LUKU 14
Aurinko kimmelsi yhä avoimilla niityillä ja isoa puutarhaa reunustavassa kuusimetsässä, ja Rebeccan eteen avautuva näkymä oli melkein kuin satumaisesta postikortista.
Hän käveli soran peittämää puistokujaa, jota reunustivat huolellisesti leikatut pensaat, ja yritti niin kuin monta kertaa aikaisemminkin vakuuttaa itselleen, että kaikki kääntyisi lopulta hyväksi. Mitä hän olisi tehnyt ilman sisäistä ääntään, joka sanoi hänelle, ettei hänen tarvinnut olla peloissaan, sitä hän ei tiennyt. Oli asioita, jotka hänen oli selvitettävä itse, joita hän ei voinut kertoa edes Jörgenille, ja ilman omaa sisäistä voimaansa hän ei olisi ikinä tehnyt sitä. Pikaisesti hän ravisti mielestään syyllisyydentunteen, joka voimistui joka kerta, kun hän ajatteli, kuinka hän salasi asioita mieheltään. Rebec
