LUKU VIISITOISTA
Moa
Moa kiirehtii soratietä pitkin kohti ulkoilualuetta ja järviä. Sinne on vajaat kaksi kilometriä matkaa, ja jos Moa pysyttelee kävelyteillä, hän pääsee sinne luultavasti kenenkään huomaamatta. Tunne siitä, että hän on petturi, piiskaa häntä selkään ja laittaa hänet kävelemään nopeammin pulssin takoessa kurkussa. Kaikki on nyt pielessä. On pyörryttävää tajuta se.
Minun pitää hankkiutua aseesta eroon.
Aseen tukki polttaa Moan kättä, ihan kuin revolveri olisi erilainen nyt, kun se on ampunut ihmisen. Kuin siihen olisi ladattu muutakin kuin vain luoteja. Ihan kuin se olisi täynnä pahuutta.
Moa ymmärtää, että on väärin ajatella niin. Ei ase ole ampunut ketään, vaan hän itse. Moa on ampunut oman isänsä. Onko Moalle tapahtunut jotain? Onko hän nyt paha?
Muistot pyörivät
