Vielä kello tikittää

Silloin - Tanssitalo

SILLOIN

Tanssitalo

95 päivää uuteenvuoteen

Bianca vilkutti hyvästiksi vielä viimeisille vanhemmille, jotka kävelivät rappuja ylös hyppelehtivien lastensa kanssa. Hän sulki ovet ja varmisti, että kaikki olivat ulkona. Koko sali oli nyt hänen. Hän alkaisi suunnitella uutta koreografiaa hiphop-ryhmä Street Soulsille, joka kilpailisi muutaman viikon päästä. Sen jälkeen olisi aika käydä Cillan uuden jouluesityksen kimppuun. Bianca oli jatkuvasti kiireinen, mutta se oli pelkästään hyvä. Silloin hän ei ehtinyt ikävöidä Robinia niin paljon.

Maailman ihaninta Robinia.

Hän ei tiennyt, mitä oli tehnyt ansaitakseen sellaisen onnen. Työ Ikeassa oli ihan mukiinmenevä, ja vapaa-ajallaan hän tanssi. Tai opetti muita tanssimaan. Mutta illalla Robin tulisi kotiin koulustaan Umeåsta, ja Bianca oli leiponut sen kunniaksi kakun. Robin täyttäisi tänään kaksikymmentäyksi, ja Robinin äiti sekä Biancan isä ja veli tulisivat Biancan luo juhlimaan. Cilla ja Henke tulisivat huomenna. Muuten pieni yksiö olisi käynyt liian ahtaaksi.

Bianca käynnisti musiikin uudelleen, testaili erilaisia liikesarjoja ja katsoi itseään tarkkaavaisesti suurista peileistä. Mikään ei kelvannut, hiki virtasi ja ajatukset valuivat muihin aiheisiin. Vaikka musiikki oli kovalla, hän kuvitteli monta kertaa kuulevansa jonkun rappusissa tanssisalin ulkopuolella, ja yhtäkkiä tuntui todella epämiellyttävältä olla yksin Tanssitalon kellarissa. Oliko joku jäänyt sinne tunnin jälkeen?

Bianca päätti jättää suihkun väliin ja kuivasi hien käsipyyhkeeseen. Jostain syystä hän halusi pois tanssikoululta niin pian kuin mahdollista. Hän puki päälleen, sammutti valot ja riensi portaisiin. Hän pidätti hengitystään koko matkan, kunnes pääsi katutasoon. Päästyään ulos aurinkoon Bianca huokaisi helpotuksesta. Hän oli muuttunut yhtä pelokkaaksi kuin Cilla.

Kaupungintalon ulkoterassi Tanssitaloa vastapäätä oli täynnä lauantai-illasta nautiskelevia ihmisiä, jotka ottivat kaiken irti loppukesästä ja sen viimeisistä rosépisaroista laseissaan. Täydet ostoskassit komeilivat heidän jalkojensa juuressa, ja he olivat kääntäneet kasvonsa kohti aurinkoa. Intiaanikesäksi sitä kai sanottiin, kun oli lämmintä vielä syyskuussa, niin ainakin yksi vanhempi oli sanonut hakiessaan lastaan aiemmin päivällä. Suihkulähteen vesi lorisi, ja Bianca tajusi, miten kova jano hänellä oli. Hän käveli torin läpi yhdelle jäätelökioskeista ja osti pullon kuplavettä, jonka hän kulautti yhdellä huikalla kävellessään pois. Hän aikoi ostaa Robinille rannekorun.

Kun Bianca käveli sisään liikkeeseen, hänen isänsä soitti.

– Mitä me voisimme antaa Robinille? isä kysyi.

– Ehkä elokuvalipun ja illallisen? Bianca ehdotti.

– Hyvä idea, menemme sillä, isä vastasi ennen kuin katkaisi puhelun.

Bianca löysi nopeasti hienon rannekorun Robinille, ja kassalle jonottaessaan hän soitti Cillalle. Hän oli yrittänyt tavoittaa Cillaa jo monta päivää siinä onnistumatta. Toisella yrityksellä ja pitkän odotuksen jälkeen toisessa päässä rasahti, kun Cilla vastasi.

– Oletko jo saanut päivän tanssitunnit purkkiin?

– Jees, vedin ensin kaksi lastentuntia ja yritin sitten tehdä koreografiaa esitystä varten.

– Sepä hyvä. Oletko tyytyväinen?

– En, se meni päin mäntyä. En tykkää olla siellä kellarissa yksinäni.

– Hyh, ymmärrän todella hyvin. En astuisi sinne jalallanikaan. En ainakaan yksin. Olisiko sinulla vinkkiä, mitä voisimme tuoda Robinille huomenna?

– Hän tarvitsisi vaatteita, mutta hänelle on aika vaikea ostaa. Osta vaikka lahjakortti H&M:lle tai Åhlénsille tai johonkin sellaiseen liikkeeseen, joka on myös Umeåssa, niin hän voi käydä itse ostamassa.

– Kiitos vinkistä.

– Muuten… missä sinä olit eilen? Bianca kysyi. – Yritin soittaa monta kertaa, mutta puhelimesi oli suljettu.

Cilla köhäisi, ja meni hetki ennen kuin hän vastasi.

– Eilen, niin… Mitä minä tein eilen? Cilla vastasi epämääräisesti. – Niin, aivan, akku taisi olla loppunut, ja kun näin, että olit soittanut, oli jo liian myöhäistä soittaa takaisin.

Biancan mielestä selitys kuulosti huonolta eikä ollenkaan Cillan tapaiselta, mutta hän ei sanonut mitään.

– Oletko kaupungilla? Bianca jatkoi ja vaihtoi puheenaihetta. – Kuulostaa siltä kuin ympärilläsi olisi paljon ihmisiä.

– Mitä? Ei, kuulet varmaan radion äänen, Cilla vastasi.

Yhdestä asiasta Bianca oli kuitenkin varma. Ei hän radiota kuullut. Kuulosti siltä kuin Cilla olisi ollut rautatieasemalla tai lentokentällä tai jotain. Mikä hänen oikein oli? Mitä Cilla puuhasi, ja mikä oli niin salaista, ettei hän kertonut? Entä jos Cilla petti Henkeä? Mutta ei kai se voinut olla mahdollista? Mielikuva Cillasta sängyssä jonkun toisen miehen kanssa sai aikaan kylmiä väreitä. Mutta ei kai se voinut olla totta?

*

Cilla painoi kylmän kivennäisvesipullon lämmintä poskeaan vasten. Hän inhosi valehdella Biancalle, mutta hän ei halunnut kenenkään saavan tietää, että hän oli tavannut Bruno Willénin. Vaikka hän luottikin Biancaan, se olisi voinut päätyä puheenaiheeksi, ja se olisi ollut tarpeetonta, sillä hän ei ollut vielä päättänyt, mitä tekisi.

Cilla oli viettänyt Tukholmassa muutaman ihanan päivän. He olivat muistelleet Carolinen kanssa menneitä ja kertoneet, mitä olivat ajatelleet toisistaan aikoinaan. Cilla oli yllättynyt siitä, millaisena Caroline muisti hänet. ”Tarmokas ja suosittu”, kuului Carolinen kuvaus, eikä Cilla tunnistanut itseään siitä ollenkaan. Hän, joka oli aina ollut ujo, hiljainen ja pikemminkin hyljeksitty. Paitsi tietysti hauskoina hetkinä, kun hän oli uskaltanut pelleillä ja olla äänessä. Carolinen täytyi muistaa väärin ja kuvitella, että niinä hetkinä Cilla oli ollut oma itsensä ja käyttäytynyt normaalisti. Kummallista kyllä, Cilla oli ajatellut Carolinesta suurin piirtein samoin: taitava ja pidetty. Mutta myös Caroline kuvasi itse itsensä täydelliseksi vastakohdaksi Cillan käsitykselle. Entä jos monet ajattelivat niin? Käsittivät itsensä täysin eri tavalla kuin ihmiset ympärillään ja kuvittelivat kaikenlaisia vastoinkäymisiä ja esteitä täysin turhaan.

Cilla nousi Sundsvalliin lähtevään junaan ja toivoi paluumatkan kotiin olevan mukavampi kuin parin päivän takainen menomatka Tukholmaan. Tällä kerralla Cilla onnistui pääsemään varaamalleen ikkunapaikalle hiljaiseen vaunuun. Hän tarkkaili itseään ikkunasta ja tajusi hymyilevänsä kummallisesti itsekseen. Kehossa kihelmöi sekä odotus että tietynlainen epämiellyttävä tunne, joka todennäköisesti kumpusi aiemmista kokemuksista. Mutta Bruno Willénissä ei ollut ainakaan mitään ällöttävää. Ei mitään merkkejä siitä, että tämä haluaisi käyttää Cillaa seksuaalisesti hyväkseen tai mitään vastaavaa. Mutta Cilla ei silti pystynyt sivuuttamaan sitä, että kaikki vaikutti liian hyvältä ollakseen totta. Brunon mukaan Cillan biisistä tulisi takuulla hitti hänen avullaan, ja se pääsisi epäilemättä Melodifestivaleneille. Sen Bruno pystyi ilmeisesti päättämään. Brunon mukaan Cillalla oli koko paketti: lauluääni, ulkonäkö ja taito kirjoittaa omia kappaleita. Mutta – tietysti siinä oli yksi mutta – jos Bruno panostaisi Cillaan, tämän olisi osallistuttava Stjärnfabrikeniin. Tosi-tv-ohjelmaan, jossa sytytettiin uusia tähtiä musiikkitaivaalle. Muussa tapauksessa Cilla saisi pärjätä omillaan.

Stjärnfabriken. Pelkkä nimi aiheutti vilunväreitä.

Niinä kertoina, kun Cilla oli sattunut näkemään ohjelman jaksoja, suurin osa osallistujista oli arvatenkin ollut 15–20-vuotiaita, ja Cilla oli kysynyt Brunolta, eikö hän ollut liian vanha osallistumaan tosi-tv-ohjelmaan. Bruno oli kuitenkin vakuuttanut Cillalle, ettei asia ollut niin. Hän oli sitä vastoin sanonut, että Cillan ikä saattaisi olla jopa etu ja voisi houkutella ohjelmalle laajempaa yleisöä.

Cilla painautui syvemmälle junanpenkkiin ja ummisti silmänsä. Voisiko hän todella luottaa Brunon sanoihin? Ja haluaisiko hän näyttäytyä sillä tavalla ja riskeerata joutuvansa konflikteihin tv-kameroiden edessä? Cilla oli keitetty jo riittävän monessa liemessä ymmärtääkseen, että draama myi ja houkutteli katsojia. Nykyään katsojat halusivat verta, hikeä ja kyyneleitä tyydyttämään himonsa. Vatsassa väänsi, ja kehon jokainen solu huusi, ettei tosi-tv olisi oikea suunta hänelle, jos hän haluaisi lyödä läpi musiikkialalla.

Cilla nosti kuulokkeet korvilleen ja kuunteli kappalettaan uudelleen.

Pitäisikö rakastaa ja anteeksi antaa?

En tahdo irti päästää, en surua kaipaa

Mutta onnestaan on taisteltava, polkunsa valittava

Cilla oli itsekin todella tyytyväinen, sekä tekstiin että melodiaan, mutta silti hän ei olisi koskaan osannut uneksia, että niin oikeasti tapahtuisi. Eihän hän ollut edes aikonut lähettää laulua kenellekään. Mutta nyt hänelle tarjottiin sekä levytyssopimusta että paikkaa Melodifestivaleneilta. Hän ajatteli Augustia ja Williamia. Joutuisivatko he näkemään äitinsä televisiossa omituisissa tilanteissa? Entä jos luokkakaverit kiusaisivat heitä nolon äidin takia? Ei, tosi-tv:n hän jättäisi väliin. Hänellähän oli jo oma esitysryhmä ja työ ostoskeskuksessa. Hän oli tyytyväinen elämäänsä.

Juuri kun Cilla oli torkahtamassa, hän sai viestin Bruno Willéniltä.

Ensi vuoden Melodifestivalen-voittaja, oletko se sinä?