Vieläkään hän ei laulanut

Torstai 19. tammikuuta

TORSTAI 19. TAMMIKUUTA

Mies kampasi sängyllä makaavan naisen vaaleita hiuksia. Nainen näytti rauhalliselta, kuin enkeliltä valkoisessa yöpaidassaan. Siniset silmät lepäsivät liikkumatta silmäluomien alla. Ne olivat levänneet jo kauan. Mies olisi halunnut herättää naisen, mutta se ei olisi onnistunut. Naisen ääni ja kaikki sen laulut olivat poissa, mutta ehkä nainen vielä heräisi? Ehkä huomenna? Tai seuraavana päivänä? Hän odottaisi. Hän oli jo pudonnut laskuista, montako päivää oli kulunut.

– Lepää nyt kunnolla, niin sitten kaikki on hyvin, mies sanoi ja levitti naisen kankeisiin käsiin voidetta, joka tuoksui kieloilta. Siitähän sinä pidät, eikö niin?

Mies veti vielä kukkakuvioisen täkin kylmän kehon ylle. Ennen kuin hän poistui, hän sammutti vaaleanpunaisen plyysilampun eikä voinut olla hipaisematta sen hapsuja kädellään. Hän kuljetti kättään edestakaisin. Hapsut kutittivat ihanasti sormia. Hän käveli ikkunan luo ja katsoi ulos kadulle. Korkeat lumikasat melkein peittivät vastapäisen talon, ja ulkona oli yhtä yksinäistä ja hiljaista kuin sisällä, vaikka hän asuikin keskellä kaupunkia. Aivan kuin hän olisi ollut aavekaupungissa.

Olohuoneessa istui Kultakutri. Hänen vihreä silkkileninkinsä kimalsi kauniisti viininpunaista samettisohvaa vasten, ja hiukset loistivat kultaisina hartioiden yllä. Hän näytti kauniilta siinä istuessaan. Jalka toisen päälle nostettuna ja kädet polvella, aivan niin kuin aina.

Oli kestänyt jonkin aikaa saada jalka pysymään paikoillaan.

Chloén tuoksu lepäsi raskaasti huoneessa, ja mies imi sitä sieraimiinsa.

He kauhistelivat yhdessä tv-uutisia. Torille ei tulisi kerrostaloa, ja toimittaja kertoi kaupungilla sattuneesta pahoinpitelyn yrityksestä. Hän vilkaisi Kultakutria ja puraisi palan korvapuustista. Se suli, kun hän painoi sen suulakeaan vasten. Hän maistoi puustia kielellään, sillä palan olisi vetyttävä, ennen kuin hän huuhtelisi sen alas kulauksella kahvia. Tulitikut lojuivat pöydällä, ja hän kumartui eteenpäin sytyttääkseen liekin adventtikynttelikköön, joka oli vielä esillä. Rikin haju sai hänet kaipaamaan oikeaa joulua, ei sellaista kuin viimeksi. Mutta kynttelikkö näytti tyhjältä ilman sammalta. Kaipa hän voisi ostaa sellaisen. Ensi jouluksi.

Uutisten jälkeen hän otti jälleen esiin vanhan gramofonilevyn. Ääni rahisi tutusti, ennen kuin hän sai neulan kulkemaan pyörivän levyn päällä.

Hiljalleen, uinu vaan, kehtoon keinuvaan.

Melodia hiipi huoneen jokaiseen nurkkaan ja sai hänet rauhoittumaan.

Silmäkulmastaan hän näki, miten Kultakutri virnuili hänelle. Mies tönäisi häntä kovaa hartiaan, ja Kultakutri rojahti alas lattialle. Siellä hän saisi olla hetken ja miettiä. Kukaan ei virnuillut hänelle niin.

Sitten hän jähmettyi. Soiko ovikello?