Luku 5
708 Words
TORSTAI 30. HUHTIKUUTA KOLME VIIKKOA MYÖHEMMIN
LUKU 5
Josephinen kannettavan kello näytti minuuttia yli yhtätoista, kun sähköposti Kalmarin käräjäoikeudesta viimein ilmestyi hänen postilaatikkoonsa. Tänään hän oli yksin toimistossa. Isä ei ollut paikalla, eikä Josephinella ollut ketään, jonka kanssa jakaa hermostuneisuuttaan.
Lakitoimisto Carlberg sijaitsi mukavissa tiloissa, joista avautui isot ikkunat Storgatanille Vimmerbyn keskustaan. Toimisto oli juuri sopiva. Siellä oli odotushuone sohvineen, Josephinen ja isän kirjoituspöydän sisältävä yhteinen työhuone, pieni keittokomero sekä vessa. Se ei tietenkään ollut mitään verrattuna isän hienoon toimistoon Kungsholmenilla, mutta riitti hyvin heille.
Sydän tykytti Josephinen rinnassa, kun hän avasi viestiin liitetyn päätösasiakirjan. TUOMIO, kuului otsikko. Josephinen silmät etsivät tekstiä OIKEUDEN PÄÄTÖS -otsikon alta ensimmäisen sivun lopusta, ja siinä sanottiin: Bonnie Nordströmin huoltajuus uskotaan yksin Alexander Nordströmille. Bonnie Nordströmillä on oikeus tavata Lena Falkia parittomilla viikoilla päiväkodista päästyään perjantaista sunnuntaihin kello 18 asti.
Tuomio astui voimaan välittömästi, mikä tarkoitti, ettei Alexanderin tarvinnut odottaa, kunnes se saisi lain voiman.
”JES!!!” Josephine huudahti ääneen samalla kun nousi ylös ja esitti voitontanssin.
Vihdoinkin oikeus oli ymmärtänyt, mitä Lena puuhasi. Nainen oli jo monta vuotta tehnyt kaikkensa karkottaakseen Alexanderin Bonnien elämästä. Hän oli ilmoittanut poliisille Alexanderin ahdistelleen niin häntä kuin tytärtäkin, mennyt lukuisia kertoja hoidattamaan olemattomia vammoja ja hakeutunut useammin kuin kerran Bonnien kanssa turva-asuntoon. Lisäksi hän oli kieltäytynyt päästämästä Bonnieta isänsä seuraan, eikä ollut myöskään luovuttanut Bonnien passia, kun Alexander oli yhtenä kesänä varannut ulkomaanmatkan itselleen ja tyttärelleen.
Aikaisemmin Alexanderilla oli ollut toinen lainopillinen edustaja, vanhempi kalmarilainen miesasianajaja, joka ei ollut onnistunut osoittamaan oikeudelle, miten Lena oli järjestelmällisesti hankaloittanut Bonnien ja Alexanderin suhdetta, ja oikeus oli kallistunut Lenan kannalle. Vaikka kaikki rikostutkinnat Alexanderia vastaan oli lakkautettu syytteitä nostamatta, oikeus oli katsonut, että Alexander saattoi olla vaaraksi Bonnielle. Lena oli saanut yksinhuoltajuuden, ja kerran päätöksessä oli jopa menty niin pitkälle, että Alexander oli saanut tavata tytärtään vain lastenvalvojan läsnä ollessa. Niinäkin kertoina Lena oli yrittänyt estää tapaamiset väittämällä, että Bonnie oli sairas tai ei halunnut tavata isäänsä, tai keksinyt jotain muuta, jotta tapaaminen oli pitänyt perua. Niinä kertoina, jolloin tapaaminen oli todella toteutunut, lastenvalvoja oli voinut toki vakuuttaa, että Bonnien ja tämän isän suhde oli vaikuttanut hyvältä. Sen jälkeen Alexander oli haastanut Lenan oikeuteen, ja oikeus oli päättänyt yhteishuoltajuudesta niin, että Bonnie oli saanut tavata isäänsä joka toinen viikonloppu. Lena ei ollut kuitenkaan tyytynyt siihen, vaan oli haastanut Alexanderin jälleen oikeuteen vaatien yksinhuoltajuutta. Mutta tällä kertaa nainen oli epäonnistunut.
Josephine tarttui matkapuhelimeensa ja valitsi Alexanderin numeron.
”Niin?” Alexander vastasi jännittyneesti.
Josephine suorastaan kuuli miehen sydämenlyönnit ja tunsi tämän pulssin tykytyksen puhelimen kautta.
”Me voitimme!” Josephine huudahti ja kykeni hädin tuskin pidättelemään kyyneleitä.
Juuri tällaista hän oli odottanut aloittaessaan työt avustavana juristina. Hän oli kuvitellut, miten hän auttaisi rakastavaa vanhempaa saamaan taas lapsensa takaisin elämäänsä. Vanhempaa, joka ei halunnut mitään muuta kuin olla lapsensa kanssa ja joka oli valmis jakamaan vanhemmuuden toisen vanhemman kanssa tämän jatkuvasta vastustuksesta huolimatta.
”Mitä sinä sanoit?” Alexander kysyi puuroutuneella äänellä. Hänkin oli selvästi itkuun purskahtamaisillaan. ”Voitimmeko me?”
”Sinä sait yksinhuoltajuuden.”
Puhelimeen laskeutui pitkä hiljaisuus.
”En tiedä, miten kiittäisin sinua”, Alexander lopulta sanoi.
”Äsh, tein vain työni”, Josephine vastasi hiukan hämillään. ”Olen iloinen sinun puolestasi ja myös siksi, että oikeus ymmärsi viimein, että Bonnielle on parasta, jos sinä olet hänen huoltajansa.”
”Olisin mieluusti tyytynyt yhteishuoltajuuteen ja siihen, että Bonnie olisi asunut vuorotellen meidän kummankin luona, jos Lena vain olisi suostunut siihen”, Alexander totesi katuvaisena.
”Tiedän sen”, Josephine vakuutti. ”Mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Lena ei olisi sallinut sitä, vaan jatkanut vain häirintää. Hän saa vastata seurauksista.”
”Hän haastaa luultavasti minut taas pian oikeuteen”, Alexander totesi huolestuneesti.
Tyypillistä, Josephine ajatteli. Alexander, joka oli huoltajuuskiistavuosien aikana ollut vain ja ainoastaan yhteistyöhaluinen, oli kuitenkin myös se, joka oli huolissaan ja kärsi jopa huonosta omastatunnosta. Se oli todiste siitä, että riitelevä ja vääriä syytöksiä esittävä vanhempi saattoi saada toisen osapuolen luovuttamaan uupumuksesta ja siitä pelosta, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Sitten me hoidamme sen aikanaan”, Josephine totesi rauhoittelevasti. ”Ja nyt meillä on tämä päätös etunamme.”
”Toivotaan, että Lena luovuttaisi nyt”, Alexander sanoi.
Josephine toivoi samaa, Bonnien parasta. Vaikkei sanonut sitä ääneen, hän epäili kuitenkin, ettei Lena ollut sellainen ihminen, joka antaisi periksi.
- Writer
