LUKU 2
Blanche Holst laskeutui pihasta johtavalta portaalta Blomsterhultsgatanille. Hän kääntyi ja katsoi taloa, jossa he asuivat. Se oli äidin kumppanin Jakobin lapsuudenkoti, ja Blanche inhosi sitä. Se ei ollut koskaan tuntunut hänen kodiltaan. Omakotitalossa oli kaksi kerrosta sekä kellari, ja julkisivussa oli vaakasuora puuverhoilu, joka oli maalattu vaaleanpunaiseksi. Blanche oli ihmetellyt monta kertaa itsekseen, kuinka joku voi valita taloonsa sellaisen värin. Puutarhassa oli säästeliäästi puita ja kasvillisuutta, eikä sitä ympäröinyt sen paremmin puu- kuin pensasaitakaan, vaan se rajautui hiukan katutason yläpuolella olevaan kivimuuriin.
Blanche lähti ripein askelin kohti pikkusiskonsa Bonnien päiväkotia, joka oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Vilkaisu kännykkään kertoi, että hän oli myöhässä. Loivan ylämäen jälkeen Blomsterhultsgatan päättyi kahteen puomiin. Blanche ylitti Lundgatanin ja kääntyi liikenneympyrästä oikealle Snokebovägenille. Siellä näkyi punainen rakennus, jossa Skogsbackenin päiväkoti oli.
Päiväkodin lastenhoitaja tervehti Blanchea tuttavallisesti, kun Blanche astui eteiseen, jossa säilytettiin ulkovaatteita. Useimmat lapset olivat lähdössä kotiin, ja huone oli täynnä tenavia ja vanhempia; laukkuja ja vaatteita oli hujan hajan. Oli kevät, jolloin haku sujui huomattavasti helpommin kuin talvisin, koska silloin Blanchen oli pakko pukea Bonnielle haalarit, myssy, kaulaliina, tumput ja paksut, vuorilliset saappaat.
Bonnie juoksi kädet levällään Blanchea vastaan, ja Blanche kyykistyi halaamaan pikkusiskoaan. Hän hengitti siskon paksujen hiusten tuoksua. Blanche oli monesti kadehtinut Bonnien kiiltävän tummanruskeaa tukkaa. Blanche itse oli perinyt Staffan-isänsä ohuet, punaiset hiukset ja vihreät silmät, joista häntä tosin oli monesti kehuttu. Lisäksi Bonniella oli mitä suloisimpia pieniä pisamia poskilla ja nenännykeröllä, kun taas Blanchea, jolla olisi punatukkaisena pitänyt olla pukevia kesakoita, ei ollut siunattu yhdellä ainoalla. Ja niin kuin siinä ei olisi jo ollut tarpeeksi, Bonnie ruskettui ihanasti oltuaan auringossa pari minuuttia, kun taas Blanchen oli pakko levittää korkean suojakertoimen aurinkovoiteita ja pysytellä varjossa.
Sellaista se oli, kun oli eri isä, Blanche ajatteli. Silloin ei olla ulkonäöllisesti kovinkaan samanlaisia, vaikka tunneside onkin vahva. Blanche ei pitänyt yhtään siitä, kun joku kaveri tai perhetuttu huomautti, että hän ja Bonnie olivat vain sisarpuolia. Mitä väliä sillä oli? Blanchelle sillä ei ollut mitään merkitystä, Bonnie oli niin paljon hänen omaa lihaa ja vertaan kuin kukaan vain voi olla. Ihmisten tarve lyödä erilaisia leimoja kaikkeen ja kaikkiin oli tehdä hänet hulluksi. Hän ja Bonnie olivat siskoksia, piste.
”Ihanaa, kun sinä tulit hakemaan minut!” Bonnie huudahti ja painautui lujemmin Blanchen syliin.
Irrotettuaan otteensa ja käännyttyään joidenkin kavereidensa ja näiden vanhempien puoleen tyttö hymyili leveästi.
”Blanche on minun isosisko”, hän kertoi ylpeänä.
”Millainen onnenpekka sinä oletkaan, kun sinulla on noin upea isosisko”, yksi päiväkodin hoitajista sanoi ja katsoi nauraen Blanchea.
Pantuaan kengät jalkaansa ja takin päälleen ja otettuaan reppunsa Bonnie heilutti päiväkodin työntekijöille ja kavereilleen ja meni ulos. Aurinko paistoi, ja oli todella lämmin. Kasvoja lämmittävät auringonsäteet ja tieto pitkästä kesästä täyttivät Blanchen ilolla ja odotuksella.
Hänellä oli paljon odotettavaa. Muutaman viikon kuluttua oli ylioppilastanssiaisten aika, ja siitä vielä muutaman viikon kuluttua alkaisivat viimein ylioppilaskirjoitukset. Blanche odotti koulun päättymistä. Hän oli tehnyt ahkerasti töitä melkein joka viikonloppu koko lukioajan ja onnistunut niin säästämään riittävästi rahaa, jotta hän ja hänen paras kaverinsa Nicole pääsisivät lähtemään pitkälle matkalle. Lisäksi hänen isänsä tekisi lahjoituksen matkarahastoon, mistä äiti ei tiennyt mitään. Itse asiassa äiti ei halunnut Blanchen lähtevän matkalle ollenkaan. Äidistä se oli rahan tuhlausta, ja Blanchen pitäisi sen sijaan mennä kokopäivätöihin tai alkaa lukea yliopiston pääsykokeisiin. Paraskin sanoja, Blanche ajatteli halveksivasti, sillä äiti ei ollut tehnyt töitä eikä opiskellut päivääkään. Totta kai äiti halusi, että Blanche menisi töihin ja ansaitsisi rahaa siltä varalta, että suhde Jakobiin päättyisi ja heidän pitäisi jälleen kerran muuttaa.
Äiti oli aina onnistunut välttelemään kaikkea vastuuta, elättänyt itsensä ulkonäöllään ja luottanut siihen, että eri miehet elättäisivät hänet ja hänen lapsensa. Hän oli onnistunut huijaamaan jopa lääkäreitä uskomaan, että hän oli sairas, ja siksi hän sai sairauskorvausta, vaikka oli vain laiska eikä yksinkertaisesti halunnut tehdä töitä. Blanche tosin epäili, ettei sellaista työtä olisikaan, mitä äiti pystyisi tekemään.
Totuuden tajuaminen äidistä oli tehnyt pahaa. Pienenä Blanche oli pitänyt äitiä virheettömänä, mutta sittemmin mielikuva oli muuttunut.
”Onko äiti kotona?” Bonnie kysyi hypätessään jalkakäytävällä.
Blanchen vatsaa kouraisi välittömästi. Bonniella ei ollut aavistustakaan, missä äiti oli tänään, ja vaikka tyttö kuulisikin sen, hän ei ymmärtäisi siitä mitään.
”Ei, äiti on käymässä kaverillaan”, Blanche vastasi, koska ei keksinyt parempaakaan valhetta.
Bonnie katsoi häntä epäluuloisesti kuin tietäisi isosiskonsa valehtelevan.
”Millä kaverilla?” tyttö kysyi.
”Et sinä tunne häntä”, Blanche vastasi. ”Mitä haluat syödä, kun päästään kotiin?” hän kysyi eksyttääkseen Bonnien aiheesta.
”Hm…”, Bonnie vastasi ja näytti miettivän ankarasti. ”Räiskäleitä!” hän lopulta huudahti.
”Selvä, räiskäleitä siis”, Blanche vastasi nauraen. Blanchen ja Bonnien istuessa Blomsterhultsgatanin talon keittiönpöydän ääressä Bonnie katsoi kysyvästi isosiskoaan.
”Milloin äiti tulee kotiin?” hän tiedusteli.
”Tänä iltana. Ehdit tavata hänet ennen kuin menet nukkumaan.”
Blanche nousi ja siisti räiskälepäivällisen tähteet pois. Bonnie oli syönyt monta räiskälettä eikä luultavasti tarvitsisi tänään enää enempää ruokaa, koska äiti todennäköisesti ostaisi tullessaan perunalastuja ja karkkeja. Blanche tiesi, että äiti halusi Bonnien pysyvän rauhallisena tällaisena iltana. Äiti ei muutenkaan ollut järin tarkka herkuista. Hän halusi ennemmin, että Bonnie olisi hiljaa ja tyytyväinen kuin määräisi sääntöjä, joita tyttären olisi selkeästi noudatettava.
”Mutta mitä kello on silloin, kun äiti tulee kotiin?” Bonnie jatkoi kyselemistään.
Äiti oli sanonut, että käsittely kestäisi puoli viiteen iltapäivällä, minkä jälkeen äiti ja Jakob todennäköisesti söisivät jotain ja ajaisivat sitten kotiin Kalmarista.
Toisin kuin pikkusiskonsa, Blanche ei odottanut äidin kotiintuloa. Hän tiesi, millainen äiti olisi, sillä hän oli nähnyt sen aiemminkin. Mitä todennäköisimmin äiti olisi järkyttynyt erinäisistä asioista, mitä Bonnien isä Alexander ja tämän edustaja olivat oikeudessa sanoneet ja tehneet. Kun äiti huutaisi ja melskaisi, kuinka järjetön Alexander oli, Bonnie katselisi äitiään hämmentyneenä, koska äidin Alexanderista piirtämä kuva ei vastannut lainkaan sitä käsitystä, mikä Bonniella oli isästään.
Bonnie olisi yhtä hämmentynyt kuin Blanche oli ollut suurimman osan lapsuuttaan. Hämmentynyt siitä, että oli joutunut vanhempiensa väliin.