Kaikki mikä on oikeaa ja puhdasta

Luku 2

LUKU 2

Josephine Carlberg istahti avomiehensä Williamin viereen sohvalle. He viettivät jouluaattoiltaa Williamin vanhempien Ylvan ja Robertin kotona Smedjegatanilla. Koska Robert oli kotoisin Yhdysvalloista, amerikkalaiset perinteet värittivät Johnsonin perheen jouluja, mutta silti Josephinesta tuntui, ettei Robertin kotimaasta peräisin oleva kulttuuriperintö saanut niin paljon tilaa kuin Robert olisi toivonut. Appivanhemmat muodostivat tyylikkään parin. Ylvan hopeiset, lyhyen polkkatukan malliin leikatut hiukset olivat auki, ja hänellä oli yllään punainen mekko, kun taas Robertin paksut, mustat hiukset sopivat hyvin yhteen tumman paidan ja jatkuvan hymyn kanssa.

Myös Josephinen omat vanhemmat istuivat vähän matkan päässä samalla kulmasohvalla. Josephine nipisti yhä itseään käsivarresta joka kerta, kun näki äitinsä Ellinoren. Äitinsä. Äidin, jota hän oli kaivannut koko ikänsä. Äidin, jonka hän oli luullut kuolleen mutta joka oli kuin ihmeen kautta palannut hänen ja hänen isänsä luo. Ellinoren vaaleat hiukset olivat tyylikkäällä nutturalla ja täyteläinen suu hymyili Josephinelle. Toki äiti näytti hiukan väsyneeltä, Josephine valehtelisi, jos väittäisi muuta, mutta väsymys ei poistanut äidin kauneutta. Josephine huomasi muistuttavansa Ellinorea, vaikkei hän halunnutkaan myöntää olevansa läheskään yhtä kaunis. Pitkät, vaaleat hiukset, siniset silmät ja kasvonpiirteet olivat kuitenkin samanlaiset. Äidin vieressä istui Josephinen isä Per-Erik vastasilitetyssä paidassa, ja isän harmaantuneet hiukset oli kammattu yhtä huolellisesti kuin pitkä parta oli leikattu.

Josephine ei tahtonut millään uskoa, että tämä kaikki oli totta, mutta vaikka hän oli sanoin kuvaamattoman onnellinen siitä, että äiti oli jälleen hänen luonaan, tuntui pahalta ajatella, mitä äiti oli joutunut kestämään. Bengt Broman, Josephinelle täysin tuntematon mies, oli siepannut äidin kostaakseen Josephinen isälle, joka oli asianajaja. Isä oli puolustanut miestä, jota oli syytetty Bengt Bromanin vaimon raiskauksesta ja murhasta, ja mies oli vapautettu.

Nykyään Josephinen vanhemmatkin asuivat Vimmerbyssä. Helppoa se ei ollut ollut ja siihen oli mennyt aikaa, mutta he olivat löytäneet toisensa kaikkien erillään viettämiensä vuosien jälkeen. Heti kun Per-Erik oli käsittänyt, ettei Ellinore ollut jättänyt häntä ja heidän kahta lastaan ja ollut vapaasta tahdostaan ilmoittamatta itsestään mitään, hänen katkeruutensa ja masentuneisuutensa olivat pyyhkiytyneet pois.

Hän oli päättänyt jäädä eläkkeelle muutama vuosi etuajassa, mikä ei ollut aiheuttanut ongelmia, koska hän oli onnistunut saamaan taloutensa varsin hyvään malliin menestyksekkäinä asianajajavuosinaan. Lisäksi he olivat monen pitkän keskustelun jälkeen päättäneet lopulta myydä Josephinen isovanhempien kesämökin Tukholman saaristossa. Kaikki perheenjäsenet olivat saaneet tarpeekseen pääkaupungista ja olivat valmiita jättämään sen taakseen. Vimmerbyssä puoli vuotta aiemmin sattuneista dramaattisista tapahtumista huolimatta smålandilainen pikkukaupunki tarjosi turvaa. Ennen kaikkea se oli heidän kotinsa. Täällä Josephine tunsi olevansa kotona, ja hän tiesi, että hänen vanhemmistaan alkoi tuntua samalta. Vanhemmat olivat ostaneet pienen rivitalohuoneiston Vimmerbyn keskustasta ja etsivät torppaa tai kesämökkiä kaupungin ulkopuolelta, koska Ellinore puuhasteli mielellään puutarhassa ja halusi kasvattaa omat vihanneksensa. Josephinen äiti oli sairauslomalla. Hänellä oli diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö, ja hän söi vahvoja lääkkeitä selviytyäkseen arjesta. Josephine epäili, ettei äiti kykenisi enää koskaan elämään aivan tavallista elämää.

Oli täysin mahdotonta olla olematta huolissaan äidin voinnista, vaikka Ellinore kehotti Josephinea jatkuvasti ajattelemaan itseään ja lastaan hänen sijastaan. Josephinen käsi lennähti vaistomaisesti vatsalle heti, kun hän ajatteli sisällään kasvavaa lasta, aivan kuin hän ei muka ajattelisi vauvaansa koko ajan. Menetettyään kesällä muutaman viikon ikäisen sikiön Josephine ja William eivät olleet olleet varmoja, olisivatko he valmiita yrittämään heti uudelleen. Mutta sitten se oli vain tapahtunut. Ei niinkään, että he eivät olisi yrittäneet tai olisivat olleet varomattomia, he eivät vain ennemminkään olleet antaneet itselleen lupaa ajatella asiaa. Menetys oli tehnyt edelleen niin kipeää, että he olivat tuskin uskaltaneet toivoa raskauden olevan vielä mahdollista. Edelliskerralla Josephine oli ehtinyt odottaa vain muutaman viikon, ja he olivat saaneet tietää raskaudesta vasta muutama päivä ennen keskenmenoa. Silti tapaus oli jättänyt syvät jäljet Josephinen sieluun. Hän ei osannut edes kuvitella, miltä sellaisista pareista tuntui, jotka menettivät syntymättömän lapsensa raskauden ollessa jo pitemmällä.

Josephinen sisaren Helenan murha oli surettanut Josephinea suuresti. Se oli käynnistänyt tapahtumaketjun, jonka seurauksena Helenan rakastaja Jesper Broman oli siepannut Josephinen ja Helenan pojan Ollen, ja Josephine oli trauman takia menettänyt odottamansa lapsen. Josephine ja Helena eivät olleet koskaan tavanneet aikuisiässä, ja vaikkei Josephine muistanut sitä kammottavaa päivää, jolloin Jesperin isä Bengt Broman oli hakenut Ellinoren pois, sekä Helena että heidän lapsenvahtinsa Rebecca Brändsten olivat joutuneet elämään hirvittävien muistojen kalvamina. Nyt sekä Jesper että Bengt istuivat pitkää linnatuomiota.

Myöhemmin oli käynyt ilmi, että Jesper Broman oli Helenan ja tämän aviomiehen Stefanin pojan Ollen isä. Jesper oli ensin uhannut ryhtyä juridisiin toimiin oikaistakseen isyysasian virallisestikin, mutta mitään ei ollut tapahtunut, ja Josephine oli melko varma, että uhkaus oli ollut pelkkää suunpieksentää. Hän ei säälinyt Jesperiä, olihan tämä kaikesta huolimatta tappanut Helenan ja vahingoittanut Josephinea, Ollea ja Rebeccaa. Hän oli kuitenkin varma, että Jesperin isä oli ohjaillut kaikkea eikä mikään ollut ollut Jesperin oman tahdon mukaista. Stefan oli kuitenkin lopulta toipunut järkytyksistä niin, että oli jaksanut hankkia itselleen lainopillista apua ollakseen valmiina, jos Jesper saisi päähänsä jotain.

”Otatteko lisää?” Ylva kysyi hiukan jännittyneesti.

”Ei, kiitos. Tämä riittää”, William vastasi iloisesti samalla kun taputti vatsaansa osoittaakseen, kuinka täynnä hän oli.

Josephine loi Williamiin ärtyneen katseen. Tällä oli punaruudullinen joulupaita ja paksut, ruskeat hiukset siisteine kampauksineen. Josephinen pitkän ja lihaksikkaan kumppanin olemus oli kunnioitusta herättävä, mutta se ei näköjään taannut, että luonne olisi samaa maata.

Muutkin Ylvan ja Robertin olohuoneeseen kerääntyneet aattoillan viettäjät pudistivat päätään ja mumisivat kuorossa olevansa täynnä. Ruokailuryhmän tuolilla istuva Josephinen käly Sara piteli sylissään poikaansa Theodoria, joka oli nyt jo runsaan vuoden ikäinen, ja Josephinen appivanhemmat istuivat kumpainenkin omassa nojatuolissaan. Josephine oli pannut merkille, että Sara oli värjännyt hiuksensa itse, tavanomaisen tummanvaalea sävy oli epätasainen ja näytti lähinnä kellertävältä. Saran mekko oli iso ja väljä, ja Josephine oletti Saran haluavan peittää vartalonsa ja sen tosiasian, ettei ollut vielä onnistunut pudottamaan raskauskilojaan.

Kaikki olivat vaiti ja tuijottivat joko lattiaan tai johonkin näkymättömään paikkaan edessään. Jännittynyt tunnelma johtui siitä, että Williamin veli James oli vain muutama minuutti sitten kuohahtanut, noussut ja kadonnut ulko-ovesta pamauttaen sen kuuluvasti kiinni.

Iltapäivä ja ilta olivat sujuneet leppoisasti. He olivat tulleet Ylvan ja Robertin luo kahden maissa, ja sen jälkeen he olivat syöneet paljon ruokaa ja karamelleja ja pelanneet joululahjapeliä ja muita seurapelejä. Myös joulupukki oli pistäytynyt pikaisesti. Theodor ei ollut pelännyt lainkaan punanuttuista ja valkopartaista miestä, vaan oli Saran suureksi iloksi istahtanut melko pian joulupukin polvelle. Sara oli ottanut paljon kuvia Theodorista ja joulupukista, kun taas James oli istunut ja tuijottanut omaa puhelintaan eikä ollut vaikuttanut lainkaan kiinnostuneelta siitä, mitä huoneessa oli tapahtunut.

Joulupukin käynnin jälkeen he olivat pelanneet kysymyspeliä. Aivan yllättäen James oli väittänyt vastanneensa kysymykseen jotain aivan muuta kuin mitä muut olivat varmasti kuulleet hänen sanovan. Kun William oli huomauttanut ärsyttävästi pikkuveljelleen, että tämä yritti huijata, James oli menettänyt malttinsa täysin. Veli oli ponnahtanut ylös ja huutanut Williamin moittivan häntä aina. James oli häipynyt olohuoneesta ja lähes saman tien ulko-ovi oli pamahtanut jälleen kerran.

Sara onnistui hädin tuskin pidättelemään kyyneleitään. Vaikka hän kuinka yritti olla näyttämättä suruaan toisille, hän ei onnistunut kunnolla pitämään julkisivua pystyssä. Oli jouluaatto, ja f*******: ja i********: tulvivat idyllisiä juhlakuvia, ja Josephine oli tajunnut, että Sara antoi toisten joulunvieton vaikuttaa itseensä. Josephine tiesi myös, ettei Saralla ollut läheistä suhdetta omiin vanhempiinsa ja siksi Sara oli luultavasti elätellyt suuria toiveita omasta pikkuperheestään. Toiveita, joita Jamesin käytös ei vain murskannut, vaan tuhosi täysin.

Josephine tiesi liikkuvansa heikoilla jäillä, mutta hän oli tavattoman kyllästynyt koko asiaan. Kyllästynyt siihen, että Jamesin käytös häiritsi heidän perhetapaamisiaan, ja siihen, että William istui hänen vieressään sohvalla yhtä avuttomana kuin vanhempansa. Hän oli kyllästynyt myös Saran surulliseen ilmeeseen, vaikka tiesi, että oli väärin kohdistaa ärtymystä Saraan. Kaiken kesällä tapahtuneen jälkeen Williamin perheen olisi Josephinen mielestä pitänyt tajuta, että elämä oli liian lyhyt tällaiseen, että jossain vaiheessa heidän pitäisi tehdä tilanteelle jotain. He olivat lämmin ja rakastava perhe, joka näytti pystyvän puhumaan useimmista asioista, paitsi ongelmasta nimeltä James.

James oli juonut illan aikana paljon olutta, kun taas muut olivat nauttineet korkeintaan lasillisen viiniä ruoan kanssa. Jonkin ajan kuluttua Jamesin tuhkanvaaleaksi värjätyt hiukset, jotka olisivat Josephinen mielestä kaivanneet leikkausta, koska ne roikkuivat jatkuvasti Jamesin korvilla, olivat sojottaneet pystyssä ja Jamesin posket olivat punoittaneet. Mies ei ollut kiinnittänyt Theodoriin huomiota juuri lainkaan, eikä kuunnellut poikaa, kun tämä oli yrittänyt sanoa jotain niillä harvoilla sanoilla, jotka hallitsi. James ei ollut myöskään vaivautunut auttamaan Theodoria avaamaan joulupukin tuomia paketteja. Kaiken kaikkiaan Josephinesta näytti siltä kuin Sara olisi yksinhuoltaja, eikä Jamesilla olisi mitään tekemistä heidän kanssaan.

Huoneessa vallitsevasta surkeasta tunnelmasta oli vaikea päästä eroon. Kaikki yleensä jouluun liittyvä kodikkuus oli nyt tiessään. Josephine harmistui Ylvaan vain ani harvoin, mutta nyt hän ei voinut olla ajattelematta, miten säälittävää oli, ettei Ylva keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin kysellä, halusiko joku vielä lisää syötävää. Robert ja William olivat hänen mielestään yhtä raukkamaisia istuessaan vain hiljaa.

”Jonkun olisi ehkä aika sanoa Jamesille suorat sanat”, Josephine tokaisi. ”Kukaan ei pidä tällaisesta. Pitäähän meidän pystyä puhumaan asioista.”

Josephine yritti tavoittaa sekä Ylvan että Saran katseen, mutta kumpikaan heistä ei ollut huomaavinaankaan hänen yritystään.

”En jaksa enää enempää”, Sara totesi lopulta.

Hän pyyhkäisi nenänsä punaisen mekon hihaan, koska kyyneleet, joiden hän antoi nyt valua, toivat mukanaan myös rään.

Josephine puuskahti itsekseen. Hän oli yrittänyt kesällä kysyä, missä kunnossa Saran ja Jamesin suhde oikein oli, mutta Sara oli tussahtanut niin, ettei Josephine ollut uskaltanut ottaa asiaa uudestaan puheeksi.

Ylva ja Robert katsoivat toisiaan hämmentyneinä. James oli selvästi molempien arka aihe. He näyttivät menevän täysin neuvottomiksi, kun oli kyse heidän nuorimmasta pojastaan. Williaminkaan ei ollut helppo puhua pikkuveljestään, eikä Josephine edelleenkään ymmärtänyt, mistä se johtui.

”Ymmärrän, kultaseni”, Ylva sanoi. Hän meni Saran luo ja kietoi kätensä Saran hartioille. ”Näin sinä et voi jatkaa. Ansaitset paljon parempaa.”

”Mummi”, Theodor sanoi ja ojensi kätensä Ylvaa kohti täysin tietämättömänä ympärillään kihisevästä dramatiikasta.

Ylva nosti Theodorin syliinsä ja halasi poikaa lämpimästi.

”Kaikki järjestyy”, hän sanoi huulet pojan hiuksissa. ”Kaikki järjestyy. Ei isäsi tarkoita pahaa.”

Josephine ymmärsi, ettei Ylva toistanut sanoja vain Theodorille, vaan myös itselleen.