Käyköön oikeus armosta

Luku 3

LUKU 3

Alexander Nordström istui vaivautuneena tuolissaan Kalmarin käräjäoikeuden salissa numero 2. Hänen sisällään myllersi erilaisia tunteita – turhautumista, raivoa, surua ja lannistumista – eikä hän siksi kyennyt rentoutumaan riittävästi, jotta olisi edes nojautunut tuolissaan taaksepäin ja suoristautunut hiukan. Sen sijaan hän istui tuolin reunalla ja kumartui pöydän ylle niin, että selkää särki, ja hänen toinen jalkansa oli koko ajan liikkeessä. Hänellä oli paha tapa naputtaa oikeaa jalkaansa, kun hän oli hermostunut.

Hänen vieressään istui hänen edustajansa Josephine Carlberg, joka esittäisi kohta loppuyhteenvetonsa. Ensin oli kuitenkin Lenan asianajajan vuoro. Alexander yritti keskittyä siihen, mitä eukko sanoi, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään, koska häntä suututti hirveästi. Hän tiesi, ettei voittaisi mitään näyttämällä raivoaan. Tietyissä tapauksissa oli tärkeää ilmoittaa reippaasti kantansa, mutta tämä ei ollut sellainen tapaus. Lena ei yksinkertaisesti voinut voittaa. Taistelu ei ikinä päättyisi tasapeliin. Lena oli kohtuuton ja manipuloiva, pesunkestävä psykopaatti, ehkä jopa patologinen valehtelija – mitä todennäköisimmin patologinen valehtelija.

Kaikki, mitä Lena Alexanderista sanoi, oli valhetta. Toki Alexanderissa oli huonot puolensa, kuten kaikissa muissakin, ja toki heillä oli ollut monia riitoja. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan ollut satuttamaisillaankaan Lenaa tai Bonnieta.

Hänen poskiaan kuumoitti häpeästä, kun hän ajatteli, mitä Lena hänestä puhui. Nainen väitti hänen pahoinpidelleen Lenaa ja ahdistelleen Bonnieta. Se oli niin vastenmielistä ja kammottavan inhottavaa, että hän voi pahoin jo ajatellessaan sitä. Ellei Bonnieta olisi ollut, Alexander olisi muuttanut Vimmerbystä jo aikoja sitten. Ei ollut mikään unelmatilanne asua kaupungissa, jossa ihmiset luulivat hänen käyttäneen seksuaalisesti hyväkseen omaa viisivuotiasta tytärtään.

Ulospäin hän näytti todennäköisesti aivan tavalliselta perheenisältä. Kukaan, joka näkisi hänet, tuskin arvaisi hänen istuneen poliisin kuulusteltavana, koska hänen exänsä väitti hänen raiskanneen heidän yhteisen tyttärensä. Ehkä hän juuri sen takia näki paljon vaivaa näyttääkseen huolitellulta ja tyylikkäältä, jottei ihmisillä olisi pienintäkään syytä epäillä Lenan sanoissa olevan perää. Alexander oli vähän yli neljäkymmentä, hänen hiuksensa olivat yhä paksut ja tummanruskeat, eikä niissä ollut häivähdystäkään harmaata. Hänen partansa oli aina ajettu ja kasvot hoidettu, ja hyvin tummat kulmakarvat toivat hänen ulkonäköönsä luonnetta. Hän oli hyväkuntoinen ja oikeastaan melko tyytyväinen ulkonäköönsä. Häntä häiritsi vain se, että hän oli hiukan keskimittaista lyhyempi. Kun Lena, joka oli naiseksi pitkä, oli pannut korkokengät jalkaansa, Alexander oli tuntenut itsensä epämiehekkääksi.

Siitä oli nyt seitsemän vuotta, kun Alexander ja Lena olivat tavanneet Pumpenissa, Södra Vissä aivan Vimmerbyn liepeillä sijaitsevassa tanssipaikassa. Vaikka osa Alexanderin ystävistä ja tuttavista oli varoittanut häntä Lenasta, hän oli ihastunut suin päin ja rakastunut sitten korviaan myöten. Lena oli ollut kaunis, jännittävä ja erilainen kuin kukaan Alexanderin aiemmin tapaamista naisista. Ja pian Lena ja tämän silloin kaksitoistavuotias tytär Blanche olivat muuttaneet hänen luokseen hänen taloonsa Vimmerbyn keskustaan. Aluksi hän oli ollut onnensa kukkuloilla, kun hänellä oli lopultakin ollut perhe.

Muutos oli tapahtunut pikkuhiljaa, ikään kuin hiipien, eikä hän ollut kunnolla ymmärtänyt, mitä oli ollut tekeillä. Hän oli huomannut, että hänen lompakostaan oli alkanut hävitä käteistä. Sitten Lena oli valehdellut erilaisista pikkuasioista, ja jonkin ajan kuluttua tilanne oli mennyt niin pitkälle, että Lena oli saanut hänet etääntymään omasta perheestään. Jossain syvällä sisimmässään Alexander oli toki tajunnut, ettei kaikki ollut kohdallaan, mutta Lenan kauneus ja karisma olivat sokaisseet hänet, ja lisäksi hän oli kaivannut sanomattoman paljon omaa lasta.

Kun hän oli ollut kolmekymmentäkahdeksan, Bonnie oli vihdoin syntynyt. Nyt elämä todella alkaa, Alexander muisti ajatelleensa. Nyt kaikki järjestyy. Mikään ei ollut kuitenkaan parantunut. Päinvastoin Lena oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi. Lenan viereltä Alexander oli nähnyt, kuinka Lena oli manipuloinut ympärillään olevia ihmisiä. Omia vanhempiaan, lääkäreitä, jotka diagnosoivat hänet sairaaksi, vaikkei hänessä ollut mitään vikaa, ystäviä, joita hän vaihtoi jatkuvasti, ja jopa Blanchea, omaa teinitytärtään. Kaikkein pahimmalta oli tuntunut nähdä, miten Lena kohteli Blanchea. Miten teinityttö joutui olemaan niin oman tuhoisan äitinsä nyrkkeilysäkki kuin psykologikin.

Alexander tajusi kuitenkin, miten Lena onnistui siinä, sillä olihan hän itsekin langennut ansaan. Lenaa oli vaikea vastustaa, nainen ikään kuin noitui toisen. Toinen halusi olla Lenan kanssa, vaikka ymmärsikin sisimmässään, että Lenasta pitäisi pysytellä niin kaukana kuin mahdollista. Sitä oli mahdotonta selittää mitenkään muuten.

Lopulta Staffan, Blanchen isä, oli saanut Alexanderin tajuamaan, että hänen piti jättää Lena. Staffan oli vuosia sitten käynyt läpi täysin samat asiat: salamarakastunut Lenaan, antanut tämän muuttaa luokseen ja saattanut tämän nopeasti raskaaksi. Staffan ja Lena olivat asuneet yhdessä Mariannelundissa, pienessä kylässä parinkymmenen minuutin päässä Vimmerbystä, mutta eron jälkeen Lena oli ottanut Blanchen mukaansa ja muuttanut Vimmerbyhyn. Sen jälkeen Lena oli tehnyt kaikkensa puhuakseen Staffanista potaskaa, ja heilläkin oli ollut useita vuosia jatkunut tulehtunut huoltajuuskiista.

Lopulta Staffan ei ollut enää jaksanut, vaan oli periaatteessa luovuttanut Blanchen huoltajuuden Lenalle. Suhteen alussa Alexander oli uskonut Lenan valheet siitä, kuinka Staffan oli vuosia jatkuneen uhkailun ja väkivallan jälkeen hylännyt perheensä eikä ollut enää välittänyt tyttärestään. Mutta nyt Alexander oli viisaampi. Nyt kun hän oli itse joutunut samanlaisten valheiden kohteeksi.

Tänään Staffan oli tullut Kalmarin käräjäoikeuteen todistamaan, ja siitä Alexander olisi ikuisesti kiitollinen. Toivottavasti oikeus ymmärtäisi Staffanin todistajanlausunnon myötä, että Lena toimi juuri niin: manipuloi ja valehteli saadakseen tahtonsa läpi. Alexander ei oikeastaan käsittänyt, miksi Lena teki niin kuin teki. Todennäköisesti Lena ei halunnut tehdä töitä, ja siksi sen, että Staffan ja Alexanderkin kantaisivat vastuunsa lapsista, olisi pitänyt olla Lenalle helpotus. Lena ei kuitenkaan ajatellut loogisesti, hän ei toiminut niin kuin toimi siksi, että olisi ollut huolissaan lapsistaan tai halunnut olla näiden kanssa koko ajan. Hän teki niin, koska oli psykopaatti, sosiopaatti, tunneperäisesti häiriintynyt, ja mitä kaikkia diagnooseja olikaan. Jokin niistä sopi varmasti Lenaan.

Alexander mietti, mihin vaiheeseen Lena oli päässyt nykyisen kumppaninsa Jakobin kanssa. Ehkä Lenan oli jo liian myöhäistä saada lapsia. Lena oli ehtinyt täyttää neljäkymmentäkolme, sillä hän ja Alexander olivat samanikäisiä. Täytyi yksinkertaisesti olla niin, ettei Lena onnistunut tulemaan raskaaksi Jakobille. Se oli joka tapauksessa miehen onni. Jakob voisi jättää Lenan milloin tahansa, eikä joutuisi olemaan enää missään tekemisissä tämän kanssa. Ensin Jakobin pitäisi vain tajuta, mikä Lena oli.

Taatusti Lena manipuloi Jakobia samalla tavalla kuin Alexanderiakin aluksi: kertoi, mitä kaikkea kamalaa Alexander oli tehnyt hänelle ja Bonnielle, ja vakuutti, että olisi tärkeää voittaa vielä yksi huoltajuuskäsittely yksinhuoltajuuden saamiseksi. Alexander ei kuitenkaan aikonut tehdä samaa virhettä kuin Staffan oli tehnyt: luopua tyttärensä huoltajuudesta vain siinä pelossa, mitä Lena keksisi seuraavaksi. Se ei ollut vaihtoehto. Bonnien ei tarvitsisi asua koko ikäänsä Lenan luona, Alexander oli tyttärelleen velkaa sen, että jatkaisi taistelua. Blanche kirjoittaisi pian ylioppilaaksi ja voisi muuttaa lopullisesti pois Lenan luota. Alexander tiesi kuitenkin, että tyttö kantoi aivan liian suurta vastuuta pikkusiskostaan lähteäkseen. Senkin takia hänen piti saada Bonnie pois sieltä, nimenomaan Blanchen takia. Jotta Blanche vapautuisi.

Bonnien syntyessä Blanche oli ollut jo sen ikäinen, että hänen tahtonsa olisi taatusti otettu huomioon, jos Staffan olisi haastanut Lenan uudestaan oikeuteen. Mutta Staffan ei ollut haastanut, ja Blanche oli jäänyt Lenan luo pikkusiskonsa – mutta myös Staffanin – vuoksi. Jos Blanche olisi päättänyt muuttaa isänsä luo, Lena ei olisi ikinä lakannut kiusaamasta Staffania. Rikosilmoituksista ja lähestymiskielloista ei olisi tullut loppua. Blanche oli neljätoistavuotiaana uhrannut itsensä pikkusiskonsa ja isänsä tähden.

Alexanderista tuntui kuitenkin hiukan paremmalta, kun hän ajatteli, että oli Lenan kanssa viettäminään vuosina rakastanut Blanchea kuin omaa lastaan.

Lattiaa raapivien tuolinjalkojen äänet havahduttivat Alexanderin ajatuksistaan. Kaikki salissa olevat nousivat, minkä täytyi tarkoittaa, että pääkäsittely oli päättynyt. Josephinenkin oli täytynyt pitää loppupuheenvuoronsa. Alexander oli kuitenkin ollut niin omissa ajatuksissaan, ettei ollut huomannut sitä. Hän vilkaisi rannekelloaan. Kello oli viisi yli puoli viisi.

Staffan istui odottamassa salin ulkopuolella. Hän oli poistunut todistajanlausuntonsa jälkeen. Alexander ei suonut Lenalle ja tämän asianajajalle katsettakaan odottaessaan, että nämä poistuivat. Naisten lähdettyä hän meni Staffanin luo.

Staffan nousi, ja he syleilivät toisiaan.

”Kiitos”, Alexander sanoi väsyneesti hymyillen. ”Kiitos, että teit tämän minun vuokseni.”

”Ilman muuta, meidän täytyy pitää yhtä”, Staffan vakuutti hymyyn vastaten.

Alexander kiitti Josephinea tämän työstä, ja kun he olivat hyvästelleet, Alexander ja Staffan menivät pysäköintipaikalle ja omiin autoihinsa.

He halasivat toisiaan vielä kerran.

Kaksi miestä, jotka tiesivät tarkalleen, miltä toisesta tuntui.