Vielä kello tikittää

Nyt - Skönsmon

NYT

Skönsmon

Uudenvuodenyö

Bianca oli vieläkin syväjäässä tarvottuaan kotiin lumimyräkässä juhlien jälkeen. Taksin saaminen oli ollut mahdotonta, eikä heillä ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä kotiin Sidsjöstä, jossa he olivat juhlineet uudenvuodenaattoa. Robin oli nukahtanut heti painettuaan päänsä tyynyyn, mutta Bianca makasi edelleen hereillä. Hän tunki jääkylmät varpaansa Robinin lämpimien jalkojen alle, ja tämä murahti, muttei herännyt. Päässä pyöri, ja nukahtaminen oli mahdotonta. Illan aikana he olivat juoneet kuplivaa ja viiniä sekaisin, ja hikka puski väkisin pintaan Biancan ottaessa puhelimensa esiin. Ilotulitteita, samppanjalaseja, hassuja hattuja, humalaisia ihmisiä, lumisia autoja, lumen tukkimia teitä ja uudenvuodenlupauksia, niistä oli sosiaalinen media tänään tehty.

– Mitä hittoa! Bianca ponnahti sängystä istuvilleen nähdessään useamman päivityksen, jotka erottuivat joukosta.

– Mitä nyt? Robinin unenpöpperöinen ääni kuului vaimeasti tyynyltä.

– Katso! Bianca sanoi. Hän vetäisi tyynyn pois Robinin pään alta ja tönäisi tätä.

Robin murahti ja kääntyi ympäri sängyssä.

– Herranjestas, onko joku kuollut, vai? Robin kysyi ja hieroi silmiään.

– Joo, niinkin voisi sanoa. Eikä vain yksi, vaan jopa kolme ihmistä. Ja yksi lapsi on kadonnut. Poliisi epäilee murhaa tai mahdollisesti kidnappausta.

– Mitä? Täällä Sundsvallissako? Robin mutisi ja kurotteli omaa puhelintaan.

– Eteläisellä vuorella, eilen hotellissa.

Bianca viskasi peiton päältään, astui hoiperrellen tohveleihinsa, jottei tuntisi jääkylmää lattiaa jalkojensa alla, ja veti sitten aamutakin ylleen.

– Eikö Cillan pitänyt esiintyä siellä eilen? Robin kysyi hytisten, veti ylleen urheiluhousut ja hupparin sängyn jalkopäästä ja kiskoi sitten jalkaansa villasukat patterin päältä.

– Joo, Bianca sanoi. Hänen päänsä oli selvinnyt välittömästi.

Hän etsi Cillan numeron. Puhelu hälytti, ja Bianca vaelsi ympäri vuokraamaansa pientä yksiötä. Hän pudisti päätään Robinille, joka katsoi häntä kysyvästi. Ei vastausta.

– Soita Henkelle, Robin sanoi.

Bianca etsi Henken numeron, mutta puhelu meni suoraan vastaajaan.

– Hänkään ei vastaa. Herranjestas, entä jos Cillalle on sattunut jotain?

– Tai sitten he vain nukkuvat, Robin yritti. – Nythän on yö.

Bianca ajatteli niitä vihaviestejä, joita joku idiootti oli lähettänyt Cillalle aiemmin. Ne olivat ilmeisesti lakanneet parin kuukauden jälkeen, mutta nyt syksyn aikana oli kai tullut muutama lisää. Bianca yritti sysätä ajatukset syrjään ja toivoi, että Cillalla oli vain ollut todella ihana ilta ja tämä nukkui nyt sikeästi. Ehkä tämä olisi vihdosta viimein juhlinut oikein kunnolla ja makaisi nyt krapulassa hotellihuoneessaan. Vaikka toisaalta, eikö Henken ja poikienkin pitänyt olla yötä hotellissa? Bianca katsoi kelloa. Se oli puoli viisi. Ulkona oli pilkkopimeää, ja nuoskalumi paiskoi ikkunaa tasaiseen tahtiin.

– Minulla on huono olo, Bianca sanoi. – Onko meillä kokista?

Robin katsoi jääkaappiin ja löysi puolikkaan pullon. Hän kaatoi lasillisen Biancalle ja joi itse loput suoraan pullonsuusta.

– Hyh, tässä ei ole yhtään happoja jäljellä, Bianca sanoi ja irvisti.

Hän laittoi vedenkeittimen päälle ja katsoi Robinia, joka oli lysähtänyt pienelle sohvalle sängyn viereen. Robinin hiukset olivat pystyssä, ja hän näytti kaikkea muuta kuin pirteältä.

Kolme ihmistä murhattu ja lapsi kateissa. Täällä pienessä Sundsvallissa, siinä hotellissa, jossa Cilla eilen esiintyi.

Inhottava tunne väänsi Biancan vatsassa.