Vielä kello tikittää

Silloin - Tukholma

SILLOIN

Tukholma

99 päivää uuteenvuoteen

Cilla ja Caroline olivat viettäneet mukavan illan yhdessä, ja heillä oli ollut paljon kerrottavaa toisilleen. Cilla kertoi kolmen vuoden takaisesta kidnappausdraamasta ja kaikesta hullusta, mitä ostoskeskuksen avajaisten yhteydessä oli sattunut pari vuotta sitten. Mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän hän tajusi tarinansa kuulostavan ikään kuin trilleriltä, jonka hän oli nähnyt elokuvissa. Jopa hänen itsensä oli välillä vaikea ymmärtää, että kaikki oli tapahtunut oikeasti ja että monet ihmiset hänen ympärillään olivat todella kuolleet.

Hän kertoi myös kuukautta aiemmin saamastaan keskenmenosta, ja miten hän oli maannut sairaalassa odottamassa ultraäänitutkimusta. Miten hengitys oli juuttunut hänen kurkkuunsa, kun lääkäri oli etsinyt, muttei ollut enää löytänyt tykyttävää sydämen ääntä hänen vatsastaan. Miten Henke oli lähetetty kotiin ja Cilla oli viety toiseen huoneeseen odottamaan kaavintaa, ja miten inhottavaa oli ollut herätä muutamaa tuntia myöhemmin, verkkohousuissa, vaipassa ja sairaalatakissa huoneesta, jossa hoitaja oli istunut hänen vieressään lukemassa kirjaa. Tajuta, että moni ihminen oli nähnyt hänet alasti, pessyt ja pukenut häntä hänen nukkuessaan – se sai hänet voimaan pahoin.

Keitä siellä oli ollut?

Tiesivätkö he, kuka hän oli, ja olivatko he joskus nähneet hänen esiintyvän?

Cilla halusi olla aina ohjaksissa, mutta oli joutunut lopulta ymmärtämään, ettei se ollut aina mahdollista. Sen kokemuksen jälkeen hän oli suonut monta sydämellistä ajatusta heille, jotka pitivät huolta muista ihmisistä, mutta myös heille, jotka joutuivat pysyvästi tukeutumaan toisten hoivaan, ja Cilla oli rukoillut korkeampia voimia, ettei itse enää koskaan joutuisi siihen rooliin.

Kun Caroline lähti aamulla töihin, Cilla sai kylpyhuoneen itselleen ja käytti monta tuntia yrittäessään tehdä itsestään niin nätin kuin mahdollista, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Hän yritti jopa kihartaa hiuksiaan Carolinen suoristusraudalla, mutta harjasi kiharat pois ennen lähtöä, jottei näyttäisi liian pyntätyltä.

Brunohan tiesi jo, miten vanha hän oli, ainakin melkein, mutta Cilla halusi silti, että Bruno pitäisi häntä nättinä, jottei tämä alkaisi katua ja jättäisi Cillan biisiä julkaisematta. Cilla veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa ja tajusi, miten paljon hän nautti olostaan Tukholmassa. Ajatus siitä, että hän saisi pari päivää kuljeskella täysin vapaasti yksinään, sai veren kuplimaan. Juuri tätä hän tarvitsi. Päästä pois Sundsvallista kaikkien silmistä ja olla täysin anonyymi. Ei sillä, että hän olisi varsinaisesti ollut tunnettu, mutta nykyään moni kotipuolessa tiesi, kuka hän oli, ja oli jotakin mieltä hänen tekemisistään.

Ainakin Cilla uskoi niin.

Tai sitten hän vain kuvitteli. Hän ei enää tiennyt, mitä uskoa, mutta hän ymmärsi kyllä, että tämä olisi todennäköisesti hänen viimeinen tilaisuutensa saada joku panostamaan hänen musiikkiinsa. Hän oli nimittäin kuvitellut sen junan menneen jo monta vuotta sitten.

Nyt hän istui metrossa matkalla kohti kaupunkia ja katseli ihmisiä ympärillään. Hän tiesi, etteivät tukholmalaiset tehneet niin, mutta hän ei välittänyt. Hän tunsi olevansa kuin villi teini ja oli onnellisempi kuin pitkään aikaan. Veri ikään kuin kipinöi hänen suonissaan. Niin kuin silloin nuorena, kun hän oli ollut täynnä salaisia unelmia, joita hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään. Hän oli pitänyt kaiken sisällään, jotteivat muut luulisi, että hän kuvitteli olevansa jotakin. Hän ei ollut halunnut suututtaa ystäviään. Kuka hän oikein kuvittelee olevansa? Nyt hän ymmärsi, miten typerää unelmien ja ajan haaskausta oli ollut ajatella niin. Miten paljon hän olikaan yrittänyt painaa itseään alas ja tehdä itsestään pienempää ollakseen muille mieliksi. Se vaikutti silti kääntyneen aivan päälaelleen.

Sekö hänen ystäviään suututti?

Että hän vaikutti pelokkaalta ja harmittomalta, mutta teki kuitenkin niin kuin tahtoi.

Cilla jäi pois kyydistä Karlaplanilla ja nautti lämmittävästä syyskuun auringosta etsiessään levy-yhtiön osoitetta. Päästyään sisään hän sai istahtaa kovalle, mustalle nahkasohvalle vastaanoton viereen. Tiskillä oli valtava maljakollinen vaaleanpunaisia liljoja, jotka tuoksuivat voimakkailta mutta hyviltä. Seinillä roikkui Ruotsin artistieliitin kultalevyjä pitkissä riveissä, ja Cilla pohti, mitä hän siellä oikein teki. Entä jos Bruno vain pelleili hänen kanssaan? Cilla pudisti päätään huomaamattomasti itselleen ja ajatuksilleen. Miksi Bruno käyttäisi kallisarvoista aikaansa huiputtaakseen kolmekymmentäviisivuotiasta – tai kolmekymmentäkuusivuotiasta – sundsvallilaista naista?

– Terve, Cilla, Bruno sanoi yhtäkkiä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen.

Cilla nousi ylös ja tarttui miestä kädestä ja seurasi sitten tätä toimistoon.

– Oi, mikä maisema, Cilla sanoi, lähinnä keksiäkseen jotain sanottavaa.

– Istu alas, Bruno sanoi ja nyökkäsi kohti sinistä samettinojatuolia. – Otatko kahvia?

– Mielelläni, Cilla vastasi ja istui alas.

– Kerro vähän itsestäsi, Bruno pyysi tuodessaan kahvikupit. – Miksi en ole kuullut sinusta aiemmin?

Mitä hän vastaisi? Cillalla ei ollut mitään intoa tuoda esiin syytä sille, miksi oli laittanut unelmansa hyllylle nuorempana. Cilla kertoi, että oli halunnut ehtiä tehdä paljon muutakin, mutta että hän oli laulanut ja kirjoittanut musiikkia omaksi ilokseen kaikki ne vuodet.

– Okei. Näen sinussa ja musiikissasi oikeasti ison potentiaalin. Kai sinulla on mukanasi muitakin biisejä kuin se, jonka lähetit?

Cilla alkoi kaivella käsilaukkuaan ja löysi usb-tikun.

– Tikulla on lisää lauluja, jotka olen äänittänyt, ja minulla on paljon lisää kotona varastossa.

– Kuuntelen ne myöhemmin, Bruno sanoi ja laittoi tikun eteensä pöydälle. – Joo, niin kuin sanoin, nykyään Ruotsissa on lähinnä yksi keino saada sinun tyylistäsi musiikkia julkaistuksi, ja se käy osallistumalla Stjärnfabrikeniin. Ellet sitten tietysti ole tubettaja, jolla on satojatuhansia seuraajia.

Cilla kiemurteli ja yritti keksiä jotain sanottavaa. Satojatuhansia seuraajia hänellä ei tietenkään ollut, ei Youtubessa eikä missään muuallakaan. Hän ei kaivannut tosi-tv-julkisuutta, mutta ei myöskään halunnut vaikuttaa kiittämättömältä, kun Bruno ilmeisesti näki hänessä potentiaalia.

– Se biisisi on hitti, ja näen sen mahdollisena Melodifestivalen-voittajana ensi vuonna.

Cilla katsoi Brunoa silmät suurina eikä saanut sanottua sanaakaan. Oliko mies oikeasti tosissaan? Ajatteliko hän, että Cilla saisi esittää kappaleen, vai halusiko hän pelkän biisin?

– Mutta et varmaan halua mennä Melodifestivaleneillekaan?

Cilla köhäisi ja tunsi kasvojensa värin vaihtuvan.

– Joo, tietenkin haluan, jos biisi vain pääsee sinne.

– Tietysti se pääsee, jos vain haluan. Mutta se on kiinni sinusta.

Mies katseli Cillaa päästä varpaisiin, ja Cilla oli kiitollinen nähtyään vaivaa näyttääkseen trendikkäältä. Kesken kokouksen Brunon puhelin soi, ja Cilla hämmästyi, kun mies vastasi ja puhui vieläpä melko pitkään toisen kanssa. Ikään kuin osoittaakseen valta-asemansa ja näyttääkseen, miten vähäpätöinen Cilla tosiasiassa oli. Jos et tee, niin kuin tahdon, jonossa on monia… Cilla otti puhelimensa esiin ja esitti lukevansa tärkeää viestiä tai sähköpostia ja yritti näyttää siltä, ettei salakuunnellut Brunon puhelua.

Kun Cilla vihdoin lähti levy-yhtiöltä ja Brunon luota, hän ei tiennyt mistään mitään. Oliko hänellä käynyt tuuri, vai oliko Bruno vienyt unelman hänen nenänsä edestä ennen kuin hän oli ehtinyt edes maistaa sitä?

Herranjestas, joutuisiko hän osallistumaan tosi-tv-ohjelmaan ja nolaamaan itsensä kaikkien tuttujen edessä? Nolaamaan itsensä koko Ruotsin edessä? Sydän hakkasi rinnassa, ja Cilla käveli kahvilaan Drottninggatanille, H&M:n yläkertaan, ja yritti ajatella järkevästi. Koko keho huusi ei Stjärnfabrikenille mutta kyllä Melodifestivalenille, josta hän oli unelmoinut siitä asti, kun oli kymmenenvuotiaana nähnyt Carolan voittavan ”Fångad av en stormvindillä”.