Veriaalto

LUKU KAKSI, Linn

LUKU KAKSI

Linn

Adela on valinnut helikopterin laskeutumispaikan hyvin tarkkaan. Se sijaitsee Södra Övedsvägenin vieressä, vähän matkan päässä siitä kohdasta, missä tie risteää suuremman Harlösavägenin kanssa. Vaikka Evelyn on kärsinyt pitkittyneestä migreenikohtauksesta jo kolme päivää putkeen, hän on ajanut autot paikalle, yksi toisensa jälkeen, ja pysäköinyt ne vähän matkan päähän tiestä. Toivottavasti kukaan ei ole vielä huomannut niitä. Kyseessä on autio tienpätkä, mutta lähistöllä on useampikin iso tie.

Linn säpsähtää tuntiessaan käden käsivarrellaan. Leo on vaihtanut paikkaa ja istuu Linnin vieressä.

”Katso taakse”, Leo sanoo, ja Linn näkee voitonriemun loistavan ahavoituneen metsästäjänaisen katseessa.

Linn kääntyy ympäri. Hänen rintansa valtaa sanoinkuvaamaton tunne, kun hän näkee, miten paksua ja mustaa heidän takanaan vellova savu on. Linn voi vain kuvitella huudot, joita ne idiootit juuri päästävät suustaan siellä alhaalla. Ja silti tämäkään kosto ei riitä. Tämäkin on liian kilttiä.

Isä sai rangaistuksensa melkein heti tapettuaan ihanan pikku Moan. Linn ampui isäänsä haulikolla rintaan vain parin metrin päästä, ja tämä kuoli niille sijoilleen. Carl Walter on nykyisin vain Wikipedian sivu, jolla säälittävät miehet toisinaan vierailevat. Myös Linn käy siellä. Kuoli 2016, sivulla muun muassa lukee. Linn ei saa tarpeekseen juuri siitä tekstirivistä.

Sixten ja tämän idioottimainen joukkio ovat sen sijaan saaneet kuljeksia ympäriinsä yli kuukauden ajan sen jälkeen, mitä Elenalle tapahtui, ja elää kuten ennenkin. He ovat saaneet nauraa, syödä, hengittää ja elää, kun taas Elena… ei enää tee niin. Hän ei enää koskaan tule tekemään niin.

Yhtäkkiä tuntuu siltä, että kaikki on ohi aivan liian nopeasti. Siltä, että liekehtivä hyökkäys oli kuitenkin liian lempeä. Sixten ja tämän surkeageeniset kannattajat olisivat ansainneet joutua jonkun Johan Kinnen kaltaisen uhreiksi. Sadistisen murhaajasian uhreiksi, joka olisi voinut kiduttaa heitä päiväkausia.

Sekään ei olisi riittänyt.

Linn yskähtää ja nielaisee helikopterin laskeutuessa yhtäkkiä nopeasti matalammalle, aivan maan ylle. Ruohotuppoja irtoaa ja nousee ilmaan helikopterin suuren metallirungon ympärillä, ja Linnin vatsaa vääntää.

”Puoli minuuttia laskeutumiseen”, Adela sanoo kovaan ääneen. ”Tietävätkö kaikki, minne ovat menossa?”

Leo puristaa Linnin käsivartta ja nojautuu lähelle. ”Me saimme heidät, Linn. Heidät kaikki. Sitä tilaa he eivät voi käyttää enää ikinä.”

Leo voi olla kylmä ja häikäilemätön, hullu kuin mikä, mutta siinä asiassa hän on oikeassa, ja Linn antaa itsensä nauttia ajatuksesta, jonka Leo juuri sanoitti.

Me saimme heidät. Heidät kaikki.

On kuiva kesä, ja ruoho- ja metsäpalot riehuvat jo koko maassa. Sitä paitsi tilaa ympäröivät erilaiset sulut. Avun saapumiseen tulee menemään aikaa. Linn toivoo, ettei apu koskaan pääsekään perille.

”Sinun vuoksesi, rakas”, Linn kuiskaa helikopterin ottaessa epävakaata kontaktia maahan.

On kulunut yhteensä kuusi minuuttia ja kymmenen sekuntia siitä, kun he nousivat harjoituskentältä ilmaan. Nyt tilalla on varmasti melkoinen hulabaloo. Jos hälytys annetiin periaatteessa heti, Adelan laskutoimitusten mukaan pitäisi mennä kymmenen minuuttia, ennen kuin takaa-ajajat saapuvat Malmöstä.

Linnin sydän hypähtää, kun hän näkee ajastimen näyttävän kuutta minuuttia ja kolmeakymmentäneljää sekuntia. Pian poliisi on täällä heidän kannoillaan. Heidän pitää lähteä heti, jotta heillä on mahdollisuus päästä pakoon.

Viimeinen halaus ulkona rutikuivalla ruohikolla, sitten Adela ja Bahar lähtevät yhteen suuntaan, Veronica ja Leo toiseen ja Linn kolmanteen. Nyt Linnin pitää juosta kovempaa kuin koskaan aiemmin. Onneksi hänen pakoautonsa ei ole kovin kaukana, eikä teitä toistaiseksi luultavasti ole suljettu.

Luulisin…

Linn pistää itseensä vauhtia, ja hänen pulssinsa hakkaa kuin se soittaisi bassorumpua death metal -bändissä. Hän tunkeutuu tien vierellä olevaan kasvillisuuteen, oikaisee harvan vesakon poikki ja ylittää pölyisen soratien. Juuri kun Linn kääntyy ympäri ja näkee Baharin katoavan takanaan vehreyteen, hän kuulee ensimmäisten, kaukaisten sireenien äänen.

Hitto, miten nopeita he olivat!

Naisten etu on se, ettei poliisi tiedä, ketä tai keitä etsii. Kukaan ei nähnyt heitä, kun he veivät helikopterin. Paitsi mies, joka lähti juoksemaan sinne, missä pippuri kasvaa heidän leijuessaan tilan yläpuolella, joten Linn ei usko kenenkään ehtineen tajuta, kuka hyökkäsi. Vaikka miehillä toki varmasti on epäilyksensä, tai ainakin tulee olemaan alkushokin laannuttua.

Sireenit tulevat lähemmäs. Linn katsoo oikealta vasemmalle hien valuessa hänen paitansa alla. On painostavan kuuma päivä, eikä Linnin ruumiinlämmölle varsinaisesti tehnyt ihmeitä se, että hän vietti useamman minuutin tällä hetkellä maan korkeimpana roihuavan kokon yläpuolella.

Missä hitossa se ON?

Linnin hengitys on kiihtynyt ahtaaksi ja ujeltavaksi ja alkaa muistuttaa paniikkia. Linn ei enää näe ketään muuta. Ulvovat sireenit tulevat yhä lähemmäs, ja nyt hän kuulee kaukaa myös roottorinlapojen hakkaavan äänen. Poliisihelikopteri on pian täällä.

Voi helvetti.

Evelyn sanoi pysäköineensä autot melko lähelle toisiaan. Kenenkään ei pitäisi joutua juoksemaan paria sataa metriä enempää. Hän on asemoinut autot niin, etteivät ohikulkijat reagoisivat niihin eivätkä ne häiritsisi liikennettä. Nyt näyttää lähinnä siltä kuin kolme eri seuruetta olisi päättänyt viettää päivän ulkona luonnossa ja olisi pysäköinyt autonsa lähelle järveä ympäröivää kaunista aluetta ja Övedin luostaria. Ehkä sienestääkseen. Kantarellisesonki alkaa täällä etelässä jo kesäkuussa.

Jossain lähistöllä, vinosti takanapäin, moottori käynnistyy jyristen, ja soraa ja pikkukiviä lentelee ympäriinsä. Vain pari sekuntia myöhemmin käynnistyy toinenkin moottori. Moottorin hihna ujeltaa ja protestoi kovaan ääneen, mutta pian tämäkin auto jyrähtää nopeasti matkaan. Hyvä. Se tarkoittaa, että muut ovat päässeet matkaan.

Vain minä olen jäljellä. No niin, auton perhana, missä sinä oikein olet?

Helikopterin ääni kovenee samaan aikaan kun ensimmäinen sireeniääni saa kaverikseen useamman uuden. Jos heillä käy tuuri, kyse on vain palokunnasta, ei vielä poliisista. Sitä Linn tosin epäilee. Hän taittaa syrjään kesän kuivattaman oksan, joka melkein katkeaa, ja jatkaa juoksemista.

Pusikossa, jonka läpi Linn oikaisee, on voimakkaita piikkejä, jotka yrittävät tarttua hänen maastohousuihinsa. Toinen jalka jää melkein jumiin. Linn kiroaa ja kiskaisee sen irti. Nyt poliisihelikopteri on todella lähellä. Juuri silloin Linn näkee auton, ja helpotus täyttää hänen kehonsa kuin suuri lasillinen kylmää vettä juuri silloin, kun sitä tarvitaan.

Kahden karhunvatukkapuskan välissä, jotka näyttävät siltä, että ne ovat kasvaneet tällä paikalla suunnilleen liitukaudelta asti, Linn hahmottaa tummanvihreän Mazdan takapään. Takapuskuri on ruosteen täplittämä ja kuskinpuoleinen ovi aivan eri värinen kuin muu auto. Luultavasti auto pitää viedä romuttamolle vain muutaman kymmenen ajokilometrin jälkeen, mutta näin lyhyellä varoitusajalla parempaakaan ei ollut saatavilla. Tärkeintä oli, että autot olivat huomiota herättämättömän värisiä – vihreä, beige ja harmaa – ja se, etteivät autojen myyjät olleet miehiä. Leo ei suostu käymään kauppaa miesten kanssa, ja siinä kohtaa Linn joutui joustamaan.

Linn heittäytyy polvilleen vasemman eturenkaan viereen ja hapuilee kädellään lokasuojan alta, joka sylkee hänen päälleen sekä ruostetta että öljyistä likaa.

Missä se ON?

Linn säpsähtää katkaistessaan kyntensä johonkin terävään, ja vetää ahnaasti henkeä. Hän yrittää pakottaa itsensä rauhalliseksi ja toimimaan harkitusti. Evelynin piti laittaa avain tänne, renkaan päälle. Mutta Linn tuntee vain renkaan epätasaisen kuvion, soraa ja jumiin kiilautuneita pikkukiviä.

Nyt hän kuulee selvästi, että heitä takaa ajava helikopteri on vain muutaman sadan metrin päässä, ja niin korkealta ylhäältä näkymä on todella hyvä. Toistaiseksi vesakko ja metsikkö luultavasti suojaavat Linniä, mutta eivät enää kovin pitkään. Jos helikopterissa on lämpökamera, mikään metsä koko maailmassa ei suojaa Linniä.

Kun Linnin sormet viimeinkin osuvat jotain vasten, mikä putoaa autonrenkaan viereen, Linn huutaa helpotuksesta.

Hän ottaa autonavaimen käteensä ja antaa sille nopeasti märän suukon. Sitten hän avaa kuskinpuoleisen oven ja istuu sisään matkustamoon. Juuri silloin poliisiauto syöksyy ohi tuhatta ja sataa sinivalot vilkkuen ja sireenit ulvoen muutaman sadan metrin päässä risteävällä tiellä.

Autoon astuminen tuntuu siltä kuin menisi päällä olevan uunin sisään. Autonistuin polttaa Linnin takareisiä, vaikka hänellä on housut jalassa. Linn saa itsensä puoleisen ikkunan auki ikivanhan, käsikäyttöisen pikku veivin avulla, mutta koska ulkoilmakin seisoo, siitä ei ole juurikaan apua. Tämän helvetin romurakkineen sisällä on varmasti 60 astetta lämmintä.

Linnin käsi vapisee, kun hän työntää avaimen käynnistyslukkoon. Hän säätää takapeiliä ja näkee villisti laajentuneet silmänsä ja otsalla jo helmeilevän hien. Hän ravistelee päätään.

Melkein valmista. Nyt pitää vain ajaa. Rauhallisesti ja lakia noudattaen. Ihan kuin olisin sunnuntaiajelulla. Ei täällä mitään kummallista tapahdu.

Kun Linn laskee kätensä mustalle ratille, hän joutuu nopeasti vetämään sen takaisin, sillä nahka – tai muovi, mitä hittoa se nyt onkaan – polttaa häntä. Linn kiroaa taas ja vetää luokseen pelkääjän paikalla olevan pipon. Hänen on tarkoitus vetää pipo päähänsä peittääkseen helposti tunnistettavan, valkoisena sojottavan tukkansa. Ei voi mitään. Luultavasti Linn kuolisi kuitenkin lämpöhalvaukseen, jos vetäisi pipon päähänsä tässä kuumassa kuolemanloukussa. Hän työntää vasemman kätensä pipon sisään ja tarttuu rattiin uudestaan pipon lävitse.

Toinen poliisiauto ajaa ohi isolla tiellä, kohti tilaa, johon he juuri iskivät palopommeilla. Hiki valuu paidan alla yhä nopeammin. Linn näkee, että vaihde on vapaalla, painaa kytkimen ja jarrun alas ja kääntää avainta.

Mitään ei kuitenkaan tapahdu.