Vieläkään hän ei laulanut

Tiistai 24. tammikuuta-2

Olisi kiva vihdoin päästä juttelemaan Viktorian kanssa. Jos hän saisi tilaisuuden, hän saattaisi uskaltaa kertoa myös esiintymisunelmistaan, mutta sen perusteella, mitä hän oli edellisellä tapaamiskerralla kuullut, hänen olisi varmaankin odotettava. Joka tapauksessa olisi kiva vihdoin saada jutella jonkun kanssa. Hän katsoi puhelintaan, heidän tapaamiseensa lounasravintolassa ostoskeskuksessa oli puoli tuntia. Sinne kävelisi viidessä minuutissa, joten hänellä oli vielä hyvin aikaa jäljellä.

Hän pakkasi tietokoneen reppuunsa ja päätti mennä kenkäkaupan läpi. Pojat tarvitsivat uudet talvisaappaat, ja alennusmyynnit olivat vielä käynnissä. Astuessaan ulos hän kuuli piippauksen laukustaan. Viesti Viktorialta. Ehkä hän oli myöhässä?

Valitettavasti tuli este. Nähdään joku toinen päivä. Pus, Viktoria.

Keho tuntui äkkiä uskomattoman raskaalta, ja Cilla istui penkille sisäänkäynnin eteen hetkeksi ennen kuin vastasi.

Okei, harmi, mutta ymmärrän. Kerro vaan, milloin sinulle sopii. Pus, Cilla.

Hän kääntyi ja tarpoi raskain askelin parkkipaikalle Kulturmagasinetin taakse. Hän käynnisti auton, etsi rock-klassikoita soittavan radiokanavan ja käänsi volyymin täysille, sitten hän ajoi pois parkkipaikalta. Uusi, kiistelty Sundsvallin silta järven yllä loisti auringossa ja näky melkein sokaisi hänet, kun hän ajoi E4-moottoritietä kotiin. Miten paljon mielipiteitä meillä sundsvallilaisilla olikaan kaikesta uudesta. Kun hän ohitti suuren hotellilaivan, joka jostakin kumman syystä oli sijoitettu satamaan, missä se peitti kauniin maiseman, hän ymmärsi, ettei hän itse ollut sen parempi. Mutta tuo laiva ei todellakaan sopinut juuri tuohon, hän ajatteli.

Hän saapui kotiin ja avasi jääkaapin. Viili ja murot yksin nautittuna saisivat toimia päivän lounaana valmiin Viktorian seurassa nautitun lämpimän aterian sijaan. Hän söi nopeasti ja tuijotti seinää. Sitten hän haki sahan.

*

He hakivat naisen tänään. Hän oli vihainen. Kotona oli niin hiljaista ja tyhjää. Ja kylmää, sillä he olivat avanneet kaikki ikkunat. Ne olivat varmaankin Strömgrenit, jotka asuivat toisella puolella taloa, he olivat soittaneet poliisit. He olivat olleet kotona joulun, mutta pian he toivottavasti palaisivat takaisin Espanjaan, missä he asuivat suurimman osan vuodesta. Viime viikolla rouva Strömgren, Gunilla, oli soittanut useamman kerran hänen ovikelloaan, mutta hän ei ollut avannut. Mutta tänään poliisit olivat odottamatta avanneet hänen ovensa lukon ja tulleet sisään hänen taloonsa. Talo oli ollut täynnä ikäviä ihmisiä, ennen kuin he lopulta olivat vieneet naisen pois. Hänen pienen äitinsä.

Rintaan koski. Hän takoi päätään maalattua, pisteliästä kangastapettia vasten. Seinä muuttui punaiseksi. Märkiä, punaisia tahroja. Hän nuolaisi seinää. Se maistui raudalta. Nainen ei olisi ilahtunut, jos olisi ollut täällä. Nainen ei tykännyt siitä, että hän sotki. Mutta nainen ei enää koskaan olisi täällä. Hän tiesi sen nyt. Hän haki naisen hajuveden ja suihkutti sitä sohvaan, tyynylle ja hänen vaaleanpunaiselle aamutakilleen, sille topatulle.

Hän kaipasi naista niin paljon, että koko kehoa kolotti.

Kylpyhuoneessa istui Kultakutri, teljettynä ja odottaen. Hän meni naisen luokse ja katsoi itseään peilistä. Veri oli valunut alas nenänvartta pitkin. Hän kostutti paperia ja pesi vedellä ja saippualla. Haavoja kirveli, ja hänen silmänsä kostuivat. Sitten hän laittoi kylpyveden valumaan ja kaatoi joukkoon kylpysuolaa. Tänään nainen valitsi sinisen. Merituuli, pakkauksessa luki. Se tuoksui hyvältä. Hän ummisti silmänsä, vavahti mielihyvästä ja nautti, kun lämmin vesi ympäröi hänen väsyneen kehonsa kamalan päivän jälkeen. Kultakutri istui pöntön kannella ja odotti häntä kylvystä suuren puhtaan pyyhkeen kanssa. Hän kertoi päivästään. Kultakutri kuunteli tarkkaavaisesti ja hymyili hänelle kuten tavallista. Hänen pyjamansa oli naisen polvella. Se valkoinen, jossa oli sinisiä raitoja.

Kun hän oli valmis kylvystä ja pukenut pyjaman päälleen, hän laittoi levyn soimaan täydellä äänenvoimakkuudella, kävi makaamaan sängylle ja painoi tyynyn nenälleen. Hän hengitti sisään naisen tuoksua, kääntyi sitten ja tuijotti seinää.

Hämyyn nukahtaen, lailla kukkasien.

Tunnin kuluttua hän luovutti ja laittoi itsensä valmiiksi. Hän ei olisi oikeastaan halunnut, mutta hänen oli tehtävä, niin kuin ääni hänen päässään sanoi. Naisen ääni. Hän tunki kangaskassin takintaskuunsa.

*

Veri tihkui lumeen, joka peitti betonirappua. Cilla ryntäsi vessaan. Veri sekoittui veteen pesualtaassa, ja häntä alkoi kuvottaa sen punaisuus. Miten niin pienestä viillosta kädessä tuli niin paljon verta? Tylsä saha oli lipsahtanut, kun hän oli yrittänyt sahata syreenipuun oksaa kylpyhuoneen ikkunan ulkopuolelta. Saha oli osunut peukalon ja etusormen väliin ja repäissyt siihen ruman haavan.

Hän painoi vessapaperia lujaa haavaa vasten etsiessään laastaria. Bamse-laastarit olivat sopivasti tarjolla, ja pian puoli kättä oli vuorattu Bamsen ja Pikku Pompin kuvilla. Ikkunan ulkopuolella metsäkaurisperhe käveli hoikilla jaloillaan valkoiset takamukset pystyssä. Ihme, että ne ovat uskaltautuneet omakotitaloalueelle, Cilla ajatteli. Ne ovat varmasti todella nälkäisiä.

Kun hän tuli päiväkodille, molemmilla pojilla oli leikki kesken, eivätkä he halunneet lähteä kotiin. Parin tunnin päästä hänen pitäisi olla toimituksessa. Sydän pamppaili stressaantuneesti, kun hän tuijotti kelloa. Oli typerää viedä lapset päiväkotiin, kun hän itse oli päivät kotona, mutta päiväkodin hoitajat olivat sanoneet, ettei siinä ollut järkeä, että he kävivät siellä vain joka kolmas viikko, kun Cilla oli illat vapaalla. He eivät muuten sopeudu ryhmään, vaikka se olisi erittäin tärkeää nyt, kun William on vihdoin alkanut viihtyä. Mutta lievittääkseen omaa huonoa omaatuntoaan, Cilla vei heidät aina myöhässä ja haki ajoissa.

– Tulkaa pojat, meidän pitää mennä kotiin.

Vastahakoisesti he antoivat Cillan pukea heidät, ja kävelymatka kotiin sujui etanavauhtia. He olivat päässeet vasta Hagan huoltoasemalle, kun August jo istahti likaiseen lumihankeen tienposkeen.

– Äiti, kanna minut.

– Kulta, olet liian painava. En minä jaksa kantaa sinua.

August alkoi itkeä ja heittäytyi selälleen. Kiukun puuska tuli aivan puskista.

– En halua! hän huusi räkä valuen.

Cilla houkutteli ja vaati, jankutti ja leperteli, mutta mikään ei auttanut.

– Sitten menemme ilman sinua, hän sanoi lopulta ärsyyntyneenä ja tarttui Williamia kädestä.

– Jätetäänkö August?

William katsoi häntä silmät suurina.

– Hän tulee, kun vain alamme kävellä.

Parin metrin jälkeen he pysähtyivät ja jäivät odottamaan mainoskyltin luo. Kyltissä oli houkutteleva kuva kahvista ja makkarasta, mutta August ei siltikään tullut. Cilla katsoi kelloa uudelleen ja tajusi, että heidän olisi kiiruhdettava.

– Tule nyt, August! hän ärähti.

Kun August ei liikkunut paikaltaan, Cilla meni hänen luokseen päättäväisin askelin, ja puhtaan kiukun voimalla hän jaksoi nostaa hänet ja kantoi koko matkan kotiin.

– Onko isä kotona? William kysyi, kun he lähestyivät taloa.

– Ei, miten niin?

– Ovi on auki, William vastasi ja osoitti punaista autotallin ovea.

– Oi! Onpa outoa. Se on varmaan taas lennähtänyt auki tuulessa.

Hän sanoi sen rauhoittaakseen Williamia, mutta hän ei tiennyt, miten rauhoittaisi itsensä. Ovi oli aiemminkin lennähtänyt auki, kun kellarissa oli ollut ristiveto. Mutta miten niin voisi käydä, kun kukaan ei ollut ollut kotona aukomassa ja sulkemassa ovia ja ikkunoita? Lukko oli rikki, ja ovea lukitessa kahvaa oli väännettävä sisältä autotallista, sen hän oli varmaan unohtanut aamulla, kun hän oli vienyt pojat.

Hän painoi oven kiinni ulkopuolelta ja päätti lukita sen, kun hänen äitinsä olisi tullut.

Kun pojat olivat saaneet haalarit ja märät sukat riisuttua päältään, Cilla teki heille kaksi voileipää. Sitten he käpertyivät sohvalle, ja Cilla luki heille kirjaa. Hän yritti olla läsnä, mutta vilkuili salaa kelloa minuutin välein.

– Kuka meidän kanssa on tänään illalla? William pohti.

– Mummi tulee kohta, Cilla vastasi, ja saman tien hän kuulikin äitinsä äänen eteisestä.

– Huhuu, onko täällä lapsia, jotka haluaisivat koota palapeliä kanssani?

Molemmat pojat nousivat vastentahtoisesti sohvalta ja menivät hänen luokseen eteiseen. He eivät enää innostuneet, kun mummi tai joku muu tuli käymään, Cilla nielaisi. Hänen äitinsä tuli olohuoneeseen, ja Cilla sai halauksen.

– Oletko vielä kuullut mitään siitä työstä?

Hän katsoi Cillaa terävästi korostaakseen sanojensa vakavuutta.

– En vieläkään mitään, Cilla vastasi ja katsoi pois.

Aivan kuin hänellä ei olisi jo ollut riittävän huono omatunto.

– En ymmärrä, miten Henke saattoi aloittaa opinnot, kun teillä on pienet lapset ja sinulla niin hankalat työajat…

– Tiedän, että ajattelet noin, mutta minä häntä siihen oikeastaan kannustin, Cilla vastasi.

Hiljaisuus vaiensi tunnelman huoneessa, kunnes August juoksi paikalle Mikko Mallikas palapelinsä kanssa.

– Ei voi olla kivaa jättää poikia melkein joka ilta tällä tavalla, Vera jatkoi. Eikä se ole hyväksi heillekään, että olet niin paljon poissa.

– Niin, tiedän, mutta ei tämän ollut tarkoitus näin mennä.

– Myös isäsi ja minä käymme töissä ja olemme lähdössä ulkomaillekin. Et voi laskea sen varaan, että pääsemme lastenvahdiksi melkein joka päivä.

– En tietenkään, järjestän lastenvahdin jotenkin muuten, jos työasiat eivät ratkea, ennen kuin lähdette.

Veran pitkät palmikot laskeutuivat kukkakuvioisen tunikan päälle, kun hän kumartui halaamaan Williamia ja Augustia. Cilla tiesi varsin hyvin, että hänen äitinsä oli oikeassa, ja sanat iskivät kuin puukko rintaan, kun hän seisoi eteisessä. August alkoi itkeä eikä halunnut päästää häntä lähtemään, ja William tuntui lämpimältä. Mutta kyllä äidin olisi pitänyt ymmärtää, että hän kaatoi suolaa haavoihin, Cilla ajatteli. Pala kurkussa kasvoi, kun hän puki ylleen lähteäkseen.

– Kellarista muuten kuului jotakin viime yönä, Cilla kuiskasi vaihtaakseen aihetta. Soita vain minulle, jos kuulet jotakin outoa ääntä illalla.

– Voi pientä, olet kuullut omiasi, hänen äitinsä sanoi ja pudisteli päätään. Olet niin paljon yksin, että alat kuvitella kaikenlaista hupsua.

Cilla sulki ulko-oven lujasti lähtiessään.

– Cilla, ota sinä ykkönen tänään.

Gunnarin sanat saavuttivat hänen tajuntansa muutaman sekunnin viiveellä. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt ilahtua, että hän sai tehdä ensimmäisen sivun. Että se oli eräänlainen todiste hänen taidoistaan. Mutta se tarkoitti myös sitä, että hän pääsisi kotiin myöhään, sillä ensimmäisen sivun lähettämistä odotettiin viimeiseen asti, jos viime hetkellä tapahtuisi vielä jotakin, mikä pitäisi saada seuraavan päivän lehteen. Se tarkoitti myös, että hänen äitinsä olisi oltava vielä pidempään lasten kanssa.

Hän lajitteli aineiston päättääkseen, mistä artikkelista tulisi päivän pääuutinen, eli minkä kuvan hän suurentaisi ja mikä päätyisi lööppiin. Oikeasti hän olisi halunnut tarttua puhelimeen ja soittaa kotiin kysyäkseen, miten Augustin ja mahdollisesti kuumeisen Williamin kanssa sujui, mutta hän odotti, että kaikki pääsisivät alkuun tehtävissään, eikä hänen käytöksensä olisi niin silmiinpistävää.

Kun Gunnar lähti hakemaan kahvia, hän käytti tilaisuuden hyväkseen.

– Williamilla on lämpöä, enkä löydä kuumelääkettä mistään, Vera sanoi puhelimessa.

– Soitan kohta takaisin, Cilla vastasi ja kiirehti pirauttamaan Henkelle, ennen kuin Gunnar tulisi takaisin.

– Terve, rakas, mitä kuuluu, Henke nauroi iloisesti vastatessaan.

Cilla tuskin kuuli, mitä hän sanoi, taustalta kuuluvan kovaäänisen musiikin ja Henkeä ympäröivän kovan puheensorinan yli. Tukholmassa oli siis juhlat.

– Voisitko mennä toiseen huoneeseen, niin kuulen, mitä puhut? hän kuiskasi vihaisesti, jotta kollegat toimituksessa eivät kuulisi.

– Voitko puhua lujempaa, en kuule!

– Missä kuumelääkkeet ovat?

– Otin ne mukaani tänne.

– Miten voit ottaa koko paketin mukaasi mitään sanomatta, kyllähän sinä tiedät, että meillä on kaksi lasta kotona? Nyt minun täytyy keksiä jotain muuta. Heippa.

Hän löi luurin korvaan ennen kuin Henke ehti vastata, mutta alkoi heti katua. Hän ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta sisällään hän oli hieman kateellinen. Hän oli löytänyt ilmoituksen tukholmalaisesta koulusta, jossa pystyi opiskelemaan musiikkituottajaksi ja laulunkirjoittajaksi. Se olisi sopinut Cillalle täydellisesti, mutta ajoitus oli väärä nyt, kun lapset olivat niin pieniä. Hän ei halunnut olla viikkoja pois kotoa ja jäädä paitsi pikkulapsiajasta ja arjesta, eikä hän olisi ikinä voinut keskittyä täysillä kouluun ilman, että olisi ikävöinyt itsensä hengiltä lasten takia. Siksi hän kannustikin sen sijaan Henkeä hakemaan ja ilahtui, kun hän oli päässyt sisään kouluun. Joinakin päivinä vain oli raskasta ilman häntä. Mutta Cilla ei aikonut luopua unelmistaan, vaan ottaa selvää, miten hän voisi yhdistää ne lapsiperhearkeen niin, että se toimisi kaikkien kannalta.

Edellispäivänä hän oli kompastunut kellarissa laatikkoon, jossa oli hänen laululyriikoitaan ja erilaisia lauluideoita teinivuosilta. Hän ei ollut voinut olla lukematta niitä ja yllättyi, millainen käänne teksteissä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli tavannut Sonny Bergin.

Hän soitti takaisin äidilleen.

– Voisitko kipaista lainaamassa kuumelääkettä naapurilta?

– Hän nukahti jo.

– Tulen kotiin heti, kun ehdin, mutta minulla on ykkössivu tänään, enkä tiedä, kauanko siinä menee.

– Olisi hyvä, jos kiirehtisit hieman. Luulen, että minullakin on kuumetta, ja minun pitäisi päästä kotiin nukkumaan. Arnekaan ei tykkää, että lapset tarvitsevat niin usein lastenvahtia. Etenkään silloin, kun he ovat kipeitä.

Tietenkin hän veti isän mukaan tähänkin, Cilla ajatteli.

– Mutta Williamille nousi kuume juuri ennen kuin minun piti lähteä, hän sanoi. Enhän minä sitä voinut tietää. Lainaa lääke itsellesi ja käy makuullesi siihen asti, kunnes tulen. Voin soittaa ja varoittaa naapuria, jos haluat?

– Ei tarvitse.

Cilla veti syvään henkeä.

– Tulen heti, kun pääsen.

– Mm, se on hyvä, poikien takia.

Yksi päivän teksteistä tipahti lattialle, kun Cilla nousi nopeasti ja käveli vessaan. Hän katsoi kasvojaan vessan peilistä, muttei tunnistanut itseään. Minne se iloinen ja harmoninen tyttö oli kadonnut? Hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja rauhoitti itseään ennen kuin palasi paikalleen avokonttoriin ja alkoi lajitella illan aineistoja.

Hänen olisi pitänyt kertoa Henkelle äänestä, jonka hän oli kuullut yöllä talossa, mutta nyt ei ollut oikea hetki. Hän kertoisi huomenna.

Ja autotallin ovesta. Hitto, hän oli unohtanut lukita sen ennen lähtöään.