Vielä sydän lyö

Tiistai 15. toukokuuta

TIISTAI 15. TOUKOKUUTA

100 päivää jäljellä

Cilla purki esiintymisvaatteet laukusta, jossa ne olivat maanneet unohtuneina joulukuun viimeisestä esityksestä asti. Ne haisivat vanhalta pinttyneeltä hieltä ja muovilta, ja Cilla oli oksentaa yrittäessään saada kiiltävien muovihousujen kovettuneita lahkeita erilleen laittaakseen ne likoamaan. Viisi kuukautta oli kulunut nopeasti, hän totesi ja rintaa alkoi puristaa, kun hän ajatteli viimeistä iltaa. Tapahtumat naistenvessasta, jossa ystävät olivat pilailleet hänen kustannuksellaan, olivat pyörineet hänen päässään useasti illan jälkeen. Oliko hän tehnyt asiasta liian suuren numeron polkiessaan jalkaa ja sanoessaan vastaan, vai oliko hän toiminut oikein? Kukaan ei ollut ottanut häneen yhteyttä sen jälkeen, eikä hän itsekään ollut ottanut heihin. Cilla oli istunut monesti puhelin kädessään, mutta oli onnistunut hillitsemään itsensä. Hän ei saisi olla taas se, joka ryömisi esiin nyt, kun hän kerrankin oli uskaltanut sanoa vastaan. Muttei hän voinut itselleen mitään ja mietti edelleen, mitä heille kuului. He olivat joka tapauksessa olleet hänen ystäviään todella monta vuotta. Ainakin hän oli uskonut niin. He näyttivät kuitenkin voivan hyvin Facebookista päätellen, Cilla ajatteli täyttäessään pyykkikonetta.

Kahden tunnin päästä hän tapaisi Tim Larssonin ja saisi lisää tietoa avajaisista, ja illalla esitysporukka tulisi hänen luokseen kertaamaan kaikki numerot, jotka he esittäisivät perjantaina. Hotkiessaan edellispäivän spagetin ja jauhelihakastikkeen rippeet hän luki läpi laululyriikat, jotka olivat keittiön pöydällä.

Syötyään ja laitettuaan itsensä valmiiksi hän ajoi autolla keskustaan Norrsidanin toimistolle Storgatanille ja pysäköi Kulturmagasinetin taakse. Tänään ei paistanut vain aurinko, vaan lämpökin oli vihdoin palannut. Linnut lauloivat onnellisina, ja Cilla yhtyi tunteeseen. Kaupunki oli nopeasti puhjennut kesäloistoonsa, ja kaikki kuollut oli herännyt henkiin niin kuin Ted Gärdestad lauloi. Sama päti ihmisiinkin, Cilla ajatteli hymyillessään kadulla kaikille vastaantulijoille. Aivan äsken kaikki olivat kulkeneet mustissa ja katsoneet kävellessään alas maahan, mutta nyt vaaleanpunainen, valkoinen ja katsekontakti olivat tulleet tilalle. Ne pelkästään saivat kehon värähtelemään.

Matkalla Storgatanille Cilla ohitti liikkeen, joka monia vuosia aiemmin oli ollut hänen työpaikkansa, silloin, kun siinä oli ollut matkatoimisto. Monet muistot nousivat pintaan. Sinne Sonny Berg oli soittanut ensimmäisen kerran saadakseen yhteyden häneen. Tunnettu levy-yhtiöjohtaja, tai oikeastaan sika, joka oli tappanut Cillan nuoruuden unelmat laulu-urasta. Sonny oli leimannut Cillan elämää monella tavalla. Valitettavasti suurimmaksi osaksi huonolla tavalla, mutta yksi hyvä asia siinä kuitenkin oli, sillä Cilla oli jo nuorella iällä päättänyt, ettei antaisi uraansa tai elämäänsäkään kenenkään muun käsiin, ja siinä päätöksessä hän yhä yritti pysyä.

Hän halusi olla vapaa kuin lintu ja päättää itse asioista. Hän ohitti vanhan kahvikaupan, joka oli ollut kaupungissa iät ja ajat, ja ihana vastajauhettujen kahvipapujen tuoksu saavutti hänet, kun nainen avasi kaupan oven pussi kädessään.

Norrsidanin vastaanottovirkailija päästi Cillan sisään, ja hän nousi portaat ylös, sillä epätavallisesti hän oli hyvissä ajoin paikalla. Oli mahtavaa ajatella, että ihmiset olivat kulkeneet näitä nykyään kuluneita kiviportaita ylös ja alas yli sata vuotta. Ketkähän siellä olivat kulkeneet? Miten he olivat asuneet? Mitä he olivat tehneet työkseen? Ja miten he olivat onnistuneet taiteilemaan nämä uskomattomat seinä- ja kattomaalaukset? Niskaa kolotti, kun Cilla katsoi ylös.

Cilla päästettiin sisään, ja Tim otti hänet heti vastaan.

– Emme ehtineet viimeksi jutella, menikö tapaaminen liikkeiden edustajien kanssa hyvin sen jälkeen, kun lähdin? Tim kysyi.

– Totta kai, kaikki vaikuttaa hyvältä, Cilla vastasi.

– Okei, jatketaan sitten vain hommia. Itse avajaiset järjestetään torstaina 23. elokuuta, kuten tiedät, ja sen jälkeen juhlallisuudet jatkuvat vielä kolme päivää. Pitäisin mielelläni palaverin kerran viikossa tästä eteenpäin, jotta saat pidettyä minut ajan tasalla tilanteesta.

Cilla kirjoitti muistiinpanoja ja yritti samaan aikaan tunnustella, olisiko tilaisuus sopiva kysyä, mitä keskusjohtajan rooliin kuului.

– Miten pitkälle olet päässyt suunnitelmissasi aktiviteettien ja artistien suhteen? Tim kysyi.

– Minulla on paljon ideoita, ja osa alkaa loksahdella kohdilleen, mutta odotan lopullisia vastauksia useilta artisteilta. Olen huomannut, että heidän vastauksissaan kestää.

Tim nousi ylös ja käveli kohti ovea.

– Kerronko siitä lisää seuraavassa tapaamisessa? Cilla nousi epävarmana ylös ja seurasi Timiä. Kokous oli ollut todella lyhyt.

Tim piti ovea auki ja katsoi kelloa.

– Joo, se sopii hyvin, nyt on vähän kaikenlaista.

Huoneen ulkopuolella istui kolme miestä, jotka pitelivät käsissään suuria paperiarkkeja, jotka oli kiinnitetty mustiin kartonkeihin.

– Teillähän olisi tilaisuus tavata, Tim sanoi, ja kolme miestä nousi ylös ja ojensi oikeat kätensä Cillaa kohti.

– Cilla Fallander, hän vastasi ja ojensi kätensä heille yksi toisensa jälkeen.

– He ovat mainostoimistosta, joka vastaa markkinoinnista, Tim sanoi ja nyökkäsi miehille. – Ja tässä on avajaisten projektipäällikkö. Te tulette varmasti tekemään paljon yhteistyötä jatkossa, Tim totesi vielä ennen kuin viittoi miehet sisään huoneeseen, ja Cilla ymmärsi, että hänen oli aika lähteä.

Hän saisi kysyä keskusjohtajan tehtävästä seuraavassa tapaamisessa, Tim vaikutti niin stressaantuneelta. Ehkä hän oli sittenkin ymmärtänyt Katarinan puheet väärin, hän ajatteli sännätessään raput takaisin alas. August ja William olivat päiväkodissa, ja hänen pitäisi käyttää tilaisuus hyväkseen ja käydä ruokakaupassa ennen kuin hakisi heidät. Kiiruhtaessaan autolle hän yritti miettiä, mitä he söisivät. Jotain mikä olisi nopea valmistaa. He söisivät muusijauheesta tehtyä perunamuusia ja grillimakkaraa. Tuskinpa hän koskaan saisi mitään äitipalkintoa kokkaustaidoistaan.

Auto yski oudosti, kun hän yritti käynnistää sen, mutta kolmannella yrityksellä se lähti käyntiin. Nyt ei saisi käydä mitään. Hänellä oli ollut vain muutama lauluesitys viime kuukausina, ja selvitäkseen hän oli joutunut pihistämään siitäkin vähästä, mitä hänellä oli jäljellä jouluesitysrahoista.

Cilla huomasi, että hänellä oli vastaamaton puhelu siskoltaan Jossanilta, ja hän soitti tälle autosta.

– Vastavalmistunut kiinteistönvälittäjä on myynyt tänään ensimmäisen asuntonsa, Jossan kailotti.

– Onnea, ihanaa! Oliko se hieno?

– Ei mikään erityinen, pieni kuin mikä, mutta niitä täällä Tukholmassa riittää. Viisi miljoonaa kruunua pienestä kaksiosta, jossa on potentiaalia, Jossan nauroi. – Siis jos teidän omakotitalonne olisi täällä, voisitte saada siitä miten paljon vaan.

– Mutta eipä vaan ole, ja haluamme vielä asua täällä.

– Mitä! Ettekö muka kaipaa metroa tai tuntien mittaisia liikenneruuhkia?

– Emme tippaakaan, Cilla vastasi ja ajoi kaupan parkkipaikalle. – Milloin tulet seuraavan kerran käymään kotona? Minulla on sinua ikävä, siskoseni.

– Ei mitään hajua, mutta ilmoitan sitten tietysti.

Sisällä kaupassa Cilla täytti nopeasti korinsa tavaroilla ja käveli kassalle. Hänen edessään jonossa seisoi nainen, jolla oli mustat hapsottavat hiukset, ja Cilla tunnisti tämän. Nainen kääntyi ympäri ja hymyili hänelle tuttavallisesti.

– Tapasimme talon kokouksessa ostoskeskuksessa viime viikolla, nainen selitti latoessaan tavaroitaan hihnalle. Saatuaan korinsa tyhjäksi ja laitettuaan sen telineeseen nainen ojensi kätensä Cillalle.

– Ajattelinkin, että tunnistin sinut, mutta teitä oli niin paljon siellä keittiössä, Cilla sanoi tarttuessaan naisen käteen.

– Minä olen Lotta Lindén ja olen Cubuksen myymäläpäällikkö, nainen sanoi ja kääntyi kassaa kohti maksaakseen. – Onnea vaan, jos yrität saada tämän porukan ruotuun.

– Vai niin, olenko hankalankin ryhmän kanssa tekemisissä? Cilla kysyi ja hymyili ystävällisesti.

– Tulet kyllä huomaamaan, mutta ei ole helppoa saada eri alojen liikkeitä tykkäämään samoista asioista. Kaikki ajattelevat ensikädessä itseään, jos ilmaisen asian diplomaattisesti, Lotta sanoi.

– Ymmärrän, Cilla vastasi nostellessaan tavaroitaan hihnalle.

– Mutta ehkei minun vielä kannata maalailla piruja seinille, Lotta sanoi ennen kuin kääntyi ja lähti ovea kohti.

Cilla jäi kassalle seisomaan hölmö hymy huulillaan. Ilme kivettyi ja liimaantui paikoilleen. Kun hän näki Lotan kääntyvän mulkaisemaan häntä, vavahdus kulki selkää pitkin.