Luku yksi
2963 Words
Aiemmin, 2016
LUKU YKSI
Linn
Valkoinen Tesla vierii äänettömästi porttien lävitse kulmatontille. Kun Linn on pysähtynyt parkkipaikalle, hän jää hetkeksi kokoamaan itseään katsellen taloa. Kolme valkoiseksi rapattua siipeä U-muodostelmassa, sinisin nurkin ja ikkunankarmein. Valvontakamerat sisään- ja uloskäynneillä. Takapuolella on yksi ainut ikkuna, jota ei ole varustettu yhtä vimmaisilla turvatoimenpiteillä, ei edes lukolla, ja se on täysin tietoista. Ikkunan sisäpuolella on ansa. Jos joku aikoo murtautua sisään, niin yritys tapahtuu sitä kautta. Ja se tullaan huomaamaan.
Tämä tontti on suurempi kuin Elenan edellinen. He eivät mitenkään voineet kuvitella jatkavansa yhteistä elämäänsä siinä talossa. Ehkä mahdottomimmalta tuntui ajatus siitä, että he joutuisivat katselemaan kukkulaa tietäen, mitä sen alla on. Kuollut ruumis. Raiskaaja Robert makaa siellä mätänemässä kirkkaankeltaisten kukkien alla.
Kun tästä kiinteistöstä tehtiin myynti-ilmoitus, päätöstä ei ollut vaikea tehdä. Anton-veli sai ostaa Linnin kodikkaan mökin edullisesti, ja muutti vinosti vastapäätä heidän Anne-äitiään. Elena myi talonsa, ja aloitti yhdessä Linnin kanssa uuden elämän tässä unelma-asunnossa. Kivetyllä sisäpihalla sijaitsevassa omenapuussa on nuppuja, mutta toistaiseksi muu puutarha viettää pitkän talvileponsa loppuvaiheita. Pian ruoho pitää ehkä leikata, ja kylvölavat pitäisi putsata sesonkia varten, mutta kuka sellaista muka ehtii tehdä, Linn ajattelee ja vilkaisee pelkääjän paikalla lojuvaa nahkasalkkua. Se pullistelee merkittävästi, hopeinen metallisolki on jo irtoamaisillaan toiselta puolelta.
”Kotona ollaan!” Linn huutaa ja vetää hetkeä myöhemmin nilkkuriensa vetoketjut alas ja saa ne horjuen eteisessä pois jalastaan. Vaikka korot ovat hillityt, jalkoja särkee pitkän työpäivän jälkeen. Linn ajattelee olevansa onnekas valittuaan syyttäjäpuolen. Hän on nähnyt, miten toisella puolella työskentelevät naiset, puolustusasianajajat, joutuvat pukeutumaan, eikä Linn itse olisi kestänyt sekuntiakaan niin korkeissa koroissa ja kireissä kynähameissa. Se on enemmän Elenan tyyliä.
”Huhuu?” Linn huutaa taas, ja kun hän pääsee keittiön, Elena istuu siellä pöydän ääressä. Selkä suorassa kuin yllättynyt tikku. Hänen silmänsä ovat kevyesti auki.
Juoko Elena? Ajatus juolahtaa mieleen, ennen kuin Linn ehtii estää sitä. Hän tutkailee huonetta nopeasti, mutta ei näe pulloja tai laseja. Sen ei tietenkään tarvitse tarkoittaa sitä, että vastaus kysymykseen olisi ei, sen Linn on oppinut. Hän terästää katsettaan. ”Hei, rakas. Mitä sinä teet?”
Elena hymyilee, ja Linnin vatsaa kutittaa vieläkin, kun hänen elämänsä nainen vie nykyisin täysin harmaat hiuksensa korvansa taa sulokkaalla käden eleellä pilkettä katseessaan.
”En mitään erityistä. Istuin vain tässä vähän tutkimassa asioita.” Elenalla on kannettava tietokone edessään pöydällä, mutta sen kansi on kiinni.
Linn laskee täpötäyden salkkunsa yhdelle keittiön tuoleista ja kiertää pöydän toiselle puolen. ”Millainen päivä sinulla oli?” hän kysyy ja laskee kätensä Elenan harteille. Hän hieroo niitä kevyesti. Elena hymyilee, kallistaa päätään taaksepäin ja houkuttelee Linnin lyhyeen suudelmaan.
”Tein vähän töitä. Tilasin kasvihuoneeseen tavaraa.”
Linn panee merkille, että solmu hänen vatsassaan avautuu, kun hän ei tunne viinanhajua Elenan suudellessa häntä. ”Etkö ollut tänään toimistolla?”
Elenan suun seutu kiristyy. ”En”, hän sanoo ja raapii niskaansa. ”Se ei ollut tarpeen.”
Herra Sähinä kävelee lunkisti paikalle ja seisahtuu aivan keittiön kynnyksen sisäpuolelle. Se istuu arvokkaan oloisesti alas ja katsoo heitä molempia omistajan elkein. Hopeanharmaa häntä heiluu hieman puolelta toiselle. Niin tämän kissan häntä aina tekee. Se on pyhä birma -rotua, ja he adoptoivat sen kissayhdistykseltä muuttaessaan yhteen. Kissa on hapan kuin mikä, se on käynyt selväksi.
Elena jatkaa: ”Ja minulla on tänään ollut suuri kunnia saada silittää Herra Sähinää.”
”No jopas oli”, Linn hymyilee. ”Oliko se nälkäinen?”
”Totta kai.”
”Siis mikä kissa”, Linn sanoo. ”Ihan kuin se ei tajuaisi, että kissana olemisessa olennaisinta on se, että saa niin paljon paijauksia ja rapsutuksia kuin haluaa.”
Elena naurahtaa. ”Se vain tuntee arvonsa.”
”Todellakin”, Linn vastaa, ojentaa kätensä lattiaa kohti ja houkuttelee kissaa luokseen. ”Kis, kis, kis. Tule nyt.” Linn kujertaa kissalle kutsuvasti.
Linn voisi vaikka vannoa, että Herra Sähinä kohottaa toista kulmaansa, ennen kuin nousee rauhassa ylös, sivuuttaa täysin Linnin kutsun ja kävelee pois näkyvistä. Mutta ainakin kissa on lakannut sähisemästä kaikelle ja kaikille, onhan sekin jo jotain. Linn on vakuuttunut, että asia etenee askel kerrallaan, vielä jonain päivänä Herra Sähinä antaa silittää itseään ja on hellyyden- ja seurankipeä, aivan kuten…
Siinä kohtaa Linnin ajatukset sanovat seis. Hänen on edelleen vaikea ajatella Djinniä. Djinniä, jonka isän vaimo Pernilla tappoi sinä kamalana kesänä pian jo kaksi vuotta sitten. Linn karaisee kurkkuaan.
”Oletko käynyt tänään ulkona?”
Elena laskee kyynärvartensa läppärinsä kannelle. ”Mmm. Kävelin vanhan taloni ohi.”
”No mutta, kulta.”
”Tiedän kyllä, tiedän kyllä”, Elena sanoo ja kuulostaa syyllisyydentuntoiselta. ”Ei minun pitäisi. Mutta en voi olla tekemättä sitä. On vain ajan kysymys, koska perheen lapset alkavat kinuta uima-allasta, ja silloin… niin, tiedät itsekin, mitä he tulevat löytämään iskiessään kaivurin kauhan maahan.”
”Mikä tuo on?” Linn kysyy.
”Mitä, mikä?”
”Älä nyt viitsi. Tuo”, Linn sanoo ja osoittaa Elenan tietokonetta. Tai pikemminkin sen alta sojottavaa sanomalehden kulmaa.
”Ei… mikään. Se on vain lehti”, Elena vastaa, ja hänen äänensä kuulostaa aivan samalta kuin silloin, kun hän sanoo ottaneensa vain yhden lasillisen, vaikka Linn on painanut mieleensä, miten täynnä baarikaapin pullot olivat, ja tietää Elenan juoneen vähintään kolme lasillista.
”Vai niin. Ja miksi se on tietokoneen alla?”
Elena ristii käsivartensa ja näyttää nöyryytetyltä. ”Mikä kuulustelu tämä oikein on? Se on sanomalehti. Se on siinä, koska laitoin sen siihen.”
Linnin kehossa tapahtuu jotain uutta. Vatsaa pistelee huolestuttavan terävästi, kun hän ymmärtää yhden asian: Ei Elena suojele itseään, vaan minua.
”Näytä minulle”, Linn sanoo lyhyesti ja ojentaa kätensä.
”Äh”, Elena vastaa. ”Se on iltapäivälehti. Pelkkää roskaa, kuten tavallisesti, minä…”
Elena ei ehdi sen pidemmälle, ennen kuin Linn on tarttunut tietokoneen alta pilkistävään lehdenkulmaan ja vetäissyt siitä. Tietokone on putoamaisillaan lehden mukana lattialle, mutta Elena onnistuu estämään sitä putoamasta samaan aikaan kun Linn taittaa Aftonbladetin sivun auki. Ihan kuin paperi olisi polttanut häntä, Linn irrottaa otteensa iltapäivälehdestä hengittäen nopeasti sisään. Se putoaa keittiön pöydälle, ja Linn ottaa vaistomaisesti kaksi askelta taaksepäin.
”Linn”, Elena sanoo ja nousee nopeasti ylös. Hän asettuu Linnin ja pöydän väliin. ”Älä sinä siitä välitä. Sinähän tiedät, että roskalehdet mässäilevät aina tällaisella, ei sinun tarvitse…”
Linn keskeyttää Elenan. ”Mitä helvettiä hän oikein tekee lehdessä?” Linn ottaa askelen sivuun, ja kuva huutaa heti tiensä Linnin rintaan.
Isä.
Carl Walterin pahaa huokuvat kasvot peittävät puoli Aftonbladetin sivua. Hän katsoo suoraan kameraan sieluttomilla liskonsilmillään. Suoraan Linniä kohti. Silloin Linn näkee otsikon. Tuomittu murhaaja tekee miljoonasopimuksen suuryrityksen kanssa.
”Mutta… miksi…” Linnin suusta pääsee kuiskauksena.
Elena tarttuu lehteen päättäväisesti ja rutistaa sen kasaan, ennen kuin menee keittiön tiskialtaalle, avaa roskakaapin oven ja työntää lehden roskikseen. ”Älä siitä välitä, Linn. Hän on vankilassa loppuun asti. Ei tämä tarkoita yhtään mitään.”
Mutta Linn tietää, ettei se ole totta. Miljoonasopimuksen? Suuryrityksen kanssa? ”Isä aikoo siis kirjoittaa kirjan?” Linn saa sanottua. ”Ja saa siitä monta miljoonaa?”
”Toki”, Elena tuhahtaa. ”Ne miljoonat hän voi käyttää kaikkiin niihin ihaniin juttuihin, mitä Säterin vankilan kioskissa myydään. Halpaan deodoranttiin, rumaan kirjepaperiin ja puoliksi vaalenneeseen vohvelisuklaaseen, vai mitä ihanuuksia siellä nyt myydäänkään. Kirjoitti Carl mitä hyvänsä ja tienaa hän mitä hyvänsä, niin hän tulee kuolemaan huoneeseensa psykiatrisella osastolla. Se sinun pitää muistaa. Mikään muu ei ole tärkeää.”
Ennen kuin Linn ehtii vastata, ovikello soi, ja jotta ei jähmettyisi lamauttavaan aikapoimuun, Linn kiirehtii eteiseen ja avaa oven.
”Jonna?”
Moan äiti näyttää rappusilla eksyneeltä, mutta hymyilee ystävällisesti. Vuosia jatkunut lääkkeiden väärinkäyttö on jättänyt kasvoihin jälkensä, mutta ainakin jo vuoden ajan Jonnan katseessa on ollut yhtä paljon kirkkautta kuin hänen kehossaan on syyllisyyttä. Valitettavasti Moan kehityskaari kaiken tapahtuneen jälkeen ei ole ollut yhtä valoisa.
”Hei Linn”, Jonna sanoo. Sitten hän tajuaa. ”Mitä oikein on tapahtunut?”
”Tapahtunut?” Linn vastaa.
”Sinun kasvosihan ovat aivan vitivalkoiset.”
”Oi, vai niin, minä…” Linn vetää syvään henkeä ja työntää syrjään kuvan isästä, joka yrittää asettua hänen silmäluomiensa sisäpuolelle. ”Ei hätää. Minulla on vain vähän stressiä.”
”Selvä”, Jonna sanoo. ”Halusin lähinnä kuulla, oletteko nähneet Moaa tänään? Tai olisiko hän jopa täällä?”
”Tulin juuri töistä kotiin, joten en tiedä asiasta mitään”, Linn vastaa. ”Ottaisitko kahvia?”
Jonna pudistaa päätään. ”Minulla on tunnin päästä kokous Malmön hoitolaitoksessa, joten en valitettavasti ehdi. Mutta… ehkä Elena tietää jotain?”
Elena, joka on tullut keittiöstä eteiseen, tervehtii Moan äitiä. ”Harmin paikka”, Elena sanoo selvästi surullisella äänellä. ”En tiedä, missä Moa on. Viimeksi taisin nähdä hänet… luulisin, että kaksi päivää sitten.”
Jonna näyttää onnettomalta, mutta nyökkää. ”Selvä. Kiitos. Moa ei enää kerro minulle juuri mitään. Siitä, minne on menossa ja niin edespäin. Tukihenkilöni mukaan minun pitää antaa Moalle aikaa ja tilaa, mutta…”
Linn säälii rappusilla seisovaa surumielistä ja uupunutta naista. Toisaalta Linnin on vaikea estää hetkellistä, vahvaa halveksuntaa nostamasta päätään syvällä sielussaan. Jonnan tyttären eläessä ensimmäiset neljätoista elinvuottaan isänsä väkivallan ja hyökkäysten uhrina Jonna itse makasi sohvalla tablettihuurussa ja antoi kaiken tapahtua. Ja kesällä 2014, sinä kesänä, jona Moa tappoi ei vain yhtä, vaan kaksi ihmistä, mukaan lukien oman isänsä, niin Jonna vain jatkoi samaa rataa. Käytti aineita. Pakeni todellisuutta. Kaikki meni häneltä ohi. Hän hylkäsi tyttärensä. Ei puolentoista vuoden raittiutta toki voi ihan surkeaksi suoritukseksi sanoa, mutta silti. Linn ymmärtää Moaa, jonka on edelleen vaikea luottaa äitiinsä ja välittää tästä. Mutta Linn toivoo, ettei Moa olisi ottanut etäisyyttä myös Linnistä itsestään ja Elenasta, kuten on tehnyt jo pidemmän aikaa. Ylipäätään tuntuu siltä, että emotionaalinen etäisyys heidän kolmen välillä on vain kasvanut kahden viimeisen vuoden aikana, ja se saa Linnin tuntemaan rinnassaan vaimeaa, jomottavaa surua.
Aiemmin he kolme olivat koko maailmaa vastaan. Nyt… nyt en enää tiedä, Linn ajattelee.
”Oletko yrittänyt soittaa hänelle?” Linn ehdottaa.
Jonna katsoo kohti taloa, jonka jakaa Moan kanssa, ihan kuin tytär ehkä voisi juuri nyt lähteä kävelemään sieltä tänne. Jonna nostaa ohutta kultaista ristiä, joka roikkuu ketjussa hänen kaulassaan, ja vetää sitä ylöspäin, niin että se jännittyy hänen leukaansa vasten. ”Moa… hän on estänyt minun numeroni… taas.”
Elena ottaa askelen lähemmäs ja laskee kätensä Jonnan käsivarrelle. ”Kuule… Moa on kuusitoista.”
Itse asiassa kuusitoista ja puoli, Linn lisää ajatuksissaan ja hymyilee sisäisesti.
”Anna hänelle vain vähän tilaa”, Elena jatkaa. ”Soitan hänelle hetken päästä, ja jos saan tietää jotain, otan sinuun yhteyttä. Sopiiko? Kaikki on varmasti hyvin. Moa on kova luu. Kyllähän sinä sen tiedät.”
Jonna nyökkää epävarmasti, kiittää heitä molempia ja katoaa kohti viiden talon päässä samalla kadulla sijaitsevaa omakotitaloa, jossa asuu Moan kanssa.
”Uskotko sinä niin?” Linn sanoo Elenan suljettua ulko-oven.
”Miten?”
”Että Moalla on kaikki hyvin.”
Elena kohauttaa olkiaan. ”Luulen, että he ovat vaihtaneet keskenään rooleja, hyvässä ja pahassa”, hän vastaa ja katoaa taas keittiöön. Linn seuraa perässä.
”Mitä sinä tarkoitat?”
Elena avaa liesituulettimen yläpuolella olevan kaapin ja ottaa esiin pullollisen tummaa rommia.
Tuollakin siis nykyään säilytämme viinaa, Linn ajattelee, mutta ei sano mitään.
”No mutta, tiedäthän sinä”, Elena sanoo, irrottaa korkin ja haistaa pullon sisältöä. ”Moa joutui toimimaan äitinsä äitinä melkein koko ikänsä. Nyt, viimeinkin, asia on muuttunut.” Elena ottaa vitriinikaapista esiin kristallisen lasin ja kaataa siihen kunnon tujauksen viinaa. ”Oli jo aikakin, että Jonna saa nyt toimia äitinä, olla huolissaan ja yrittää pysyä kaiken tasalla, kun taas Moa saa käyttäytyä vähän lapsellisesti. Vai?”
”Mutta Moa ei käyttäydy niin vain Jonnaa kohtaan. Hänhän pitää hädin tuskin yhteyttä enää meihinkään. Minäkin olen itse asiassa vähän huolissani Moasta. Ja… en tiedä. Minulla on ikävä… meitä.”
Elena katsoo Linniä ymmärtäväisesti samalla kun juo. ”Niin minullakin.”
Linn ottaa salkkunsa keittiön tuolilta. Hän katsoo lasia Elenan kädessä, eikä vastaa, vaan menee yläkerran työhuoneeseen. Pian olohuoneesta alkaa leijua ylöspäin vaimennettuja pianon ääniä.
Pieni huone talon päädyssä tuntuu viileän kutsuvalta. Linn laskee salkkunsa kirjoituspöydälle, sytyttää pöytälampun ja miettii, miksei sanonut mitään rommista. Mikä päivä tänään on? ”Keskiviikko. Pikkulauantai”, Elena luultavasti vastaisi. Sitten hän hymyilisi niin, että silmät tuikkivat suoraan Linnin sydämeen, ja Linn unohtaisi kaiken, mitä oikeastaan haluaisi sanoa. Jälleen kerran.
Lasiin, jonka takana on Linnin kehystetty todistus juristin tutkinnosta Lundin yliopistosta, piirtyy lampun hohteessa Linnin siluetti. Pään keskellä sojottaa muutama lyhyt, valkea hius suoraan ylöspäin. Linn litistää ne parhaansa mukaan.
Tosi hyvännäköinen, Linn muistaa Elenan sanoneen, kun Linn tuli kampaajalta kotiin leikattuaan tukkansa lyhyeksi ja blondattuaan sen ensimmäistä kertaa melkein valkoiseksi. Se saa sinut näyttämään vähän vaaralliselta. Sitten he rakastelivat yhtä kuumasti kuin edelleen rakastelevat joka kerta kaikesta huolimatta. Mutta Linn ei voi unohtaa sitä, mitä Elena juuri sanoi. Että hänkin ikävöi… jotain. Tarkoittivatko he samaa asiaa? Heidän kolmikkoaan. Joka ryhtyi yhdessä taistoon. Vai tarkoittiko Elena jotain pahempaa? Jotain, mikä voisi tarkoittaa heidän suhteensa lopun alkua?
Ainut, mikä voisi tarkoittaa meidän loppuamme parina, on juominen, Linn ajattelee ja nyyhkäisee.
Huono omatunto tulee heti. Elena ei tuomitse Linniä. Ei ole koskaan tuominnut. Miksei Linnkin voi olla yhtä hyväksyväinen? Herranjestas sentään. Elenahan on aikuinen ihminen. Todellakin. Hän täyttää tämän kuun lopussa kuusikymmentä.
Anna naisen elää, hitto vie. Linnin katse viipyilee seinällä roikkuvassa kehystetyssä ja lasin taakse piilotetussa paperissa. Hänen omassa peilikuvassaan. Nenään, josta ei tule enää ikinä täysin suoraa sen jälkeen, mitä isä teki Johan Kinnen jumalanhylkäämässä mökissä, Linn alkaa jo tottua.
Oikeustieteen kandidaatin tutkinto – Lundin yliopisto. Ajatella, että Linn kuitenkin teki sen. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Hän muistaa tammikuun seremonian kuin se olisi ollut eilen. Sen, miten juhlalliselta se tuntui. Äiti, Anton ja Elena olivat kaikki paikalla juhlimassa Linniä. Mutta ei Moa.
Kun levottomuus alkaa saada liikaa valtaa, Linn ottaa salkun sivutaskusta pyöreän, mustan muovirasian, ja työntää huulensa alle nikotiinipussukan. Samaan aikaan kännykkä soi hänen jakkunsa taskussa. Vaikka siitä onkin jo kauan, kun hän joutui olemaan oikeasti huolissaan tuntemattomien puhelinnumeroiden suhteen, hän ei voi estää tietynlaista epävarmuutta hiipimästä ääneensä vastatessaan puheluun.
”Haloo, Linn täällä.”
”Linn Walter?”
Voi helvetti. On olemassa vain kaksi erilaista ihmisryhmää, joilla on tämä erityinen äänensävy, kun he soittavat jollekulle: kaupustelijat ja toimittajat. Eikä Linniä juuri nyt huvita puhua kummankaan ihmisryhmän kanssa.
”Kyllä vain”, Linn vastaa niin viileästi kuin pystyy kiskoessaan jakkunsa pois yltään ja ripustaessaan sen kirjoituspöydän tuolin selkänojalle.
”Sepä hyvä, hei. Minä olen Helena Schinckel, ja soitan Kvällspostenista.”
”Schinckel?”
”Niin…” nuori nainen sanoo linjan toisessa päässä. ”Tiedäthän sinä, Helena Schinckel, aina löytyy myyvä vinkkeli.” Nainen nauraa epävarmasti omalle vitsilleen, ennen kuin jatkaa: ”Joka tapauksessa haluaisin kysyä, oletko nähnyt isääsi Carl Walteria koskevan uutisen, ja tiedustella, voisinko…”
Linn katkaisee puhelun, ennen kuin Helena Schinckel ehtii sanoa sen enempää. Samaan aikaan kännykkään kilahtaa uutisilmoitus. Lasernaisen kolmas uhri? siinä lukee.
Linn ei voi estää Moaa ilmestymästä taas ajatuksiinsa. Uupumus, joka vaanii ihon alla kuin jatkuvasti läsnäoleva uhka, vääntelehtii kehossa pahaenteisesti. Linn sulkee silmänsä ja vetää syvään henkeä. Paniikkikohtaus ei tule, onneksi. Puhelin soi taas. Vatsaa vihlaisee kipeästi. Soittaja on Ulrika Rönn – Linnin pomo Malmön syyttäjälaitoksessa, nainen, joka antoi Linnille valmistelevan juristin paikan heti tämän valmistuttua. Linn on saanut työskennellä täyttä häkää ensimmäisestä päivästä alkaen.
Loma, Linn ajattelee yrittäessään hengittää syvää neliöhengitystä. Minä tarvitsisin helvetin pitkän ja puhelinvapaan loman.
”Ulrika, mitä sinulla on sydämelläsi”, Linn vastaa niin kepeällä äänensävyllä kuin vain voi, samaan aikaan kun ottaa läppärin esiin ja asettaa sen kirjoituspöydälle.
”Kuule, toivon, ettet ole tehnyt illaksi suunnitelmia”, Ulrika aloittaa. Hän menee suoraan asiaan, mutta pysyy rauhallisena ja hillittynä, kuten aina. ”Mitä sinun työpuhelimellesi on tapahtunut?”
Linn saa puhelimen kaivettua salkusta esiin ja huomaa, että siitä on loppunut akku. ”Anteeksi. Akku on loppu. Mutta… suunnitelmia? Miten niin?”
”On kyse Lindströmin tapauksesta. Olemme saaneet uusia tietoja, jotka ovat täysin päinvastaisia kuin naapurien antamat todistajanlausunnot. Olen lähettänyt ne kaikki sinulle sähköpostilla. Tiedän, että tapaus on sinulle aivan uusi, mutta kukaan muu ei yksinkertaisesti voi juuri nyt ottaa sitä työn alle. Sinun pitää käydä kaikki uudet tiedot läpi. Yhdistellä päivämääriin ja ajankohtiin liittyviä tietoja. Katsoa, löytyykö tiedoista aukkoja.”
”Aukkoja?”
”Jokin saa minut uskomaan, että nämä uudet tiedot ovat keksittyjä.”
Jos pääsyyttäjä Ulrika Rönnistä tuntuu siltä, että jokin on potaskaa, niin se todennäköisesti myös on sitä, sen Linn on jo tähän mennessä oppinut. Hän vilkaisee kelloa. Kello on seitsemän illalla, ei ole ihmekään, että stressi vihloo vatsaa. Koska hän edes viimeksi söi?
”Ei ongelmaa, pomo”, Linn vastaa ja avaa kannettavan tietokoneen edessään. ”Aloitan heti.”
Kun Linn on lopettanut puhelun, Herra Sähinä saapastelee paikalle häntä korkealla ilmassa. Se hyppää ylös kirjoituspöydälle ja istahtaa juuri ja juuri Linnin ulottuviin.
”Terve, kamu”, Linn sanoo. ”Tästäkin tulee pitkä työpäivä.”
Linn ojentaa kätensä nähdäkseen, haluaisiko kissa ehkä painautua sitä vasten. Herra Sähinä kääntää päänsä pois ja sulkee silmänsä. Linn huokaisee ja naputtelee tietokoneen salasanan.
Vaikka Linnillä onkin hieman huono omatunto siitä, miten paljon aikaa hän käyttää töihin, niin se tuntuu silti melko hyvältä. Sillä tässä hän nyt on, juuri siinä roolissa, jossa haaveili olevansa. Laittamassa sikoja vankilaan. Heitä, jotka pahoinpitelevät, uhkailevat tai murhaavat naisiaan. Lehtikuva isästä ilmestyy taas Linnin mieleen. Hän vavahtaa. Käsi hapuilee automaattisesti esinettä, joka on teipattu kirjoituspöydän alle, ja josta edes Elena ei tiedä. Linn kohtaa kylmän, kuolettavan metallin. Zoraki M 906 -pistoolin. Pienen turkkilaisen kaasupistoolin, joka painaa vain viisisataa grammaa, ja joka on salakuljetettu rajan yli ja muokattu sitten kunnon aseeksi sellaisen ruotsalaisen asekauppiaan toimesta, jolla on joustava moraali ja joka on päässyt rahan makuun. Kyseessä on yksi kourallisesta salaisuuksia, joita löytyy eri puolilta taloa. Aseen hengenvaarallisuus rauhoittaa Linniä, vaikka siihen voikin ladata vain luodin kerrallaan. Jos Linn joutuisi vastoin oletuksia vielä joskus siihen tilanteeseen, niin hän tarvitsisi vain yhden ainoan laukauksen. Tällä kertaa hän ei tulisi edes epäröimään, kuten silloin kaksi vuotta sitten. Hän vavahtaa ja avaa sähköpostinsa.
Maailmassa on aivan liikaa Carl Walterin ja Johan Kinnen kaltaisia miehiä, mutta nyt Linn ainakin tekee voitavansa pysäyttääkseen heidät joka ikinen päivä.
- Writer
