LUKU KAKSIKYMMENTÄYKSI
Linn
Linn ei voi sille mitään. Jokin aika sitten Elena kysyi häneltä, vieläkö hän tekee tätä, ja hän vastasi kieltävästi. Mutta se ei oikeastaan ollut totta. Jälleen kerran Linn seisoo hiljaa ja hillitysti pukeutuneena harvan pensasaidan keskellä katselemassa. Kuten niin monta kertaa aiemminkin. Mutta tällä kertaa Linn ei seuraa katseellaan ihan ketä hyvänsä.
Ulkopuolelta Malmön laitamilla sijaitseva, valkoiseksi rapattu rivitalo näyttää idylliseltä. Niin ne aina näyttävät. Eikä melkein mikään ole sitä, kun pintaa vähän raaputetaan. Linn tietää, että juuri tässä rivitalossa asuu suru. Yksi surun suurimmista ja mustimmista muodoista.
Keittiön ikkunassa istuu pieni tyttö, jolla on pitkä, ruskea tukka. Hän näyttää piirtävän äidin laittaessa hellan luona ruokaa.
Ole
