Käyköön oikeus armosta

TORSTAI 9. HUHTIKUUTA LUKU 1 ”Käräjäoikeuden istunto Lena Falkin ja Alexander Nordströmin lapsen huoltajuus-, asumis- ja tapaamisasiassa. Osapuolet ja heidän edustajansa kutsutaan saliin 2.” Kalmarin käräjäoikeuden kaiuttimista kuuluvan äänen kuultuaan Josephine Carlberg nousi ylös ja asteli saliin 2 yhdessä päämiehensä Alexander Nordströmin kanssa. Tai itse asiassa Alexander oli se, joka asteli, Josephine puolestaan vaappui isoine, kömpelöine mahoineen ja toivoi selviävänsä hetken oikeussalissa ilman akuuttia pissahätää. Vain muutaman metrin päässä heidän jäljessään tulivat Alexanderin entinen kumppani Lena Falk ja tämän asianajaja, ja Josephine seisahtui hetkeksi raskaalle ovelle, jottei se pamahtanut kiinni aivan toisten nenän edestä. Hänelle oli tärkeää, etteivät hän ja Alexander vaikuttaisi vihamielisiltä. Vaikka hän oli työskennellyt isänsä vasta perustetussa lakitoimistossa vasta muutaman kuukauden, hän oli ehtinyt jo panna merkille, että huoltajuuskiistatapauksissa oli erityyppisiä edustajia. Monet olivat kuten Josephine, joka pyrki löytämään yhteisen ratkaisun, lievittämään ristiriitoja ja pääsemään sopuun, kun taas jotkut tuntuivat melkein vaativan päämiehiään asettumaan poikkiteloin pienimmässäkin asiassa. Josephine ja Alexander istuutuivat vierekkäin Lena Falkia ja tämän asianajajaa Marianne Sokolowskaa vastapäätä. Marianne Sokolowska oli loistoesimerkki edustajasta, joka auttoi lietsomaan konflikteja sen sijaan, että vähentäisi niitä. Hän oli iäkkäämpi, varmasti jo lähemmäs seitsemänkymppinen, tyylikäs nainen, joka oli toiminut asianajajana yli neljäkymmentä vuotta. Jo ennen kuin tapasi Mariannen oikeudessa Josephine oli kuullut, että naisasianajaja oli tunnetusti kova, kylmä ja kohtuuton, ja tässä tapauksessa Josephine ei voinut sanoa muuta kuin että maine piti paikkansa. Oikeastaan se oli suorastaan vähättelyä. He olivat istuneet Kalmarin käräjäoikeudessa aikaisemminkin, huoltajuuskiistan pääkäsittelyä edeltäneessä suullisessa valmistelussa. Silloin Josephine oli elätellyt hienoista toivetta, että he pääsisivät sopuun, mutta toivo oli murskaantunut saman tien, kun he olivat astuneet oikeussaliin. Vastapuoli, Lena Falk, oli ollut taipumaton ja Marianne Sokolowska oli tukenut päämiestään. Oikeuden puheenjohtaja, kuusikymppinen, lempeäsilmäinen mies toivotti heidät tervetulleiksi ja esitteli itsensä ja kollegansa. Varmistettuaan osapuolten olevan paikalla hän totesi, ettei päivän pääkäsittelylle ollut mitään esteitä. Sen jälkeen Lena, joka oli kantajana asiassa ja haastanut Alexanderin, sai tilaisuuden esittää vaatimuksensa Mariannen kautta. ”Lena vaatii, että Bonnien huoltajuus uskotaan yksin hänelle.” Alexanderin henkäys kertoi, miten asianajajan sanat järkyttivät häntä, ja Josephine laski kätensä rauhoittavasti päämiehensä käsivarrelle, jottei tämä näyttäisi kiukkuaan oikeudelle. ”Entä miten Alexander Nordström suhtautuu vaatimukseen?” puheenjohtaja kysyi Alexanderia ja Josephinea katsoen. Josephine rykäisi. ”Alexander kiistää vaatimuksen ja vaatii puolestaan, että Bonnien yksinhuoltajuus pitäisi myöntää ensisijaisesti hänelle. Hänen toissijainen vaatimuksensa on, että Bonnie asuu pääasiallisesti hänen luonaan, ja sen jälkeinen toiveensa, että Bonnie asuu vuorotellen kummankin osapuolen luona.” Salin toiselta puolelta kuului Lenan äänekäs tuhahdus. Josephine hämmentyi yhä joka kerta, kun Alexanderin entinen elämänkumppani käyttäytyi oikeussalissa avoimen epäkohteliaasti, eikä Josephine ymmärtänyt, miksei Marianne Sokolowska ollut suullisen valmistelun jälkeen selittänyt päämiehelleen, ettei sellainen käytös olisi tälle eduksi. ”Sitten pyydän Lena Falkia perustelemaan vaatimuksensa ja kertomaan, mihin se perustuu”, puheenjohtaja ilmoitti ja katsoi Lenaa ja Mariannea samalla kun laski silmälasejaan alemmas nenällään. ”On Bonnien edun mukaista, että hänen huoltajuutensa uskotaan yksin Lenalle”, Marianne aloitti samaan ylimieliseen tapaan kuin viimeksikin. ”Alexander ei sovi huoltajaksi, koska häntä on epäilty Lenan pahoinpitelystä ja Bonnien seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lisäksi Bonnie on itse sanonut, että hän haluaa asua äitinsä luona, ja hänen oma tahtonsa pitäisi huomioida.” Oikeuden puheenjohtaja kirjoitti jotain edessään olevalle paperille. Hänen vasemmalla puolellaan istui viisikymppinen nainen ja tämän vieressä mies, joka näytti hiukan vanhemmalta. Naisella oli moitteeton jakkupuku, ja tummat hiukset oli koottu kireälle nutturalle niskaan. Miehelläkin oli puku yllään. He olivat lautamiehiä, poliitikoita, jotka kummankin puolue oli nimennyt tehtävään ja joiden oli määrä edustaa oikeussalissa tavallisia kansalaisia. Oikeuden puheenjohtaja oli koulutettu ja kokenut juristi, ja hänen oikealla puolellaan istui käräjänotaari. Notaarin tehtävänä oli pitää pöytäkirjaa kaikesta, mitä pääkäsittelyssä sanottiin, ja hänen vieressään istui vielä yksi lautamies. Tämä oli nainen, joka näytti kolmekymppiseltä ja jolla oli lyhyeksi leikatut ja punaiseksi värjätyt hiukset sekä värikässankaiset silmälasit. Vaikka Josephine häpesi hiukan ennakkoluulojaan, hän ei voinut olla ajattelematta, että nainen näytti tyypilliseltä feministiltä. Oikeus koostui siis kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta. Josephine lausui mielessään äänettömän rukouksen, etteivät hänen aavistuksensa osuisi oikeaan. Toivon mukaan oikeanpuolimmainen nainen ei olisi sitä mieltä, ettei nainen voisi valehdella väkivallasta ja pahoinpitelystä. Josephine tiesi kyllä paremmin kuin hyvin, että naisten joutuminen miesten väkivallan uhriksi oli iso ongelma. Hän ymmärsi myös, että se, että miehet pahoinpitelivät naisia, oli huomattavasti isompi ongelma kuin se, että naiset valehtelivat miesten pahoinpidelleen heitä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö jokainen yksittäinen tapaus pitäisi tutkia äärimmäisen tarkkaan. Sen jälkeen kun hän oli aloittanut avustavana juristina isänsä lakitoimistossa muutama kuukausi sitten, hän oli useammankin kerran törmännyt tilanteisiin, joissa äidit olivat mitä ilmeisimmin valehdelleet lastensa isistä saadakseen sillä tavalla etulyöntiaseman huoltajuuskiistoissa. Pitäisikö Alexanderin kärsiä, koska monet muut miehet olivat käyttäytyneet huonosti? Pitäisikö hänen vain olla hiljaa ja katsella, kun tytär vietäisiin häneltä, koska hän oli mies ja siksi kaikki pitivät itsestään selvänä, että Lena puhui totta ja hän valehteli? Ei, niin ei saisi käydä, Josephine ajatteli. Huoltajuusjutuissa totta puhui joskus nainen, joskus taas mies, ja usein totuus löytyi jostain siitä välistä. Ei sopinut unohtaa, että nämä ihmiset taistelivat elämänsä tärkeimmästä asiasta: lapsistaan. ”Lena on sopimaton huoltajaksi, koska häneltä puuttuu kyky hoitaa ja hoivata”, Josephine aloitti. ”Hän on jo pitkään pyrkinyt estämään Bonnieta luomasta hyvän ja läheisen suhteen Alexanderiin. Mitä tulee Lenan väitteisiin, että Alexander olisi pahoinpidellyt häntä ja käyttänyt Bonnieta seksuaalisesti hyväkseen, ne ovat täysin perusteettomia. Molemmissa tapauksissa esitutkinta on lakkautettu puutteellisen näytön takia, eikä Alexanderia ole koskaan syytetty mistään rikoksesta. Sen sijaan on ilmeistä, että Lena valehtelee, koska hän yrittää mustamaalata Alexanderia ja hankaloittaa Bonnien ja tämän isän suhdetta. Ja sen takia nimenomaan Alexander on sopivampi Bonnien huoltajaksi, jos oikeus katsoo, että jommallekummalle vanhemmalle myönnetään yksinhuoltajuus. Alexanderin elämä on kaikin puolin kunnossa. Hänellä on asunto, työ ja sosiaalinen verkosto.” Vetäessään henkeä Josephine tunsi, miten vatsassa oleva vauva potkaisi virtsarakkoa. Vilkaisu kelloon kertoi, ettei vielä ollut tauon aika. Seuraavaksi kuultaisiin sekä Lenaa että Alexanderia, koska molemmat osapuolet olivat viitanneet asianosaiskuulusteluun, ja sen jälkeen kuultaisiin kummankin osapuolen todistajia. Lena oli kutsunut paikalle lasten- ja nuorisopsykiatrian psykologin. Nainen oli tavannut Lenan ja Bonnien yhden ainoan kerran ja kirjoittanut sen jälkeen järjettömän lausunnon, jonka mukaan Alexander ei sopinut Bonnien huoltajaksi. Lisäksi Lena oli kutsunut paikalle perheoikeussihteerin, josta Josephine ei paljon piitannut. Luultavasti Lena oli painostanut tytärtä omilla mielipiteillään ennen kuin he olivat tavanneet niin psykologin kuin perheoikeussihteerinkin, ja siksi Bonnie oli sanonut asuvansa mieluummin äitinsä luona. Ei ollut mitenkään epätavallista, että avioeron jälkeen vanhemmat yrittivät saada lapset puolelleen toista vanhempaa vastaan, eikä harvinaista ollut sekään, että lapsille syntyi uskollisuuspulma, joka saattoi painaa heitä koko heidän loppuelämänsä ajan. Ja koska Lena puhui jatkuvasti pahaa Alexanderista Bonnien kuullen, kun taas Alexander ei mustamaalannut Lenaa, ei ollut lainkaan kummallista, että Bonnie tunsi pakottavaa tarvetta sanoa niin kuin äiti halusi hänen sanovan. Josephine huokaisi ja loi hermostuneen katseen neljään henkilöön, jotka tekisivät päätöksen. Alexanderin vuoksi hän toivoi, että nämä näkisivät Lenan valheiden läpi.