hän ehtisi edes tehdä hälytystä. Kaj’n sydän hakkaa. Pitäisikö minun siirtyä pois tieltä? Kaj painaa radiopuhelimen sivussa olevaa nappulaa. ”Kuuleeko tila? Täällä vahti yksi. Minä kuulen jotain. Kuuletteko tekin? Loppu.” Pieni kaiutin rahisee. ”Tila täällä, vahti yksi. Mitä sinä kuulet? Loppu.” Kaj laskee radiopuhelimen ja yrittää pinnistellä kuuloaan. Niin, mitä hän oikeastaan kuulee? Ääni on tuttu, mutta kuitenkin epätavallinen. Ja se tulee yhä lähemmäs. ”En oikein tiedä”, Kaj sanoo viipyillen, ”Odota… se…” Juuri silloin Kaj tunnistaa äänen. ”Helikopteri!” Kaj puuskahtaa sekä helpottuneena että säikähtäneenä. ”Minä kuulen helikopterin. Mitä minä teen? Loppu.” Kun vastausta ei heti kuulu, Kaj’n kämmenet hikoavat. Hän vaihtaa radiopuhelimen toiseen käteensä ja pyyhkii toisella kädellään paitansa karkeaa kudosta. ”Haloo? Tila? Loppu.” ”Näetkö sinä helikopterin, vahti yksi? Loppu”, mies toisessa päässä vastaa viimeinkin. Juuri silloin helikopteri ilmestyy Kaj’n näkökenttään suoraan edessäpäin. Kun hän näkee kopterin sinivalkoisen värin, hän hengittää helpottuneena ulos. ”Kyllä. Näen sen, tila. Se on vain poliisi, joten ei se mitään ollut”, Kaj sanoo kopterin suuren metallirungon lähestyessä. ”Mutta… hitto, miten matalalla se lentää”, hän lisää ja unohtaa sanoa ”loppu”. Tilalla oleva mies sanoo jotain, mutta nyt Kaj’n on vaikea kuulla, sillä poliisihelikopteri vaikuttaa olevan matkalla suoraan Kaj’ta ja tämän pientä, katkeraa maailmankolkkaa kohti. Kaj korottaa ääntään, jotta se kuuluisi roottorinlapojen yhä kovempien mätkähdysten yli. ”Mitä sinä sanoit? Loppu.” ”Sanoin, että luultavasti on kyse Björkan alueella suoritettavasta harjoituksesta. Sinun pitää…” Loppua Kaj ei kuule, sillä helikopteri kulkee juuri silloin suoraan hänen ylitseen. Onko heillä edes lupaa lentää näin matalalla? Kaj’n paita ihan villiintyy tuulessa, joka nostaa tiepölyä tornadomaisiin pyörteisiin ja saa tukan sojottamaan joka suuntaan. Kuinka korkealla he voivat olla? Viidessätoista metrissä? Ehkä joku opettelee juuri lentämään tuollaisella, Kaj ajattelee ja kääntyy ympäri helikopterin jatkaessa matkaansa aivan soratien yläpuolella. Tilaa kohti. Pahat aavistukset. Kaj tuntee ne koko kehossaan kuin kiemurtelevina ja purevina myrkkykäärmeinä. Miksi kopteri lentää niin matalalla? Ja miksi juuri täällä? Heillähän on hitto vie kokonainen lentotukikohta ja harjoituskenttä vain lyhyen matkan päässä. Ja silti he lentävät suoraan tilaa kohti? Se ei tunnu hyvältä. Ei lainkaan hyvältä. Ääni hiljenee sitä mukaa kun helikopteri siirtyy Kaj’sta kauemmas. Nyt hän ainakin pystyy taas kuulemaan omat ajatuksensa. ”Mekin kuulemme sen nyt”, mies sanoo radiopuhelimessa. ”Voi perhana, miten matalalla se lentää…” Toinenkin unohtaa sanoa ”loppu”, Kaj panee merkille tiedostamatta sitä itsekään. Mikä Kaj’ta asiassa oikein häiritsee? Kyllä kai poliisi saa lentää, missä haluaa, hän olettaa. Mutta jokin tuntuu silti… väärältä. Suuri metallinen kopterihirviö kääntyy oikealle. Se tekee laajan kaarroksen alas tilan taakse, ja kun kopterin kylki osoittaa Kaj’ta kohti, kopterin ovi avautuu yhtäkkiä ilmassa. Sekunteja sen jälkeen, kun Kaj kuulee huudot radiopuhelimessa, hän näkee ensimmäisen savupilarin, ja vasta silloin hän saa taas kehonsa lihakset hallintaansa. Kaj’n radiopuhelin päätyy hänen jalkojensa väliin hänen pudottaessaan sen. Sitten hän juoksee kivekset sisäreisiä vasten hakaten. Hän juoksee henkensä edestä. Pois tilalta. Pois helvetistä.