Käyköön oikeus armosta

Luku 4

LUKU 4

Bonnie oli käpertynyt sohvalle Blanchen viereen kuin haluaisi piiloutua muulta maailmalta. Ja kuten tavallista, Blanche teki kaikkensa suojellakseen pikkusiskoaan, jotta tämän ei tarvitsisi nähdä ja kuulla kaikkea, mitä ympärillä tapahtui.

Melko pian äidin ja Alexanderin eron jälkeen kolme vuotta sitten äiti oli tavannut Jakobin, ja ennen kuin Blanche oli ehtinyt silmäänsä räpäyttää, kaikki kolme, äiti, hän ja Bonnie, olivat muuttaneet Jakobin luo Blomsterhultsgatanille. Jakob oli saanut talon, kun tämän vanhemmat olivat jääneet eläkkeelle ja päättäneet asettua pysyvästi Espanjan aurinkorannikolle. Näki selvästi, ettei Jakob ollut tehnyt yhtään mitään paikkojen kunnostamiseksi sen jälkeen, kun vanhemmat olivat muuttaneet pois. Huonekalut olivat vanhanaikaisia, isoja ja kömpelöitä mäntykalusteita; Jakobin äiti näytti rakastuneen varsinkin lipastoihin, joissa oli lukemattomia pieniä laatikoita. Jopa tavalliset seinävaatteet, joita iäkkäämpien ihmisten kodeissa tuntui olevan, olivat yhä seinillä. Blanche ei ollut koskaan viihtynyt täällä. Talo oli jotain aivan toista kuin Alexanderin erittäin siisti ja hyvällä maulla sisustettu, mutta silti kodikas asunto Tallängsgatanilla. Lena näytti toki olevan sitä mieltä, että kaikki oli hyvin. Äiti ei piitannut mainittavasti sisustuksesta eikä välittänyt luoda viihtyisää kotia. Blanche ja Bonniekaan eivät olleet saaneet esittää toiveita siitä, miten heidän huoneensa sisustettaisiin. Äiti oli siirtänyt lastenhuoneisiin ne huonekalut ja koriste-esineet, jotka hänestä sopivat parhaiten lapsen ja teini-ikäisen huoneeseen. Bonnien huoneessa oli onneksi aika söpö tapetti, jossa oli pieniä, vaaleanpunaisia ruusuja valkoisella pohjalla. Blanche oli löytänyt yhdestä kaapista kauniin, valkoisen päiväpeiton ja kiikuttanut lisäksi huoneeseen valkoisen lipaston ja vaaleanpunaisen lampun. Kun siellä oli vielä pieni hylly, jonka hän oli kiinnittänyt seinään ja johon hän oli asetellut Bonnien kaikkein hienoimmat kirjat, huone näytti ihan kelvolliselta. Blanchen huone oli puolestaan ollut alun perin Jakobin huone, kun tämä oli ollut pieni, mutta kun Jakob oli kasvanut ja muuttanut kellariin, huoneesta oli tullut Jakobin isän työhuone. Huoneessa oli ollut hirvittävän ruma raidallinen tapetti, jossa oli ollut harmaata, ruskeaa ja vihreää. Jonkin ajan kuluttua Blanche ei ollut enää kestänyt katsella sitä joka aamu herätessään, ja hän oli ostanut omilla rahoillaan valkoista maalia ja maalannut tapetin päälle. Oli vaadittu kolme kerrosta ennen kuin kamala kuvio oli lakannut kuultamasta läpi. Äiti ja Jakob olivat vain katsoneet häntä kuin typerystä, joka teki kauheasti turhaa työtä maalatessaan huonetta. Kumpikaan ei ollut tarjoutunut auttamaan.

Äiti ei ollut tuonut mukanaan mitään omia huonekaluja, kun he olivat muuttaneet Jakobin luo, kaikki Alexanderin kotona oli ollut Alexanderin, ja siinä välissä he olivat asuneet vähän aikaa vuokralla valmiiksi kalustetussa asunnossa. Koko Blanchen elämän ajan äidillä ei ollut ikinä ollut varaa ostaa omaa asuntoa tai sisustaa vuokrahuoneistoa kodikkaaksi. He olivat aina asuneet joko jonkun äidin miehen luona tai puolityhjässä vuokra-asunnossa, jossa oli ryhdytty viihtyisyyttä lisääviin voimatoimiin vain, kun joku perheoikeudesta oli tullut käymään.

Viimeisen vuoden aikana Blanche oli kuitenkin huomannut eron. Äidillä näytti yhtäkkiä olevan tavallista enemmän rahaa. Äidillä oli yhä useammin uusia vaatteita, ja kun Blanche oli salaa tutkinut äidin tavaroita, hän oli löytänyt monia avaamattomia meikkituotteita ja uuden hiustenkuivaajan ja suoristusraudan. Viimeisen puolen vuoden aikana äiti ja mummo olivat lisäksi käyneet ostosreissulla Gekåsin halpistavaratalossa Ullaredissä peräti kolme kertaa. Yhden kerran he olivat tulleet kotiin aivan haltioissaan ja julistaneet ylpeinä, että syksyllä he olisivat mukana Gekåsiin sijoittuvan suositun tosi-tv-sarjan yhdessä jaksossa. Blanche pelkäsi jo sitä päivää; hän ei halunnut edes tietää, mitä äiti ja mummo olivat saattaneet sanoa televisiokameralle. Niin tai näin, äidillä oli selvästi harvinaisen paljon rahaa käytettävänään, ja Blanche veikkasi, ettei niitä ollut saatu Jakobilta. Jakob teki pienipalkkaista tehdastyötä, ja lisäksi Blanchella oli tapana säännöllisin väliajoin yllättää äiti ja Jakob riitelemässä rahasta. Kerran kun äiti oli käynyt suihkussa ja unohtanut puhelimensa keittiöön, Blanche oli etsinyt vihjeitä siitä, mistä rahat saattoivat olla peräisin. Hän oli aikaisemmin suostutellut Bonnien pyytämään äidiltä luvan pelata äidin kännykällä ja kuunnellut salaa, kun äiti oli sanellut PIN-koodin. Puhelimessa oli ollut vaikka mitä, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi kertonut Blanchelle, mistä rahat olivat peräisin.

Äidin ja Jakobin tultua kotiin ei ollut mennyt kuin puoli tuntia, kun Blanche oli tajunnut, etteivät asiat olleet sujuneet niin kuin äiti oli kuvitellut. Jakob yritti tyynnytellä äitiä toistelemalla kerta toisensa jälkeen rauhoittavia sanoja ja vakuuttelemalla, ettei kaikki ollut pielessä ja että niin huoltajuustutkinnan tehnyt perheoikeussihteeri kuin lasten ja nuorisopsykiatrian psykologikin olivat itse asiassa puhuneet Lenan eduksi.

Äidin oli täytynyt manipuloida molemmat uskomaan hänen valheensa Alexanderista, tai sitten kummallakin oli joko käsittämättömän surkea ihmistuntemus tai he olivat sanoin kuvaamattoman ammattitaidottomia työssään, Blanche ajatteli.

Hän tiesi, ettei mikään, mitä Lena Alexanderista sanoi, pitänyt paikkaansa. Ne olivat valheita kaikki tyynni, kuten joka ikinen syytös Blanchen isääkin kohtaan oli ollut. Blanche ymmärsi kuitenkin olla sanomatta mitään. Äitiä ei sopinut vastustaa. Niin kauan kuin Bonnien olisi pakko asua täällä, Blanchen olisi pysyteltävä väleissä äidin kanssa, jottei hän joutuisi jättämään pikkusiskoaan yksin hullujenhuoneeseen.

”Ja sitten se helvetin ääliö Staffan istuu siellä ja virnistelee pilkallisesti!” Blanche kuuli äitinsä huutavan makuuhuoneesta. ”Miksi helvetissä hän sai tulla sinne? Onko hän uskottava todistaja kaiken sen jälkeen, mitä Blanche ja minä olemme joutuneet kokemaan?”

”Rauhoitu nyt. Emmehän me vielä tiedä, miten kaikki meni”, Jakob tyynnytteli avuttomana.

”Äh, ole hiljaa! Sinulla ei ole omia lapsia, et sinä pysty sanomaan tästä mitään!” äiti huusi. ”Vannon sinulle yhden asian, nimittäin sen, että tapan Alexanderin, jos hän vie Bonnien minulta. En voi sallia sitä, että Bonnie asuu hänen luonaan. Alexander on vaarallinen. Hänhän on helvetti sentään satuttanut Bonnieta!”

Bonnie katsoi Blanchea samalla kun nappasi karamellin Ica-marketista ostetusta irtokarkkipussista, joka oli sohvalla hänen vieressään.

”Minun isä on tyhmä”, Bonnie sanoi, mutta Blanche erotti pikkusiskon äänestä selkeää hämmennystä.

Lena tuli olohuoneeseen Jakob vanavedessään. Hänen meikkinsä oli tuhruinen, ja pitkät, pilalle vaalennetut hiukset roikkuivat hapsottavina suortuvina kasvojen ympärillä. Äidin ulkonäkö nolotti Blanchea. Jossain tuhruisuuden alla piilivät sievät kasvot, mutta raskas, vanhanaikainen ehostus, tupeeratut hiukset ja punaisiksi itkettyneet silmät hävittivät kaiken kauneuden. Lena näytti vain kummalliselta, melkein rumalta. Hän oli aina käyttänyt ulkonäköään hyväkseen saadakseen haluamansa. Lena oli pitkä ja hoikka, ja hänellä oli kaksi pyöreää rintaa. Ne oli saatu aikaan pikavippilainalla rahoitetulla kauneusleikkauksella. Puserot olivat useimmiten liian syvään uurrettuja ja mekot liian lyhyitä, mutta se ei ollut pahinta. Pahinta oli se, että Lenan vaatteet näyttivät olevan toiselta vuosikymmeneltä. Luultavasti siltä ajalta, jolloin äiti oli ollut eniten vastakkaisen sukupuolen mieleen. Ehkä hän pukeutui edelleen niin, koska se muistutti häntä toisesta ajasta. Blanche olisi halunnut vain, että äiti näyttäisi samanlaiselta kuin kaikki muutkin, kuin Blanchen kavereiden äidit. Nyt kun hän oli vanhempi, äidin tarvitsi vain harvoin osallistua Blanchen asioihin, käydä vain joissain koulun vanhempainilloissa, ja silloin Blanche yritti vaikuttaa äidin vaatetukseen niin paljon kuin pystyi.

”Pieni, pieni tyttöseni”, Lena sanoi ja kyykistyi Bonnien eteen, joka katsoi äitiään silmät suurina. ”Lupaan, ettei sinun tarvitse enää ikinä mennä isän luo. Sinun ei tarvitse enää ikinä pelätä häntä. Sillä sinähän pelkäät isää, etkö pelkääkin?”

Äiti tarttui lähes epätoivoisesti Bonnien käsiin ja nyökytteli kiivaasti, kunnes Bonniekin nyökkäsi.

”Onhan isä tehnyt sinulle ihan tyhmästi?” Lena jatkoi. ”On hyvä, jos olet rehellinen ja sanot niin, jos joku kysyy. Muuten äiti on tosi surullinen. Äiti ei selviä, jollet ole koko ajan äidin luona.”

Blanchen tuli paha olla, kun hän kuuli äidin sanat, mutta hän ei sanonut mitään. Sen sijaan hän vilkaisi Jakobia. Tämä näytti epävarmalta kuin ei oikein tietäisi, mitä häneltä odotettiin. Jakob ei ollut samanlainen kuin Blanchen isä Staffan tai Bonnien isä Alexander, Jakob oli hiljainen ja kovapäinen. Lisäksi tämä näytti kunnioittavan Lenaa. Jakob jumaloi Lenaa kuin tämä olisi jonkinlainen yli-ihminen, joten ei mies kovin älykäskään ollut. Toisinaan Blanche jopa mietti, oliko Jakob heikkolahjainen.

Odotahan vain, kun Lena putoaa jalustaltasi, Blanche ajatteli.

”Ei, mutta nyt äiti on tavattoman väsynyt”, Lena jatkoi ja irrotti otteensa Bonnien käsistä halatakseen tätä.

Bonniesta näki, että äiti halasi häntä aivan liian lujaa, niin että teki kipeää, mutta pikkusisko ei sanonut mitään.

”Blanche voi hyvin panna sinut illalla nukkumaan”, Lena sanoi ja vilkaisi Blanchea. ”Äidin ja Jakobin täytyy saada olla rauhassa ja rentoutua raskaan päivän jälkeen.”

Oli oikeastaan häpeä, että Lena ylipäänsä nimitti itseään äidiksi puhuessaan Bonnielle, sillä Lenassa ei ollut mitään, mikä olisi tuonut Blanchen mieleen hänen ystäviensä äidit.

Lenan poistuessa keittiöön Jakob seurasi jälleen kerran säälittävään tapaansa perässä kuin hänellä ei olisi lainkaan omaa tahtoa.

Blanche oli toivonut voivansa mennä illalla Nicolen luo, mutta eihän hän voisi jättää Bonnieta yksin tänne. Luultavasti äiti olisi kohta humalassa, eikä Blanche voinut ottaa sitä riskiä, että Bonnie heräisi painajaisesta, eikä kukaan olisi lohduttamassa tätä. Blanche otti kännykkänsä ja lähetti Nicolelle tekstiviestin, johon hän kirjoitti, ettei voinut tulla, koska hänen päätään särki. Nicole vastasi melkein heti. Sebbe, heidän luokallaan oleva poika, oli juuri ilmoittanut järjestävänsä tänä iltana yllätysbileet, koska huomenna oli lukupäivä, ja sanonut, että Blanchenkin pitäisi ehdottomasti tulla.

Möykky Blanchen vatsassa kasvoi. Totta kai hänkin olisi halunnut mennä Sebben bileisiin. Silmäys pikkusiskoon kuitenkin riitti, ja hän työnsi ajatuksen välittömästi syrjään. Bonnie tarvitsi häntä täällä.

Siinä samassa keittiöstä kuului avautuvan viinipullon ääni.

Jos mahdollista, Blanche oli entistä varmempi. Hän ei voisi jättää Blanchea tänne yksin.