LUKU KAKSIKYMMENTÄNELJÄ
Moa
Moan korvat menevät lukkoon, ja parissa sekunnissa hän tuntee lämpöä jalkojensa välissä. Pissasiko hän housuun?
Se nauru.
Ääni.
Ne sanat.
Moa ei osaa selittää, mitä hänen rinnassaan tapahtuu, mutta siihen sattuu eikä hän saa henkeä. Ihan kuin rinnassa olisi useampi keskenään painiva sydän. Ne tönivät toisiaan. Pian ne kaikki räjähtävät, ja kun niin käy, Moa kaatuu kuolleena lattiaan. Korvissa suhisee.
”Hitto vie, käy nyt kunnolla käsiksi!”
Ovi aukeaa liian kovaa ja paukahtaa seinää vasten. Seinässä on jo ovenkahvan jättämä reikä, joten se ei haittaa. Muulla ei ole nyt merkitystä kuin sillä, että Moa selviää tästä hengissä. Hän on kuullut tuon naurun ja nuo sanat niin monta kertaa mielessään ja painajaisissaan, ettei asiasta ole epäilystäkään.
Johan Kinn
