Vielä sydän lyö

Keskiviikko 9. toukokuuta-2

– Toivon todella, että kuvittelet. Et tarvitsisi yhtään enempää dramatiikkaa nyt hetkeen.

– Ei, en todellakaan. Voitko uskoa, että Sundsvallissa sataa lunta?

– Pilailetko? Istun terassilla ja juon roséta.

– Taidankin tulla suorinta tietä Tukholmaan. Käsittämätöntä, että toukokuussa sataa lunta. Kolme päivää sitten aurinko paistoi kirkkaasti, ja makasin kotona terassilla ottamassa aurinkoa bikinit päällä.

– Lumi sulaa varmasti yhtä nopeasti kuin satoikin, Jossan sanoi.

Kymmen minuuttia myöhemmin Cilla kaarsi autotallin eteen Hagassa. Hän oli todella odottanut tätä jännittävää ja imartelevaa työtehtävää, mutta omituinen tunne oli levinnyt kehoon, eikä hän osannut tulkita, oliko se odottavaa innostusta, joka kupli ihon alla, vai harmitusta. Hän ajoi auton talliin ja sulki huolellisesti lukon, joka oli nyt korjattu. Hän potkaisi betonirappua ravistaakseen loskat kengistään ja avasi ulko-oven.

– Haloo, olen kotona!

– Hei, tyttöseni, olen täällä sisällä, hänen äitinsä vastasi olohuoneesta.

Cilla löysi Veran sohvalta kirja kädessään.

– Haluaisitko kupin kahvia ennen kuin lähdet? Cilla kysyi.

– Höpsistä, en voi juoda kahvia näin myöhään illalla, jos aion nukkua yöllä. Meillä oli kiva ilta, minulla ja pojilla, mutta nyt he nukkuvat makeasti. Miten sinun kokouksesi meni?

– Se meni hyvin. Oli vain paljon omaksuttavaa.

– Niin se aina on, kun aloittaa jotain uutta. Mutta tämä on hyvä juttu sinulle, usko pois. Ajattele, että saat kiinteän palkkion nyt monen kuukauden ajan. On kai ihanaa saada hetki rentoutua viime vuoden jouluesityskaaoksen ja hullujen artistien jälkeen ja… niin tiedäthän, mitä Biancallekin tapahtui.

– Tästä tulee varmasti superkivaa, Cilla sanoi ja kääntyi katsomaan televisiota.

Jokin kertoi hänelle kuitenkin, että sana rentoutua ei kuvaisi tätä tehtävää parhaiten loppujen lopuksi. Toisaalta ei hän työtä pelännyt, ja hän odotti, että pääsisi kunnolla aloittamaan.

– Lähden nyt kotiin isän luokse. Muista lukita ovi huolellisesti jälkeeni?

– Totta kai, Cilla sanoi ja kokeili ensin kellarin oven kahvaa ennen kuin lukitsi ulko-oven äitinsä perässä.

Oli vaikea uskoa, että häntä viime syksynä kohdanneesta dramatiikasta oli vain puoli vuotta.

Hän meni yläkertaan ja katsoi poikia ennen kuin istuutui sohvalle ja avasi paksun mapin, jonka oli saanut Katarinalta. Kohta kohdalta hän kävi läpi sisällysluettelon, joka oli kirjoitettu koukeroisella käsialalla.

Mainonta, siivous, tapahtumat, talon kokoukset, vessarahat, hallitus, lattian kunnossapito, jätehuolto, lumityöt, vartiointiliike, asiakasklubi, sosiaalinen media, budjetti…

Herranjestas, mihin hän oli oikein ryhtynyt? Kukaan ei ollut sanonut tästä mitään, kun hän oli ottanut työn vastaan. Hänen oli kuvitellut, että hänen tehtävänsä olisi varata artistit avajaisiin, kehitellä paljon hauskoja aktiviteetteja ja hoitaa kaikki suureen elokuussa järjestettävään nelipäiväiseen tapahtumaan liittyvät järjestelyt. Suuri show, jossa olisi lähes rajaton budjetti ja jossa hän toimisi sekä tuottajana että ohjaajana. Mutta nyt siihen kuului paljon muutakin. Pitäisikö hänen huolehtia myös lattian kunnossapidosta ja jätehuollosta? Hän luki otsikot uudelleen. Hänen pitäisi soittaa Timille ja kysyä.

Samalla sekunnilla puhelin soi hänen vieressään, ja hän näki, että soittaja oli Henke.

– Hello, darling, miten menee? Henke sanoi.

– Hyvin, Cilla vastasi huokaisten ja selasi hajamielisesti kansiota.

– Miltä tuntui tavata kaikki nyt illalla?

– Se oli, hmm… mielenkiintoista. Ilmeisesti projektipäällikön tehtävään kuuluu olla myös jonkin sortin keskusjohtajana koko ostoskeskuksessa. En edes tiedä, mitä se tarkoittaa.

– Kuulostaa oudolta, mutta voihan se olla kivaakin?

– Mm, toivon niin. Toivon vain ihan sairaan paljon, että tämä menisi hyvin. Tämähän on maailmanluokan tilaisuus näyttää, mistä minut on tehty. Miten sinulla muuten menee?

– Me miksaamme uutta biisiä ja sitten menemme ulos oluelle. Onko pojilla kaikki hyvin?

– He nukkuvat. Äiti lähti juuri kotiin, Cilla vastasi.

Cilla alkoi laskea, montako viikkoa kevätlukukausi vielä kestäisi ja milloin Henke tulisi taas kotiin Sundsvalliin. Kyllähän hän oli tottunut hoitamaan kaiken yksin viikoilla, kun Henke oli Tukholmassa opiskelemassa, mutta hän odotti Henken kesälomaa. Sitten Henkellä olisi enää vuosi musiikkituottajan opintoja jäljellä ennen kuin elämä voisi palata taas normaaliksi ja he voisivat huolehtia kaikesta yhdessä.

– Onko meillä suunnitelmia viikonlopuksi? Henke kysyi.

– Minulla on esiintyminen yritystapahtumassa perjantaina, joten olisi kiva, jos ehtisit kotiin ajoissa.

Lopetettuaan puhelun Cilla laittoi kansion syrjään ja alkoi selata Instagramia. Bianca oli julkaissut useita kuvia Pariisin lentokentältä, ja Cilla ilahtui nähdessään, miten onnelliselta Bianca näytti. Lähteminen oli parasta, mitä Bianca oli voinut tehdä viimesyksyisten tapahtumien jälkeen. Vaihtaa maisemaa ja lähteä au pairiksi Pariisiin, jossa kaikki ei muistuttaisi häntä tapahtumista.

Pieni, ihana Bianca, jonka hän oli palkannut koreografiksi edellisvuonna järjestämäänsä jouluesitykseen mutta joka oli kesken kaiken joutunut sairaan ihmisen uhriksi.

Très chic, mademoiselle, Cilla kommentoi ennen kuin laittoi puhelimen pois, nojasi päätään taaksepäin ja ummisti silmänsä. Tapahtumista oli jo pitkä aika, mutta jotkut asiat hän muisti kuin eilisen. Hänenkin oli täytynyt olla seitsemäntoistavuotias, aivan kuin Biancakin. Vai oliko hän ehkä ollut kuusitoista? Hän nousi ylös ja avasi ruokapöydän vieressä olevan senkin laatikon, jossa hän uskoi albumin olevan. Albumin, jossa oli hänen Pariisin kuvansa. Aivan, siellä se oli, alimmaisena kaikkien keittokirjojen ja valokuva-albumien alla. Hän katseli itseään pölyisestä albumista, mutta selasi nopeasti niiden kuvien ohi, joissa hänellä oli kaulapanta ja minimaalisen pieni kangaskaistale ympärillään.

*

Bianca seurasi muita matkustajia suuren lentokentän käytävillä. Hän näki paljon hienoja valokuvia kauniista, luultavasti tunnetuista ranskalaisista rakennuksista ja henkilöistä. Heipä hei, Mona-Lisa.

Uskomatonta, että hän todella oli täällä, Pariisissa. Hänen äitinsä oli aina unelmoinut Pariisista, muttei ollut ehtinyt koskaan kokea sitä.

Maastonvihreä laukku, jonka Bianca oli saanut lainaan naapurilta, saapui liukuhihnalle, ja hän sai taistella saadakseen nostettua sen ennen kuin lähti kohti tuloaulaa. Laukku oli helppo tunnistaa kaikkien mustien, kiiltävien laukkujen joukosta hihnalla. Nähdessään muiden matkustajien vetävän laukkujaan näppärästi perässään hän häpesi vanhanaikaista rotiskoaan ja ymmärsi, miksi naapuri pärjäsi ilman sitä niin pitkään. Biancan perhe ei ollut koskaan käynyt Ruotsin rajojen ulkopuolella, ja tuskin Sundsvallinkaan, tarkemmin ajateltuna. Bianca taisi olla perheensä ensimmäinen, joka lensi lentokoneella? Tai ehkä hänen isänsä oli lentänyt, eikä hän vain tiennyt siitä. Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että kentällä oli kärryjä, joita sai lainata ja joissa pystyi kuljettamaan raskaat laukkunsa joutumatta kantamaan. Jännitys kupli vatsassa. Entä jos perhe, jossa hänen pitäisi asua, olisi kamala? Entä jos hän ei lainkaan ymmärtäisi heidän puhettaan? Hän seurasi kylttejä vessaan. Hän ahtoi laukkunsa koppiin ja sai istua sivuttain mahtuakseen pöntölle. Mutta olisipa siellä miten kamalaa tahansa, se ei kuitenkaan voisi olla pahempaa kuin kotona.

Saapuessaan aulaan hän näki miehen, joka seisoi hänen edessään ja heilutteli kylttiä, jossa luki hänen nimensä. Mies näytti tismalleen siltä, miten oli kuvaillut itseään. Mies oli yhtä lyhyt kuin Bianca, ja jopa hieman hoikempi.

– Bonjour, Bianca, ja tervetuloa, mies sanoi ja ojensi kätensä.

Suuret viikset keikkuivat, kun mies puhui, ja hän muistutti Biancan mielestä roolihahmoa eräästä komediasta, jonka hän oli joskus nähnyt. Mies olisi siis isä perheessä, jossa hän asuisi ja työskentelisi. He kävelivät autolle, ja lämpö iski välittömästi kuin märkä rätti hänen kasvoilleen. Mies auttoi Biancaa nostamaan laukun pieneen punaiseen Citroëniin, ja he aloittivat hiljaisen matkan kohti Bois de Boulognea, tai sen vieressä olevaa aluetta, jossa perhe asui. Tai hiljaisen ja hiljaisen, Bianca oli hiljaa, mutta mies kirosi, Bianca tiesi, mitä merde tarkoitti. Mies viittoili kiivaasti muille autoilijoille kädellään, jolla piteli tupakkaansa. Toista kättään mies sentään piti ratilla. Bianca yritti keksiä jotakin järkevää sanottavaa kouluranskan sanavarastollaan, mutta ei saanut kakistettua sanaakaan.

Ei ainakaan ranskaksi.

He ohittivat Ikean matkalla, ja Bianca nielaisi ja katsoi suoraan eteenpäin. Koti-ikävä iski jo.

Asfaltti näytti väreilevän lämmössä. He ajoivat kaupunkiin auton ikkunat auki. Bianca imi sisäänsä kaikkia uusia tuoksuja. Ulkona tuoksui samalta kuin tivolissa. Kuin hattara sekoittuneena suitsukkeiden ja tuoreen leivän tuoksuun.

He saapuivat perheen kotitalolle, ja Bianca ensin kauhistui mutta sitten vakuuttui perheen isän taskuparkkeeraustyylistä. Hän ei käsittänyt lainkaan, miten auton sai mahtumaan pieneen ruutuun. Mies ilmeisesti tuuppasi edessä olevaa autoa yksinkertaisesti ajamalla sitä päin ja teki sitten saman takana olevalle autolle. Lopulta auto kuitenkin mahtui.

Ylhäällä hissittömän talon kuudennessa kerroksessa huseerasi Biancan tuleva perhe. Pieni isä auttoi häntä kantamaan suuren laukun ja oli aivan hikinen avatessaan oven heidän asuntoonsa. Bianca seisoi oven edessä ja katsoi eteiseen uteliaana, mutta kauhun vääntäessä vatsassa.

– Bonjour, Bianca, ja tervetuloa Pariisiin, ystävällinen ja tukevasti raskaana oleva äiti sanoi.

Naisella oli suurin vatsa, mitä Bianca oli koskaan nähnyt, ja Bianca oli kuitenkin ehtinyt nähdä useita vatsoja. Entä jos siellä olisi kaksoset?

– Minä olen Édith.

Bianca astui eteenpäin ja lähestyi Édithiä halatakseen tätä, olivathan he käyneet kirjeenvaihtoa jo jonkin verran, mutta saikin halauksen sijaan kolme poskisuukkoa: oikealle, vasemmalle ja oikealle.

– Ja minä olen Bianca. Mitä kuuluu? hän sai puristettua itsestään ranskaksi, jotta hänellä olisi jotakin sanottavaa astuessaan peremmälle asuntoon. Se vaikutti olevan yhtä pieni kuin olohuone kotona Sundsvallissa.

Koira, jonka nimi oli Tarzan, oli sitä vastoin suurempi kuin Bianca ja keittiö yhteensä. Lapset juoksivat heitä kohti ja piiloutuivat suuren äidin taakse. He kurkistelivat häntä salaa.

– Minä olen Céline, vanhempi tyttö sanoi.

– Tässä on Danielle, ja hän on Adèle, Édith sanoi ja tuuppasi pienet kaksostytöt eteensä.

Asunto koostui pienestä olohuoneesta, pienestä keittiöstä, jonne mahtui kerrallaan yksi ihminen tai Tarzan, sekä kahdesta pienestä makuuhuoneesta. Toisessa huoneessa kaikki kolme lasta nukkuivat suurin piirtein päällekkäin. Bianca nukkuisi huoneessa, joka oikeastaan oli vanhempien makuuhuone, sillä sopimuksessa luki, että au paireilla piti olla oma makuuhuone. Viimeisillään raskaana oleva äiti nukkui miehensä kanssa olohuoneessa vuodesohvalla, ainakin viikonloppuisin, kun mies oli kotona. Viikoilla Édith sai sohvan kokonaan itselleen, sillä François kävi töissä Bordeaux’ssa. Sinne koko perhe muuttaisi parin kuukauden päästä, ja siksi Biancaa tarvittiin apukäsiksi ja -jaloiksi nyt, kun äidin oli vaikea liikkua normaalisti.

Bianca oli kadottanut kielensä ja olisi vain halunnut vajota tumman puulattian läpi. Aivan yhtäkkiä hän ei osannut sanaakaan ranskaa monien vuosien ranskan opinnoista huolimatta.

Mitä tästäkin tulisi?

Édith ohjasi Biancan huoneeseensa, ja suljettuaan oven Bianca olisi halunnut vain mennä sängylle makaamaan ja itkeä. Tai oikeastaan hän olisi halunnut mennä takaisin kotiin, kaikesta huolimatta. Kotiin isän ja Oliverin luokse. Hän kuuli lasten leikkivän oven ulkopuolella, eivätkä he lopulta pystyneet pidättelemään itseään, vaan avasivat oven ja hyppäsivät hänen sänkyynsä, joka oli melkein yhtä suuri kuin huonekin. Tai oikeammin sanottuna huone oli yhtä pieni kuin sänky. Édith käveli heidän luokseen vaappuen ja takakenossa käsillä selkäänsä tukien ja ojensi lapsia kovaan ääneen. Sen Bianca ymmärsi, vaikkei tunnistanut ensimmäistäkään sanaa. Lasten pettyneistä ilmeistä päätellen ja siitä, kuinka pettyneinä he katsoivat Biancaa tallustaessaan yksi kerrallaan ulos pienestä huoneesta, Bianca ymmärsi, että äidin oli täytynyt sanoa jotakin sen tyylistä, ettei Bianca halunnut heidän häiritsevän. Niin hän rehellisesti sanottuna ajattelikin, mutta ei kai äidin olisi tarvinnut häntä syyttää heti ensimmäisenä päivänä. Heidän pitäisi olla kavereita, jotta kaikki sujuisi.

Bianca yritti tukahduttaa haukotuksen. Hän seurasi Édithiä pieneen keittiöön ja katsoi ympärilleen.

– Voinko auttaa jotenkin? hän kysyi käyttäen elekieltä apunaan.

– Ei, ei sinun tarvitse, mutta voisit ehkä leikkiä lasten kanssa?

Bianca kääntyi kohti olohuonetta, jossa lapset istuivat lattialla leikkimässä nukeillaan. Perheen isä istui katsomassa televisiota ja poltti tupakkaa. Ällöttävää, Bianca ajatteli eikä muistanut nähneensä kenenkään polttavan sisällä kotona Ruotsissa. Bianca istui lattialle tyttöjen seuraan. Hän hymyili heille hieman kömpelösti, mutta hetken kuluttua he keksivät leikin, jossa Bianca voisi olla mukana.

Édith valmisti kanapataa, joka tuoksui hyvältä, ja Bianca tarjoutui kattamaan pöydän. Vatsa huusi ruokaa. He asettuivat istumaan ruskeaksi maalatun puupöydän ääreen, ja Bianca pinnisteli ymmärtääkseen, mitä perhe puhui, ja yritti vastata niin hyvin kuin osasi, mutta vastauksista tuli lyhyitä. Vilkkaan illallishetken jälkeen Bianca korjasi astiat pöydästä ja tarjoutui tiskaamaan, kiitollisena siitä, että pääsisi hetkeksi vetäytymään omiin oloihinsa. Oli mukavaa saada olla hetki hiljaa ilman, että tarvitsi keskustella jonkun kanssa ja yrittää olla mukava, ja hän odotti, että pääsisi menemään pitkäkseen.

Kun lasten hampaat oli pesty ja heidät oli laitettu nukkumaan, Bianca pääsi vihdoin vetäytymään takaisiin omaan soppeensa. Päivä oli ollut loputtoman pitkä.

Ilma hänen huoneessaan oli lämmin ja painostava, ja hän avasi oven ranskalaiselle parvekkeelle, joka vietti takapihalle. Kauniit kukat kiipeilivät talojen ulkoseinillä, vaatteita roikkui kuivumassa ja huuhteluaineen tuoksu pyyhkäisi ohi aika ajoin. Bianca odotti, että asunnossa oli täysin hiljaista, ennen kuin hiippaili kylpyhuoneeseen iltapesulle.

Ennen kuin hän kävi nukkumaan, hän kävi vielä Instagramissa ja näytti saaneen muutaman kommentin päivitykseensä. Yksi niistä oli Cillalta, ja sydämeen sattui, kun Bianca ajatteli häntä. Vastapestyt vuodevaatteet tuoksuivat hyvältä, ja Bianca kääntyi kyljelleen ja antoi kyyneleiden valua hitaasti tyynylle. Vaikka väsymys oli lamaannuttavaa, nykyään häntä pelotti nukahtaa. Hän tiesi, että pian painajaiset taas herättäisivät hänet.