Vieläkään hän ei laulanut

Perjantai 20. tammikuuta

PERJANTAI 20. TAMMIKUUTA

Sydän hakkasi niin, että korvissa jyskytti ja jalat olivat hyytelöä. Mitä he oikein puhuivat? Cilla pidätti hengitystään seistessään Viktorian keittiön oven takana. Hän alkoi hiljalleen ymmärtää parin metrin päässä hänestä käytävän keskustelun merkityksen. Hän ei olisi oikeastaan halunnut kuulla enempää, mutta ei myöskään voinut lakata kuuntelemasta.

– En ymmärrä, miten hän vieläkin luulee, että hänestä tulee joku hemmetin tähti, Viktoria sanoi. Nyt, tuon ikäisenä.

– Näittekö ilmoituksen tänään Sundsvalls Tidningissä? Siinä oli iso, pramea kuva hänestä.

Lisetten lavea Norlannin murre täytti huoneen.

– Onhan se kuitenkin hyvä, että hän yrittää, Pia sanoi. Minua harmitti, että hän luopui kaikesta Henken takia. Hän olisi voinut onnistua.

Cilla nielaisi monta kertaa, mutta sylki kerääntyi uudelleen suuhun Viktorian jatkaessa:

– Luulisi sen riittävän, että Henkestä tulee musiikkituottaja. Täytyyhän jonkun pitää perheestäkin huolta eikä vain leijailla jossain hiton haavemaailmassa. Hänellähän on jo oikea työ, eikö se muka kelpaa?

– Meidän pitäisi varmaan tuntea itsemme tärkeiksi, kun kelpaamme tänä iltana, jos hän vain suvaitsisi saapua, Lisette jatkoi.

Sydän tuntui putoavan raskaasti vatsanpohjaan, ja Cilla puski sisäänsä kyyneleet, jotka olivat matkalla ulos. Ne muuttuivat sisäiseksi itkuksi ja täyttivät kehoa hitaasti. Kuin hän olisi juopunut sisäisesti. Miksi Lisette kuulosti niin vihaiselta? Odottavainen tunne, joka hänellä oli ollut ennen iltaa, katosi yhtä nopeasti kuin sananvaihto ystävien välillä oli tapahtunut vain parin metrin päässä hänestä. Cillan pitäisi nyt suuttua. Pitäisi mennä sisälle ja puolustaa itseään. Mutta hän tiesi, että toimisi tapansa mukaan. Peittäisi pettymyksen hymyllä.

Se oli hänen oma vikansa. Jos hän olisi tullut ajoissa, hänen ei olisi tarvinnut kuulla keskustelua.

Hän peruutti hiljaa ulko-ovelle ja avasi ja sulki sen pamauttaen. Sitten hän nosti kenkiään, jotka hän oli jo riisunut keltaiseksi maalattuun eteiseen. Hän mätkäytti ne puulattialle. Niin hänen olisi pitänyt tehdä ensimmäiselläkin kerralla. Niin hänen olisi pitänyt tehdä aina kaikkialla. Varmistaa, että hänet kuultiin ja nähtiin.

– Haloo, oletteko täällä? hän huusi.

Keittiössä oli hetken hiljaista.

– Olemme keittiössä, Viktoria huusi takaisin.

Sulavat lumihiutaleet olivat sotkeneet ripsivärin Cillan kevyesti punoittavista silmistä, jotka yleensä olivat siniset. Hän kumartui peilin eteen, kostutti sormeaan syljellä ja yritti pyyhkiä mustaa suttua pois iholtaan. Muutama hiussuortuva oli jo karannut ranskalaisesta letistä, jonka hän oli vääntänyt itselleen ennen kuin Henke oli kyydinnyt hänet tänne. Hän vetäisi nopeasti hiuslenkin pois, päästi pitkät vaaleat hiuksensa vapaiksi ja sitoikin ne yksinkertaiselle poninhännälle. Viktorian eteisen lamppu hohti kylmästi kuin loisteputki, ja siinä valossa huomasi selvästi, että Cillan olisi pitänyt käydä kampaajalla värjäämässä tyvikasvu, mutta siihen ei ollut nyt varaa.

Mitä Lisette oli tarkoittanut sillä, että he kelpaisivat tänä iltana? Hän seisoi hetken paikallaan, ikään kuin hän olisi etsinyt henkaria untuvatakille, sitten hän tömisteli vielä lisää keittiöön johtavassa käytävässä. Ehkä sitä, ettei hän ollut päässyt yhteenkään tyttöjen iltaan joulukuussa. Yhdellä kerralla hän oli ollut oikeissa töissään lehden toimituksessa, ja kahdella muulla kerralla oli hän suureksi ilokseen onnistunut pääsemään laulukeikalle joulujuhliin. Mutta kyllähän heidän pitäisi se ymmärtää. Hehän olivat hänen ystäviään.

Hän veti syvään henkeä, istutti hymyn kasvoilleen ja avasi oven, joka oli jo raollaan.

– Anteeksi, että olen myöhässä. Henkellä kesti päästä Tukholman lumikaaoksesta.

– No, mitä mimmi, Viktoria sanoi. Oletpa hienona.

– Kiitos samoin, Cilla vastasi ja huomasi, miten kaikki hymyilivät hänelle.

– Jestas siitä on kauan, kun on viimeksi nähty.

Viktoria nousi ylös ja halasi häntä.

Cilla veti tuolin esiin ja istui alas niin nopeasti kuin pystyi, jotta ei olisi huomion keskipisteenä. Hän veti viinipullon esiin vaaleansinisestä laukustaan ja laski laukun sitten syliinsä. Hän ei mielellään päästänyt laukkujaan silmistään, vaan ne kulkivat aina kuin liimattuina hänen sylissään tai olallaan. Kuin hänen sydämensä, sielunsa ja itseluottamuksensa olisivat olleet niihin sulloutuneena.

Viktoria nosti höyryävän kanapiirakan pöydälle, mutta Cilla oli menettänyt ruokahalunsa. Currymausteen tuoksu täytti huoneen, ja Viktoria kaatoi viiniä Cillan lasiin.

Keho painui kasaan, ja Cilla yritti suoristaa ryhtiään siinä onnistumatta. Kuin kuminauha olisi vetänyt hänen molempia hartioitaan eteenpäin. Aivan niin kuin yksitoistavuotiaana, kun hän oli hävennyt kasvavia rintojaan. Silloin hän oli yrittänyt piilottaa niitä muilta. Nykyään hän yritti piilottaa itsensä kokonaan, vaikka unelmoikin saavansa seistä lavalla. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Keskustelu jatkui, ja vaikka hän yritti osallistua siihen, tuntui kuin häntä ei olisi kuultu. Kuin häntä ei olisi ollutkaan.

Hänen olisi pitänyt jäädä kotiin nyt, kun Henkelläkin oli kerrankin vapaata. He olisivat voineet istua mukavasti sohvalla koko perhe, hän olisi kaivannut rentoa iltaa viime kuukausien kaaoksen jälkeen.

Cilla oli kuitenkin odottanut tätä iltaa. Odottanut, että saisi vihdoin avautua siitä, miten stressaantunut hän oli kaikista kotiongelmistaan. Huonosta taloustilanteesta, työasioista ja uupuneista lastenvahdeista. Mutta myös siitä, miten iloinen hän oli, että muutama yritys Sundsvallissa oli löytänyt hänet uudelleen kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun hän oli ollut poissa parrasvaloista. Hän oli saanut muutaman laulukeikan, ja se oli todella herättänyt hänen kaipuunsa lavalle uudelleen, ja sitä paitsi rahaakin tarvittiin nyt, kun Henke opiskeli. Mutta sen jälkeen, mitä hän oli juuri kuullut, hän ymmärsi, että oli parasta vaieta niistä ajatuksista.

Katse kohdistui Lisetteen, joka puhui paraikaa, mutta Cilla ei kuullut, mitä hän sanoi. Hän vain katsoi, miten Lisetten punaiset hiukset lähes sulautuivat terrakotan värisiin verhoihin tämän takana. Kuin koko verho olisi ollut yksi jättimäinen peruukki, ja jossakin keskellä peruukkia pienet valkoiset kasvot tuijottivat eteenpäin vihreillä silmillään.

Mitä hän oli hetki sitten sanonut? Luulee tulevansa tähdeksi. Vai oliko se ollut Viktoria, joka niin sanoi?

Minkä laulun hän olikaan laulanut Lisetten häissä? ”För att du finns”, ehkä? Vai oliko se ollut ”Kärleksvals”? Ei, sen oli täytynyt olla jommankumman lapsen ristiäisissä. Cilla sekoitti toisiinsa kaikki kirkot, joissa hän oli laulanut. Viktorian häät olivat olleet kauhukokemus, kun kanttori ei ollut suostunut säestämään häntä. Hän oli joutunut laulamaan a cappellana, ja kanttori oli antanut hänelle väärän sävelen. Silloin Cilla oli saanut parin minuutin ajan leikkiä oopperalaulajaa. Pelkkä ajatuskin sai posket helottamaan.

Pia ei ollut mennyt naimisiin eikä saanut lapsia, mutta Cilla oli laulanut hänen kolmekymppisillään. Hän auttoi mielellään, jos vain pystyi. Hän voi hyvin silloin, kun hän tunsi olevansa tarpeellinen.

Pian takana puisen senkin päällä tönötti unohdettu joulutonttu ja sen vieressä keltainen posliinikulho, joka näytti tulppaanilta. Sen täytti kolme lasista hedelmäfiguuria. Omena, appelsiini ja päärynä. Cilla hoksasi, että hedelmät jollakin tavalla kuvastivat hänen ystävyyttään noiden kolmen naisen kanssa. Se voisi rikkoontua yhtä helposti kuin lasihedelmät, jos Cilla ei peittelisi sitä pehmeään täkkiin.

Ajatella, jos he olisivat tienneet, että hän oli kuullut kaiken aiemmin. Uskaltaisiko hän sanoa jotain ja pilata kaikkien illan? Ei, riittäisi, että hänen omansa oli jo pilalla.

Kukaan ystävistä ei ollut päässyt helpolla elämässään. Viktorian entisellä miehellä olikin ollut Tanskassa toinen perhe, jota hän oli salannut, Lisettellä oli autistinen lapsi ja Pia ei ikävä kyllä voinut saada lapsia. Kaiken kukkuraksi hänen avopuolisonsa oli jättänyt hänet, kun asia oli selvinnyt. Ei ollut ihmekään, jos heitä häiritsi, että hän, jolla oli mies ja kaksi tervettä lasta, liihotteli vielä jossakin haavemaailmassa ja leikki tähteä. Kuka sellaisesta olisi pitänyt?

– Kippis tytöt, vihdoin juhlitaan.

Viktoria nosti lasia ja vilkaisi pöydän ympärille. Cilla kilisti takaisin ja otti ison kulauksen.

Ehkä hänestä olisi aikanaan voinut tulla tunnettu laulaja. Vaikka siitä oli jo monta vuotta, hän muisti edelleen, miten ihmeissään hän oli ollut, kun eräänä päivänä hänelle oli soitettu levy-yhtiöstä Tukholmasta. Sonny Berg, Ruotsin siihen aikaan tunnetuin levy-yhtiöjohtaja, jonka ympärillä kaikki tähdet parveilivat, oli jostakin käsittämättömästä syystä kuullut puhuttavan hänestä, pikku Cillasta Sundsvallista, ja halusi, että Cilla tulisi koelaulamaan hänelle. Olemme kuulleet, että olet upea laulaja, ja pomoni haluaisi, että tulisit käymään jo huomenna. Me vastaamme lennoista ja hotellista, nainen levy-yhtiöstä oli sanonut.

Cilla oli luullut, että joku pilaili hänen kustannuksellaan, mutta oli kuitenkin soittanut Viktorialle ja kertonut, vaikka olikin ponnistellut peittääkseen, kuinka haltioissaan hän oli. Hän oli jopa pohtinut, menisikö hän oikeasti.

Tietysti sinä menet, tästähän sinä olet unelmoinut, näin käy vain kerran elämässä, Viktoria oli vastannut kannustavasti. Mutta se oli silloin. Ehkä kaikki olisi näyttäytynyt nyt erilaisena, jos hän olisi kertonut, mitä silloin oli tapahtunut. Miksi hän Tukholman fiaskon jälkeen oli päättänyt hylätä laulu-uransa ja tyytyä laulamaan tuttujen häissä ja ristiäisissä. Mutta hän ei ollut koskaan kertonut.

– Ihanaa.

Kolme silmäparia, siniset, ruskeat ja vihreät katselivat häntä yhtäkkiä ja odottivat vastausta. Cilla kiemurteli. Hän ei ollut edes kuullut, mistä he puhuivat.

– Anteeksi?

– Niin, että Henkekö esiintyy taas bändinsä kanssa, Viktoria sanoi ja mulkaisi Cillaa.

– Ahaa, joo, on kiva nähdä heidät taas, Cilla sanoi ja veti tuolia lähemmäs pöytää. Siitä on pitkä aika, kun he ovat viimeksi tehneet jotain yhdessä.

– He ovat niin hyviä, että sitä keikkaa ei ihan helpolla jätä väliin, Pia sanoi ja otti kulauksen punaviiniä. Hän työnsi ylöspäin ruskeankirjavia silmälasejaan, jotka jatkuvasti liukuivat alas nenänvartta pitkin. Hänen uudet ripsensä olivat niin pitkät, että ne hipoivat silmälasien linssejä. Sen täytyi olla epämukavaa.

Cilla veti syvään henkeä.

– Laulan kaupungintalolla torstaina, Cilla sanoi matalalla äänellä ja tajusi, miten säälittävää oli olla kateellinen omalle miehelleen. Tulkaa katsomaan, jos haluatte. Voin järjestää ilmaisliput.

Hän kuuli sanojen livahtavan suustaan, vaikka hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt nöyryyttää itseään enää enempää.

– Olemme silloin reissussa, joten meille ei sovi, Lisette sanoi ja katsoi sitten Viktoriaa ja Piaa. Mutta ehkä te pääsette?

– Valitettavasti emme.

Molemmat vastasivat nopeasti kuin yhdestä suusta. Cilla vilkaisi kelloa, se oli kohta yhdeksän.

– Ymmärrän, että teillä on menoa, Cilla sanoi. Ehkä joku toinen kerta sopii paremmin.

Lisette kaapi rippeet lautaseltaan ja sujautti suupalan punattujen huultensa välistä. Hänen suupielensä osoittivat aina alaspäin, aivan kuin hän olisi aina ollut nyrpeä.

– Muuten, haluatteko mennä katsomaan Mia Skäringeriä ensi lauantaina? Lisette pohti ruoka edelleen suussaan.

Rintaa puristi, ja Cilla otti ison kulauksen vettä.

– Onko se jokin luento? Viktoria kysyi.

– Joo, luulisin niin. Voin katsoa, onko lippuja vielä jäljellä.

– Ehkäpä. Mitä mieltä te muut olette?

Viktoria katsoi ympärilleen pöydässä yrittäen samalla saada vastavaalennettuja hartiamittaisia hiuksiaan pompulalle.

– Valitettavasti en pääse, Cilla vastasi. Esiinnyn sinä päivänä Avenyssä. Muotinäytöksessä.

Hän hymyili huulillaan ja yritti siirtää hymyn myös silmiinsä, mutta ei tiennyt, onnistuiko. Siitä ei ollut montaakaan päivää, kun hän oli kutsunut ystävänsä Avenyn illanviettoon, mutta silloin heillä oli ollut muuta, eivätkä he olisi päässeet tulemaan.

Hiljaisuus kesti hieman liian pitkään, ja hän ymmärsi, että he olivat juuri tajunneet mokanneensa. Viktoria nousi nopeasti ja korjasi piirakan pöydästä. Cilla näki, kuinka hän tarttui tiskirättiin ja alkoi kuivata pöytää vimmatusti. Olivatko he sitä mieltä, että hän oli liikaa esillä? Voisiko se olla syy heidän koville sanoilleen? Hän mietti ilmoitusta, joka oli ollut päivän lehdessä ja jossa hän hymyili leveästi kameralle hiukset laitettuina ja kimaltavaan paljettimekkoon pukeutuneena. Viktoria istui pöytään ja otti palan ciabattaa ennen kuin avasi suunsa uudelleen.

– Katsotaan myöhemmin jotain, mihin pääset myös mukaan, hän sanoi, nosti murusen pöydältä ja työnsi sen suuhunsa.

– Se olisi kivaa, Cilla vastasi, mutta katsoi nopeasti alas laukkuunsa ja oli etsivinään huulikiiltoa. – Onpa sinulla hienot viinilasit. Ovatko ne uudet?

Cilla nosti lasiaan kohti Viktoriaa ennen kuin hörppäsi viiniä.

– Joo, ostin välipäivien alennusmyynneistä. Olisin voinut shoppailla itseni hengiltä.

Ystävykset puhuivat viimeisimmistä alennusmyyntilöydöistään, ja Cilla mietti tapaamista, joka hänellä olisi tiistaina päätoimittajan kanssa. Hän tiesi, mitä asia koski, ja hänen vatsaansa kipristi.

– Kuulitteko muuten, että se oli se Ping Pongissa työskentelevä punahiuksinen, jonka kimppuun käytiin viime viikonloppuna? Pia sanoi. Kaikkia sekopäitä sitä on.

Cilla livisti vessaan ja lähetti Henkelle viestin. Voitko hakea minut nyt? On huono olo.

– Sain juuri viestin Henkeltä, hän sanoi palatessaan keittiöön. August on huonovointinen, joten hän hakee minut hetken päästä.

Häntä hieman hävetti, ettei ollut keksinyt parempaa valetta. Henke olisi luonnollisesti ollut täysin kykenevä huolehtimaan sairaasta pojastaan parin tunnin ajan, jos niin olisi käynyt.

– Sehän tuli yhtäkkiä, Lisette sanoi hämmästyneenä.

– Voi harmi, missaat jälkiruoan, Viktoria sanoi. Päärynänpuolikkaita After Eighteillä.

– Voi, miten hyvää, äidillä oli aina tapana tehdä niitä, kun meillä oli juhlat kotona, Pia sanoi.

– Äh, kuulostaa hyvältä, mutta onpahan teille enemmän, Cilla sanoi ja hymyili.

Kun Henke viestitti olevansa perillä, Cilla puki päälleen ja rämpi syvässä lumihangessa kohti odottavaa autoa. Henke näytti mietteliäältä huomatessaan hänet. Augustin ja Williamin mielestä myöhäinen ilta-ajelu oli jännittävä. He istuivat aivan hiljaa, silmät suurina ja pyjamaisillaan takapenkillä.

– En tiedä, olenko syönyt jotain huonoa vai onko vatsatauti tulossa, Cilla sanoi selittääkseen aikaista iltaa. En halunnut säikäyttää tyttöjä, joten valehtelin, että August olisi huonovointinen, tiedoksesi vain.

He ajoivat hiljaa Sidsjön uusien omakotitalojen ohi. Yksi toistaan suurempien. Toisella puolella järveä loisti valaistu laskettelurinne, kuin jättimäinen valkoinen kieli ojennettuna kuusien välissä. Ehkä he veisivät huomenna lapset sinne laskemaan pulkalla. Sehän ei maksanut mitään. He pysähtyivät huoltoasemalle ostamaan maitoa, Cilla osti irtokarkkia korvaukseksi väliin jääneestä jälkiruoasta ja sujautti pussin laukkuunsa. He ohittivat tyhjän kaupungin, jossa jouluvalot roikkuivat vielä katujen yllä. Suuri lumikasa Olof Palmen torilla kutsui kiipeämään, ja sen pintaan oli muodostunut monien pienten lasten toppahaalareiden kuluttama liukumäki.

– Pallo, August huudahti ja osoitti suurta, valaistua jalkapalloa Idrottsparkenin katolla.

– Aivan, muistatko, kun olimme katsomassa GIF Sundsvallin futismatsia? Henke kysyi.

– Silloin saimme makkaraa ja mehua, William sanoi.

– Voitaisiin varmaan mennä vielä yhteen peliin keväällä, Cilla sanoi, kun he saapuivat autotallin ovelle.

– Joo! pojat huusivat kuorossa takapenkiltä.

Kotona he saivat yhdessä tuumin pojat suhteellisen nopeasti nukkumaan, sitten he lysähtivät sohvalle tv:n eteen. Cilla otti karkkipussin esiin ja kaatoi namit pöydällä olevaan tyhjään kulhoon.

– Etkö sinä ollutkaan huonovointinen?

Henke katsoi häntä ja virnisti.

– Joo, mutta nyt on jo parempi olo, hän sanoi tunkiessaan punaisen autokarkin suuhunsa.

– Ehkä sinulla oli vain ikävä kotiin luokseni?

Henke istui lähemmäs ja kietoi kätensä Cillan ympärille.

– Niinhän se oli.

Hän painoi päänsä Henken hartiaa vasten. Oli ihanaa, kun hän oli kotona, vaikkakin vain pari päivää, Cilla mietti. Pian hän taas lähtisi.