Vielä kello tikittää

Silloin - Kohti Tukholmaa

SILLOIN

Kohti Tukholmaa

100 päivää uuteenvuoteen

Cilla Fallander veti syvään henkeä ja katsoi ikkunasta ohitse lipuvaa maisemaa. Peilityyni järvi odotti talviuntaan, ja hylätty laituri kiikkui vielä paikoillaan. Syyskuu tarjoili kaikkein kauneimpia värejään, ja näkymään oli vaikea olla ihastumatta.

Hän melkein häpesi saamaansa mahdollisuutta ja epäili vieläkin, että joku vain pilaili hänen kustannuksellaan. Se vaikutti yksinkertaisesti liian hyvältä ollakseen totta. Henke oli kuitenkin kannustanut häntä lähtemään, ja nyt hän istui junassa matkalla Tukholmaan. Henke oli ajatellut, että Cillan olisi hyvä saada hetkeksi jotain muuta ajateltavaa, etenkin juuri nyt. Lapsi ei ollut ollut suunniteltu eikä olisi edes sopinut heidän elämäntilanteeseensa. Ihmeellistä, miten nopeasti suunnitelmat olivat silti muuttuneet, Cilla ajatteli. Kun tieto oli tullut, hän oli ensin ollut vähällä saada paniikkikohtauksen, mutta vain muutamassa tunnissa hän oli suunnitellut tulevaisuuden uudelleen ja alkanut jo odottaa uutta pientä perheenjäsentä.

Mutta nyt sitä ei tapahtuisi. Pala kurkussa kasvoi, kun Cilla ajatteli asiaa. Kahdentoista viikon jälkeen elämän suunta oli muuttunut. Henke oli kyllä oikeassa, olisi hyvä vaihtaa hetkeksi maisemaa ja saada muuta ajateltavaa.

Pian Cillan olisi vaihdettava junaa Gävlessä, ja hän keräsi tavaransa kasaan ja valmistautui nousemaan kyydistä. Toki hän piti esitysryhmästään ja työstään ostoskeskuksen tapahtumavastaavana, mutta lapsuuden haaveet pyristelivät pintaan. Unelma itsensä ilmaisemisesta omalla musiikillaan ja oman albumin levyttämisestä oli vain vahvistunut keskenmenon myötä. Entä jos hän tulevaisuudessa saisi laulaa omia sanoituksiaan lavoilla ja ehkä kuulla omia kappaleitaan radiosta.

Sitä paitsi hän ei ollut koskaan aiemmin kirjoittanut niin paljoa kappaleita kuin nyt. Tuntui kuin viimeisimpien vuosien tapahtumat ja kokemukset olisivat kasaantuneet vuoreksi hänen sisällään ja halusivat nyt epätoivoisesti ulos. Ulos kehosta, ulos maailmaan. Ja jos miehen, Bruno Willénin, sanat pitäisivät paikkansa, unelma ei ollut koskaan aiemmin ollut niin lähellä toteutumistaan kuin nyt, vaikka sen yllä roikkuikin suuri myrskypilvi. Cilla nosti painavan laukun varovasti alas hyllyltä ja irvisti, kun se rojahti hänen olkapäälleen.

Koko juna tyhjennettäisiin, ja sitten se kääntyisi takaisin Sundsvalliin. Laituri täyttyi nopeasti matkustajista, jotka tungeksivat päästäkseen ensimmäisinä seuraavaan junaan, joka veisi heidät eteenpäin Tukholmaan. Juna odotti raiteiden toisella puolella, ja yhtäkkiä Cillalla oli yhtä kiire kuin muillakin. Hän seurasi laumassa muiden mukana, vaikka oikeasti heillä olisi ollut hyvin aikaa. Kun ihmisjoukko pysähtyi, Cilla käytti tilaisuuden hyväkseen ja käänsi kasvonsa hetkeksi kohti aurinkoa ennen kuin raahasi laukkunsa ensin pitkät portaat alas ja sitten toiset ylös. Hiki tihkui otsalla jo ennen kuin hän pääsi laiturille.

Nainen mustassa, pitkässä hameessa ja samanvärisessä pitkähihaisessa paidassa pysähtyi hänen eteensä, ja Cilla törmäsi suoraan naista päin.

– Mitä hittoa, katso eteesi!

Nainen kääntyi ja mulkaisi Cillaa.

– Anteeksi, ei ollut tarkoitus.

Kyyneleet polttelivat silmissä. Hän oli nykyään niin tunteellinen.

Cilla kavahti nähdessään lävistykset naisen kasvoissa. Niiden täytyi tehdä kipeää.

Cilla osti kupin kahvia ja keksisuklaata kioskista ja palasi takaisin puolijuoksua, ettei myöhästyisi junasta. Juuri kun hän oli nousemassa junan kyytiin, hän tunsi töytäisyn selässään, ja kahvi roiskui hänen valkoisille farkuilleen.

– Hupsista, miten sattuikin!

Cilla kääntyi ja näki lävistysnaisen kalpeine kasvoineen ja pitkine rastoineen. Naisen oli täytynyt tönäistä häntä.

– Ei mitään, Cilla kuuli itsensä sanovan kammetessaan laukkuaan ylös.

Hän oli varannut ikkunapaikan, mutta päästessään sen luo hän näki vanhan miehen kuorsaavan kovaäänisesti hänen paikallaan. Cilla huokaisi, istui miehen viereen ja päätti pyytää tätä vaihtamaan paikkoja, kun tämä heräisi. Miten mies oli nukahtanut niin nopeasti? Cilla ajatteli tarkastellessaan kahvitahroja reisillään ja huokaisi vielä kerran hiljaa. Hänen olisi vaihdettava vaatteensa ensitöikseen Tukholmaan päästyään. Onneksi hän tapaisi Bruno Willénin, kuuluisan levy-yhtiöjohtajan, vasta seuraavana päivänä. Hän majoittuisi lapsuudenystävänsä Carolinen luona, sillä hänen siskonsa Jossan oli matkoilla. Tietysti hän olisi voinut lainata Jossanin asuntoa Nackan rannassa, mutta hän ei ollut nähnyt Carolinea pitkään aikaan ja tuntui hauskemmalta mennä tämän luo. Cilla oli todellakin ystävän tarpeessa. Kotona Sundsvallissa hän oli käytännössä luovuttanut ystäviensä suhteen. Niin oli parasta.

Cilla kaivoi tietokoneensa esiin ahtaassa tilassa. Mies hänen vieressään istui jalat levällään niin, että Cilla tuskin mahtui istumaan. Sen lisäksi, että mies kuorsasi äänekkäästi, hän myös haisi pahalta, ja Cilla joutui nojaamaan pitkälle käytävään päin välttyäkseen virtsan ja vanhan, kuivuneen hien hajulta. Hän nuuhkaisi omaa Yellow diamondilla hajustettua kättään ja kiinnitti sitten tietokoneen johdon pistokkeeseen ja nojasi selkänsä penkkiin. Hän tarkasti sähköpostinsa ja huomasi saaneensa kyselyn hotelli Södra bergetistä, josta kysyttiin, pääsisikö hänen esitysryhmänsä Stars 4U esiintymään heille uudenvuodenaattona. Siellä esiintyi yleensä vain tunnettuja artisteja, ja oli kunnia, että he ylipäätään ottivat yhteyttä. Sitä paitsi he myös maksaisivat hyvin. Cilla vastasi nopeasti ja kirjoitti, että palaisi asiaan kysyttyään muilta, pääsisivätkö he paikalle.

Penkillä Cillan takana istui pieni poika, joka näytti kaksivuotiaalta. Poika potki Cillan selkänojaa. Cilla kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi äidin puhuvan puhelimessa, eikä tämä välittänyt, mitä poika puuhasi. Cilla istui selkä suorana, jottei tuntisi potkuja selässään. Poika jatkoi potkimistaan, ja Cilla yritti hakea katsekontaktia äitiin siinä onnistumatta. Lopulta hän kääntyi katsomaan poikaa.

– Kun sinä potkit noin, minun selkääni sattuu, Cilla sanoi kiltillä äänellä ja toivoi äidin ymmärtävän vinkin.

Mutta äiti kääntyi katsomaan ulos ikkunasta ja jatkoi puhumistaan. Cilla tunsi pulssinsa kohoavan.

– Istut minun paikallani, joku keskeytti.

Lävistysnainen tuijotti häntä jälleen, Cilla huomasi katsoessaan ylös. Hän huokaisi, nappasi tietokoneensa mukaansa ja temusi itsensä pois penkiltä. Siitäs sai, kun oli ollut kiltti ja antanut miehen jatkaa uniaan. Nyt oli hänen ongelmansa etsiä uusi paikka. Nainen virnisti hänelle omahyväisesti, ja Cilla toivoi, että mies levittäisi jalkojaan vielä enemmän. Nainen sietäisikin joutua istumaan epämukavasti loppumatkan. Ja poikakin saisi mieluusti jatkaa selkään potkimista, Cilla ajatteli. Hän löysi uuden paikan muutamaa penkkiriviä edempää, istui alas ja avasi tietokoneensa uudelleen.

Muutaman minuutin päästä hän kuuli kiivaita ääniä takaansa. Hän kääntyi katsomaan ja näki lävistysnaisen seisovan jotakin tahmaista hiuksissaan ja kasvoissaan. Kun Cilla näki pienen pojan olevan yltä päältä oksennuksessa ja itkevän kovaan ääneen, hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän kaivoi nopeasti esiin nipun serviettejä ja ojensi ne naiselle siirtyessään ravintolavaunuun.

Ravintolavaunun jono oli pitkä, mutta lopulta Cilla pääsi tiskille ostamaan kupin kahvia ja päätti seisoa ravintolavaunussa loppumatkan. Hän mietti, mitä oli juuri toivonut lävistysnaiselle ja pohti, asustiko hänessä sittenkin pieni noita, joka pystyi aiheuttamaan onnettomuuksia toisille.

Cilla joi kahvinsa ja antoi edellisellä viikolla Bruno Willénin kanssa käymänsä puhelinkeskustelun soida päässään yhä uudelleen. Cilla oli kuvitellut studion tuottajan pilailevan hänen kustannuksellaan ja yrittävän matkia Bruno Willénin tunnistettavaa ääntä ja Skånen murretta.

– Se biisi, jonka lähetit, on hittiainesta, ja haluan tavata sinut niin pian kuin mahdollista, mies oli sanonut.

Cilla ei ollut tiennyt, mitä vastata.

– Nätti olet myös, mies oli jatkanut. – Miten vanha sinä olet?

Oliko se todella Bruno Willén, vai pelleiliköhän tuottaja vain hänen kanssaan? Uskaltaisiko hän sanoa olevansa kolmekymmentäkuusivuotias? Cilla oli vetänyt syvään henkeä.

– Olen kolmekymmentäviisi, hän oli vastannut ja tajunnut, miten säälittävää oli, että hän oli juuri yrittänyt vaikuttaa vuotta nuoremmalta kuin oikeasti oli.

Yhtä vuotta! Yhtä hyvin hän olisi voinut väittää olevansa kaksikymmentäviisi, jos kerran aikoi valehdella.

– Vai niin, missä hitossa sinä olet piileskellyt kaikki nämä vuodet? Näytät paljon nuoremmalta.

– Ikä on vain numeroita, Cilla oli vastannut ja yrittänyt kuulostaa coolilta.

– Haluaisin sinut mukaan Stjärnfabrikeniin, mies oli sanonut.

Cilla oli joskus katsonut Stjärnfabrikenia, mutta hän ei ollut niin helposti huijattavissa. Siinä vaiheessa hän oli ollut jo varma, että tuottaja se vain yritti vetää häntä nenästä.

– Ei se ole minua varten, Cilla oli sanonut.

– Vai niin, miksi ei? Saisit paljon ruutuaikaa sillä tavalla, ja se on kerrassaan korvaamatonta mainosta, jota ei rahalla saa.

– En ole oikeastaan kovin halukas olemaan tv:ssä ylipäätään, Cilla oli vastannut ja yrittänyt kuulostaa sekä rehvakkaalta että välinpitämättömältä punastellessaan ylhäisessä yksinäisyydessään.

Mutta jokin miehen äänessä oli saanut hänet epäröimään. Olisiko tuottaja voinut matkia Brunoa niin hyvin? Entä jos linjan toisessa päässä todella oli Bruno Willén?

– Tänä päivänä ei ole tämän parempaa tilaisuutta saada musiikkiaan julkaistuksi, joten sinuna miettisin vielä hetken.

Oli käynyt ilmi, että soittaja todella oli ollut Bruno Willén, ja nyt Cilla oli matkalla Tukholmaan tapaamaan miestä. Tällä kerralla salaa, jottei toistaisi samaa virhettä, jonka oli tehnyt nuorempana. Silloin kaikki oli mennyt metsään, ja hän oli saanut katua, että oli ehtinyt kertoa sekä ystävilleen että medialle.

Hänen naiivi puolensa olisi halunnut alkaa hyppiä ja kiljua junassa siitä, miten onnellinen ja kiitollinen hän oli mahdollisuudesta ja miten epätodellista oli, että Bruno Willénin mielestä häneen kannatti panostaa. Mutta hänen realistisempi puolensa teki parhaansa hiljentääkseen kaikki tunteenpurkaukset ja valisti häntä siitä, miten hullua kaikki oli.

Edellisestä kerrasta, kun hän oli ollut matkalla Tukholmaan tapaamaan levy-yhtiöjohtajaa, oli lähes kaksikymmentä vuotta. Mutta silloin häntä oli pidetty nuorena ja lupaavana. Se, että Bruno oli kiinnostunut hänestä artistina, vaikka hän oli – ainakin melkein – paljastanut ikänsä, hämmästytti Cillaa.

– Vanhemmat artistit houkuttelevat toisenlaista yleisöä, joka on vieläkin oikeasti halukas maksamaan musiikista, Bruno oli sanonut selitykseksi.

No joo, ainakaan ei kävisi niin kuin edellisellä kerralla, kun aikansa tunnetuin levy-yhtiöpomo Sonny Berg oli sekä huijannut että hyväksikäyttänyt häntä, siitä Cilla oli vakuuttunut. Hän ei ollut nyt ainoastaan vanhempi, vaan myös iän myötä itsevarmempi. Hänen itsetuntonsa oli parempi, ja hän uskalsi sanoa vastaan ja seisoa mielipiteidensä takana. Kukaan ei enää koskaan kävelisi hänen ylitseen sillä tavalla.

Cilla käveli takaisin kahviautomaatin luo täyttämään kuppinsa, mutta hänet tuupattiin syrjään. Pukuherra ahtautui hänen edelleen ja ojensi kuppiaan.

– Anteeksi, Cilla kuuli suustaan pääsevän.

Aivan kuin se olisi ollut hänen vikansa, että mies oli tunkenut hänen edelleen ja työntänyt hänet sivuun.

Älä anna ihmisten kävellä ylitsesi, ja uskalla sanoa vastaan…

Cilla hengitti syvään.

– Anteeksi, mutta tässä on jono, hän sanoi ja astui miehen eteen jalat vapisten.

Voi pahus.