Vieläkään hän ei laulanut

Tiistai 24. tammikuuta-1

TIISTAI 24. TAMMIKUUTA

–Valitan Cilla, mutta sinun on haettava toista työtä. Emme pysty panostamaan lasten uutislehteen, niin kuin olimme toivoneet, eikä meillä ole muuta päivävuoroa tarjota sinulle.

Päätoimittaja Olof Eriksson risti kätensä pöydälle ja katsoi häntä pahoittelevasti. Cilla huomasi, että vanhanaikainen kirjoituspöytä oli ahdettu täyteen paperipinoja, mappeja ja muutamia likaisia kahvikuppeja. Keskellä sekasotkua oli kuva pienestä tytöstä. Hän arveli, että se oli Erikssonin tytär. Tai ehkä tyttärentytär.

– Ymmärrän, Cilla sanoi ja hymyili varovasti. Tiedänpähän ainakin, mitä tuleman pitää.

Ei, ei, ei.

– Sinulla on tietysti yövuorosi vielä, jos haluat.

– Kiitos. Pitää miettiä, miten järjestän asiat.

Hän yritti nielaista, mutta suu oli kuiva, kuin hän olisi syönyt kymmenen Marie-keksiä. Hän puri itseään poskeen saadakseen syljen erittymään.

– Mieti rauhassa ja palaa asiaan sitten, kun olet päättänyt, Olof sanoi. Minkä ikäisiä muuten lapsesi ovat nyt?

– Toinen on kaksi ja toinen neljä ja puoli vuotta.

– Ymmärrän, että on raskasta, kun miehesi ei ole kotona. Olen pahoillani, että tämä meni näin. Kyllähän sinä tiedät, että sinua arvostetaan, kyse on vain rahasta.

Cilla nousi hitaasti ylös ja työnsi tuolin pöydän alle ennen kuin lähti toimistosta.

Helvetti.

Mitä hän nyt tekisi? Ajatukset vilisivät hänen päässään kuin luikertelevat käärmeet, kun hän käveli pois. Hän oli oikeasti luullut, että olisi saanut toimittajan paikan Sundsvalls Tidningin uudesta lastenlehdestä. Niin Olof oli enemmän ja vähemmän luvannut jo edellisenä kesänä, kun Henke oli päättänyt vastaanottaa opiskelupaikan Tukholmasta. Päivätyö olisi ratkaissut kaiken, ja hän oli kärsivällisesti odottanut ja kärvistellyt yövuorossa toimittajana jo kohta puoli vuotta lastenvahtien vaihtuessa.

Vapisevin jaloin hän ohitti huoneen käytävässä ja käveli kohti portaita. Hän laskeutui huomaamattaan kerroksen liian alas ja päätyi ilmoitusosastolle. Hän joutui kääntymään ja palaamaan takaisin ylös. Kauempana käytävällä hän näki yötoimituksen kollegojen valuvan paikalle ja järjestäytyvän palaveria varten, mutta hänen oli päästävä hetkeksi vessaan pakoon, jotta selviäisi kohtaamisesta.

Hän katsoi itseään peilistä, mutta hädin tuskin tunnisti sieltä katsovan kalpean hahmon. Hän katsoi nopeasti poispäin, istui pöntön kannelle ja yritti vetää syvään henkeä.

Hitto, hitto, hitto. Kaikki hajoaa käsiin. Hän hengitti koko ajan kiihkeämmin, ja huone alkoi pyöriä. Hän ei saisi pyörtyä sinne. Se olisi todella noloa. Hän kumartui ja painoi päänsä jalkojaan vasten, mutta olo vain huononi, ja hän käpertyi sen sijaan lattialle ja nosti jalat ylös pöntön päälle.

– Onko kukaan nähnyt Cillaa? hän kuuli oven toiselta puolelta.

– Näin hänet kyllä aiemmin, tuntematon miesääni vastasi.

Vasta nyt Cilla huomasi ruskeat likaraidat lavuaarin alapuolella ja sitten muutaman lohkeaman katossa. Lamauttava väsymys laskeutui hänen ylleen. Hän meinasi torkahtaa, kuin olisi hypnotisoitunut valkoisen kattolampun voimakkaista säteistä, jotka loistivat suoraan silmiin. Virtsan haju löyhähti hänen nenäänsä, ja hän tajusi kenties makaavansa jonkun pissaroiskeissa. Hän nousi hitaasti ylös kyynärpäidensä varaan ennen kuin uskalsi laskea jalat alas lattialle. Hän kääntyi kontallaan ympäri ahtaassa tilassa ja puuskutti ennen kuin pääsi ylös seisomaan ja sai juotua vettä hanasta.

Silloin hänen mieleensä juolahti. Oliko tämä merkki? Ehkä se oli nyt tai ei koskaan?

Hän nipisti poskiaan herätäkseen ja sai nopeasti väriä takaisin kasvoilleen. Hän oikoi vaatteitaan ja hiuksiaan ja liimasi hymyn kasvoilleen ennen kuin avasi oven ja siirtyi kohti kokoushuonetta.

– Siinähän sinä olet, yövuoron päätoimittaja Gunnar sanoi. Mietimmekin juuri, missä sinä olet.

– Anteeksi, että olen myöhässä, en meinannut löytää parkkipaikkaa tuolla lumikaaoksessa, hän valehteli ja toivoi, että se, joka oli väittänyt nähneensä hänet aiemmin, ei vänkäisi vastaan.

Ajatus, joka oli juolahtanut vessassa hänen mieleensä, pyöri edelleen päässä. Ehkä hänen oli nyt aika panostaa täysillä musiikkiin. Hänhän oli tosiaan saanut useita kyselyjä viime aikoina. Ehkä esitys? Ehkä useamman artistin kanssa? Entä jos hän pystyisi jopa elättämään itsensä esiintyvänä artistina.

– Cilla, ota sinä vitonen tänä iltana, Gunnar sanoi.

Vai niin, hänet alennettiin täälläkin. Hän sai yleensä aina tehdä ensimmäisen sivun, kun Gunnar oli yöpäällikkönä. Mutta se sopi hyvin. Ainakin hän pääsisi aikaisemmin kotiin.

Gunnar kertoi, mitä päivän aikana oli tapahtunut. Aineistot jaettiin toimittajien kesken, mutta Olofin sanat sinun on haettava toista työtä kaikuivat yhä uudelleen hänen päässään kuin mantra. Hän kun oli luullut, että lehti haluaisi panostaa häneen.

Silmiä kirveli, hän räpäytti niitä ja tuijotti aineistoa, jonka hän oli asettanut eteensä kirjoituspöydälle. Hän yritti keskittyä päivän otsikoihin.

– Oletko kuullut mitään uutta siitä lastenlehdestä?

Kollega istui Cillan kirjoituspöydän kulmalle ja selasi pinkkaa urheilutuloksia, jotka hänen pitäisi koota sivulleen.

Cilla kääntyi pois ja teeskenteli etsivänsä jotakin tärkeää paperipinostaan.

– Ei tulekaan lastenlehteä, hän sanoi ja hymyili penseästi kollegalleen. – Ja niin kai on hyvä.

– Mutta… miten sinä sitten selviät? Tarkoitan siis, sinullahan on ollut todellinen lastenvahtikaaos siitä asti, kun palasit äitiyslomalta. Henkehän opiskelee vielä monta vuotta.

– Joo, Cilla vastasi ja alleviivasi samalla täysin epäoleelliset sanat pöydällä olevasta tekstistä. – Kyllä tämä jotenkin järjestyy. Niin kuin aina.

Kollega lähti pois. Cilla nousi ylös ja käveli nopeasti mutta juhlallisesti takaisin samaan vessakoppiin, josta hän oli hetki sitten poistunut, ja oksensi.

Keskiviikko 22. helmikuuta

Cilla kääntyili puolelta toiselle sängyssä niin paljon kuin pystyi, sillä kaksi pientä, lämmintä kehoa oli painautuneena häntä vasten. Oli mahdotonta nukkua, kun ajatukset poukkoilivat pyörremyrskynä hänen päässään.

– Äiti, jano.

August nousi istumaan sängyssä ja katsoi unenpöpperöisenä ympärilleen.

– Haen sinulle vettä kulta, Cilla sanoi ja yritti kömpiä Williamin yli niin sutjakasti kuin mahdollista, varoen herättämästä häntä.

Cilla hapuili pimeässä keittiöön hakemaan lasin vettä. Hän ei halunnut vilauttaa paljaita rintojaan öisille kävelijöille tai naapureille, joten hän ei sytyttänyt valoja päälle. Kun hän avasi hanan ja kurotti ottamaan lasia kaapista, hänen niskakarvansa nousivat äkkiä pystyyn. Hän käännähti nopeasti ikkunaan päin. Ehkä se oli vain harha, mutta hänestä tuntui kuin joku olisi seissyt ikkunan takana ja tuijottanut häntä. Sormet hakeutuivat nopeasti katkaisijalle, ja hän tempaisi käteensä keittiöpyyhkeen ja verhoutui siihen. Valo pisteli silmiä, ja henkeä pidättäen hän pinnisti silmäilläkseen nopeasti keittiön ja eteisen sekä molemmat ikkunat. Siitä oli vain pari tuntia, kun hän oli istunut yötoimituksessa ja koonnut ykkössivun otsikkoa edellisen yön murrosta Skönsbergissä. Se ei ollut kovinkaan kaukana heidän kotoaan, ja se mielessään hän kuuli sydämensä hakkaavan lujaa.

Mutta ei siellä ollut ketään.

Hän huokaisi ja napsautti valon kiinni. Kurottaessaan kohti edelleen valuttavaa hanaa hän tönäisi vahingossa kattilaa, johon oli unohtunut lihakeiton jämät. Kansi paukahti liettä vasten. Korvia vihloi muuten hiljaisessa yössä, ja keiton haju yökötti häntä. Hän asetti varovasti kannen paikoilleen ja laittoi kattilan jääkaappiin. Matkalla takaisin makuuhuoneeseen hän pysähtyi paikoilleen ja painoi selkänsä suojaan nurkkaa vasten. Hän katsoi vielä kerran molempiin ikkunoihin varmistaakseen, ettei siellä ollut ketään. Sitten hän meni nopeasti raput ylös makuuhuoneeseen.

August joi kaksi pientä kulausta vettä, ja Cilla kapusi takaisin omalle puolelleen. Keskisauman kohdalle. Sydän hakkasi nopean porrasjuoksun ja kotitarkastuksen jäljiltä. Hän laittoi käden rinnalleen ja katsoi, kun se pomppi jokaisen sydämenlyönnin mukana. Häntä kyllästytti, oli ärsyttävän raskasta olla niin säikky ja vilkas mielikuvitukseltaan. Tämä ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun hän oli hermostunut.

August kieputti Cillan hiuksia sormiinsa, kuten hänellä oli tapana nukahtaessaan. Cilla säpsähti, kun ne menivät sykkyrälle ja takertuivat kiinni.

Aivan kuin hänellä ei olisi ollut jo riittävästi murheita, kotikin oli yksi sekasotku. Ja miten hän ratkaisisi työtilanteensa? Olisiko todella mahdollista panostaa sittenkin musiikkiin? Vai joutuisivatko he vararikkoon, sillä Henkellä oli vielä monta vuotta opintoja jäljellä Tukholmassa.

Luulee tulevansa tähdeksi. Asuu haavemaailmassa. Ystävien sanat kimpoilivat mielessä.

Poskia kutitti, kun kyynel valui alas korvalle. Sitä seurasi useampi, ja hän yritti vetää syvään henkeä. Tämä ei ollut hänen tapaistaan. Milloin hän oli viimeksi itkenyt? Sen täytyi olla monen vuoden patouman tulos, joka nyt tulvi ulos. Nenä meni pian tukkoon, ja hän kömpi Williamin yli mennäkseen hakemaan nenäliinoja kylpyhuoneesta. Hän astui sisään kylmään kylpyhuoneeseen, jossa toistaiseksi oli vain pönttö ja pesuvati, ja nappasi nopeasti paperia käteensä. Hän säpsähti, kun jokin rasahti kylpyhuoneen pientä ikkunaa vasten. Hän painoi selkänsä vastakaakeloitua, jääkylmää seinää vasten ja tuijotti ikkunaa. Rasahti uudelleen, ja hän henkäisi huomattuaan rasahduksen olleen vain jäinen syreenipuun oksa, joka hakkasi ikkunaa tuulessa. Se oksa sahattaisiin pois huomenna, hän totesi ennen kuin säntäsi palellen takaisin lämpimään sänkyyn, jossa hän niisti niin hiljaa kuin pystyi.

– Äiti, oletko kipeä?

William nousi istumaan.

– En kulta, vähän nuhainen vain. Nuku vaan. Williamin hengitys rauhoittui pian uudelleen. Ja saman tien ajatukset tulivat takaisin.

Talo. Siinä oli yksi ongelma lisää. Miksi he olivat alkaneet remontoida…

Mikä se oli? Kuulosti siltä kuin ovi olisi sulkeutunut alhaalla kellarissa.

Cilla kuunteli ja pidätti hengitystään. Hän ei uskaltanut liikkua milliäkään. Uskaltaisikohan hän hiipiä ylös ja kipaista lukitsemaan makuuhuoneen oven? Hän tiiraili pimeydessä, mutta ei nähnyt mitään. Aivan kuin hän olisi yhtäkkiä halvaantunut. Sydän takoi niin lujaa, että hän uskoi poikien heräävän sen meteliin, mutta he nukkuivat tukevasti. Cilla oli kiitollinen, että he nukkuivat hänen sängyssään ja että he olivat hänen lähellään.

Pääotsikko, jonka hän oli naputellut aiemmin illalla, vilisi hänen silmissään.

ASUNTOMURTO YÖLLÄ PERHEEN NUKKUESSA – kauhistunut 10-vuotias kohtasi naamioituneen miehen keittiössä, hän oli kirjoittanut.

Ehkä mies oli nyt ottanut kohteekseen Hagan ja heidän kotiinsa.

Hitto.

Cilla kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin oman laukkaavan sydämentykytyksensä. Lopulta hän nousi sänkyyn istumaan, jotta olisi valmiina, jos joku ryntäisi sisään. Hän kirosi itsensä, kun oli jättänyt puhelimen keittiöön lataukseen aiemmin kotiin tullessaan. Miksei hän ollut ottanut sitä makuuhuoneeseen aiemmin? Hän nuolaisi pois suolaiset kyyneleet, jotka olivat vierineet alas suupieliin, kurotti ottamaan nenäliinan ja kuivasi ne hiljaa pois. Sitten hän vääntäytyi Augustin otteesta ja avasi yöpöydän laatikon etsiäkseen jotakin kättä pidempää. Shampoon tuoksu lehahti hänen nenäänsä Augustin vastapestyistä hiuksista, kun hän hapuili pitkin laatikkoa. Pian hänen käteensä osui jotakin kylmää ja terävää. Se oli vanha kirjeveitsi, jonka hän oli saanut isoisältään monta vuotta sitten.

*

Florin sulki ikkunan, jonka hän oli juuri onnistunut keinottelemaan auki. Vaimea pamaus kajahti kellarissa. Hän toivoi, ettei se kuulunut muihin kerroksiin. Ikkuna ei ollut suuri, mutta riittävän iso, jotta hän oli päässyt ryömimään sisään. Oli huolimatonta talon omistajalta jättää kellarin ikkuna lukitsematta. Mutta hyvä hänen kannaltaan. Hän tunnusteli käsillään ja jaloillaan tietään eteenpäin pimeässä ja löysi huoneen toisesta päästä jotakin pehmeää, jonka heitti ylleen lämmitellessään palelevia käsiään. Rikkinäiset kengät lähtivät nopeasti jaloista, ja hän hieroi jääkylmiä jalkojaan silmien tottuessa pimeyteen. Jokin hyrisi hänen vieressään, ja pian hän tajusi olevansa todennäköisesti pannuhuoneessa.

Nainen talossa oli sammuttanut valot vasta kahden aikaan, sen jälkeen Florin oli odottanut vielä tunnin ennen kuin oli uskaltautunut sisään.

Ovi oli raollaan, ja hän etsi valokatkaisijaa. Sen löydettyään hän pysähtyi hetkeksi, uskaltaisiko hän sytyttää valoa. Riski, että joku huomaisi, oli lähes olematon, koska huone vietti takapihalle päin ja suuri pensasaita peitti ikkunan vastapäisiltä naapureilta. Sitä paitsi tuskin kukaan olisi hereillä keskellä yötä. Hän tarttui tilaisuuteen ja käänsi katkaisijaa, kunnes se napsahti. Lamppu valaisi huoneen ja häikäisi hänen silmiään. Kun silmät olivat tottuneet valoon, hän katsoi ympärilleen ja näki suuren halkopinon. Hän henkäisi. Tämä ei varmaankaan ollut sellainen huone, jossa käytiin usein. Ja nurkassa, jossa hän oli juuri istunut, oli kasa räsymattoja.

Tämä olisi hyvä.

*

– Äiti, miksi sinulla on veitsi kädessä?

William ravisteli Cillaa, joka avasi silmänsä ja irvisti rumasti. Hän hieroi kivistävää niskaansa, koska oli nukkunut istuvassa asennossa sängyssä. Kirjeveitsi kiilsi hänen kädessään, ja viime yön tapahtumat palasivat hänen mieleensä. Mitä hän vastaisi?

– Onpa hassua, kulta, hän sanoi puistatuksen mennessä kehon läpi. Olen varmaan nähnyt unta, että etsin… kynää.

Kun pojat söivät aamiaista, Cilla hosui ympäri taloa ja tarkisti ikkunat ja ovet, mutta kellariin hän ei uskaltanut mennä. Se saisi odottaa iltaan, kun hänen äitinsä Vera tulisi lastenvahdiksi.

Oliko hän vain kuvitellut yön tapahtumat? Kaikki vaikutti pelottavammalta pimeässä. Ei, hän oli aivan varma, että alhaalta oli kuulunut jotakin. Olisiko sinne jostain syystä tullut ristiveto? Kun Henke tulisi viikonloppuna kotiin, hän saisi käydä kaikki huoneet läpi. Cilla teki nopean arvion ja totesi, että kellari oli kolmentoista huoneen kokoinen, jos pieni lisäsuihku ja saunakin laskettiin mukaan. Tosin useimmat niistä olivat pieniä täyteen ahdettuja varastoja, mutta kuitenkin. Monta sopukkaa, joihin murtovaras voisi piiloutua. Tai murhaaja. Hän ravisteli itseään ja otti poikien vaatteet esiin.

Jätettyään lapset päiväkotiin hän meni Kulturmagasinet-talolle päästäkseen hetkeksi pois kotoa. Epämiellyttävä tunne oli vallannut hänet, ja oli mukavaa vaihtaa maisemaa. Hän etsisi tietoa yrityksen perustamisesta ja hakisi uutta työtä. Hän astui sisään valtavaan rakennukseen, joka oli aikanaan koostunut neljästä satamamakasiinista, kunnes ne oli lasitettu yhdeksi rakennukseksi. Kaukaa suuren kirjastosalin nurkasta, vihreiden kasvien seasta hän löysi istumapaikan ja alkoi selata nettiä. Tiedosto hänen tietokoneensa ruudulla alkoi nopeasti täyttyä ideoista, joita kannattaisi miettiä.

Hetken kuluttua hän jo kiiruhti Facebookiin ja näki päivityksen Alcazar-nimisestä yhtyeestä, joka ilmeisesti aikoi lopettaa. He olivat taitavia, mutta hän olisi itse halunnut sekoitella kaikkia mahdollisia musiikkityylejä esiintyessään, ei pelkkää diskoa. Hän nojasi taaksepäin ja ummisti silmänsä. Hän katsoi ylös ja katosi kirjaston lasikaton yllä hiljaa lipuvan pilven mukaan. Per Gesslen vanha laulu muistui mieleen: Segla på ett moln, vill du följa med mig då, segla på ett moln… Se olisi kuulostanut houkuttelevalta, ellei hän olisi ollut niin korkeanpaikankammoinen, ja ehkä jonakin toisena päivänä, sillä tänään hän tapaisi Viktorian. Puhelin oli hänen edessään, ja hän vilkuili kelloa minuutin välein, ettei myöhästyisi kauan odotetuilta lounastreffeiltään. Kun Viktoria oli laittanut hänelle viestiä ja pyytänyt näkemään, hän oli sekä yllättynyt että ilahtunut. Hän näki ystäviään harvoin nykyään. Kun hän oli vapaalla, kaikki muut olivat töissä ja päinvastoin. Mutta ei se ollut ainoa syy, kyllä hän sen tiesi. Hän jatkoi googlaamista, ja kuva hänen vanhasta idolistaan Elise Marlenestä ilmestyi uutisvirtaan. Hän selasi nopeasti ohi. Hän ei kaivannut muistutusta niistä ajoista ja kaikesta, mitä silloin oli tapahtunut.