Käyköön oikeus armosta

Luku 8

LUKU 8

Alexander oli juuri ehtinyt päättää neuvottelun lainalupausta talon ostoa varten hakemaan tulleen nuorenparin kanssa, kun ovi avautui ja siitä asteli kaksi siviilipukuista poliisia, joilla oli kuuloke korvassa.

Alexanderin työtoverit Vimmerbyn Handelsbankenissa katsoivat heti vaistomaisesti hänen suuntaansa, eikä Alexander voinut moittia heitä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun poliisi tuli puhuttamaan häntä.

Sekä hänen pomonsa että työtoverinsa luottivat häneen eivätkä uskoneet Lenan valheita, hän tiesi sen. Hermostuneisuus leijui silti ilmassa. Hän pelkäsi, että jonain päivänä pomo kutsuisi hänet toimistoonsa ja sanoisi, ettei tällainen yksinkertaisesti kävisi enää laatuun, koska asiakkaat eivät halunneet tavata häntä, ja hänen olisi pakko lopettaa.

”Alexander Nordström, sinua epäillään pahoinpitelystä ja laittomasta uhkauksesta. Sinun pitää lähteä mukaamme asemalle.”

Jälleen kerran Alexander istui Vimmerbyn poliisitalon kuulusteluhuoneessa epäiltynä Lenan vahingoittamisesta. Koska hänelle oli ilmoitettu, että häntä epäiltiin rikoksesta, hänellä oli oikeus yleiseen oikeusavustajaan, ja hän oli vaatinut avukseen Per-Erik Carlbergin, Josephinen isän. Tämä oli onneksi päässyt tulemaan lyhyellä varoitusajalla. Alexander oli ymmärtänyt, että Josephine, joka oli avustava juristi, ei saanut ottaa tehtäväkseen hänen puolustamistaan, ainoastaan asianajajat voisivat hoitaa sen.

Josephinen isässä oli jotain, minkä ansiosta ihmiset kuuntelivat häntä. Jotain, mikä ei liittynyt vain siihen, että hän oli arvostettu tähtiasianajaja. Hänestä henki rauhaa ja vakautta, lisäksi hän loi arvovaltaisen vaikutelman olematta hiukkaakaan ylimielinen. Ehkä ulkonäkökin teki tehtävänsä, sillä harmaan sävyttämät ja taaksepäin kammatut hiukset ja pitkä parta herättivät myös kunnioitusta.

Kuulustelun suorittaneet kaksi poliisia olivat poistuneet hetki sitten, ja Alexander ja Per-Erik istuivat ja odottivat pienessä huoneessa, josta näki Kungsgatanille. Alexander tiesi, että häntä voitaisiin pitää kuultavana vielä jokunen tunti. Toinen poliiseista oli Josephinen kihlattu, niin Alexander oli ymmärtänyt, kun pitkä, tumma mies oli esittäytynyt. Ja Per-Erik oli Williamin appiukko. Alexander mietti, oliko tilanne toisille hiukan epämukava, mutta oletti miesten olevan niin ammattitaitoisia, ettei sukulaisuussuhde vaikuttanut kuulusteluhuoneessa.

Tällä tavalla Lena siis oli ottanut vastaan uutiset siitä, että Bonnien yksinhuoltajuus oli myönnetty Alexanderille. Tänään työpäivän päätyttyä Alexander olisi hakenut tyttären päiväkodista, koska tytön oli ollut määrä asua tästä päivästä lähtien hänen luonaan. Kun Josephine oli aikaisemmin päivällä soittanut ja kertonut oikeuden päätöksestä, Alexander oli ollut niin onnellinen, että oli tuskin ymmärtänyt, mitä Josephine oli hänelle oikein sanonut. Kolme viikkoa hän oli ollut kuin tulisilla hiilillä ja vain odottanut, että huhtikuun 30. päivä koittaisi ja kello tulisi yksitoista.

Lena oli luultavasti satuttanut itseään, jotta näyttäisi siltä, että häntä oli pahoinpidelty. Poliisit olivat näyttäneet hänelle kuvia, joissa Lenalla oli haava ohimolla ja mustelmia käsivarressa. Lena oli paennut Bonnien kanssa turvakotiin, koska molemmat pelkäsivät Alexanderia. Lenan mukaan Alexander uhkasi hänen henkeään eikä hän sen takia tuntenut oloaan turvalliseksi kotonaan. Oli naurettavaa, miten Lena onnistui huijaamaan sosiaalitoimea väittämällä olevansa turvakotipaikan tarpeessa. Alexander mietti, olivatko virkailijat edes vaivautuneet lukemaan oikeuden päätöstä, jossa luki selvästi, että Lena oli yrittänyt monta kertaa hankaloittaa Bonnien ja Alexanderin suhdetta ja siksi oli sopivinta, että Alexander toimisi yksinhuoltajana. Jos päätös olisi luettu, resursseja tuskin olisi tuhlattu Lenan turvakotipaikkaan.

Ja Jakob, Jakob parka, Alexander ajatteli. Mitä tämä nyt teki? Istui kotona ja mietti, minne Lena ja Bonnie olivat menneet? Oliko Lena valehdellut Jakobillekin? Vai oliko mies mukana juonessa? Ehkä tämä oli pakotettu lyömään Lenaa, jotta Lenalla olisi vammoja, mitä näyttää.

Ovi avautui, ja Williamin työtoveri tuli taas huoneeseen.

”Voit lähteä nyt”, mies sanoi.

”Kiitos”, Alexander kiitti ja nousi hitaasti.

Hänen paitansa oli hikinen ja rypistynyt, eikä solmio istunut enää niin kuin aamulla, kun hän oli mennyt töihin.

”Missä tyttäreni on?” hän kysyi, vaikka tiesikin, että se oli turhaa.

”Sitä minä en valitettavasti voi sanoa”, poliisimies vastasi jäykästi.

”Mutta täytyyhän minun saada tavata tyttäreni, helvetti sentään!” Alexander karjahti turhautuneesti. ”Hän miettii varmasti, mitä on tapahtunut.”

”Kuten me kerroimme sinulle kuulustelun aikana, entinen kumppanisi Lena Falk on vienyt yhteisen tyttärenne turvakotiin, koska hän väittää, että olet pahoinpidellyt ja uhkaillut häntä ja hän pelkää sinua kuollakseen.”

Huokaisten Alexander suki hiuksiaan.

”Ja te uskotte sen?” hän kysyi eikä voinut olla naurahtamatta. ”Eikö teistä ole yhtään kummallista, että hän tekee minusta ilmoituksen juuri tänään, sinä nimenomaisena päivänä, jolloin oikeus myönsi Bonnien yksinhuoltajuuden minulle?”

Alexander ei viitsinyt edes odottaa ja kuunnella poliisin vastausta. Sen sijaan hän käveli saman tien ulos kuulusteluhuoneesta ja sitten suorinta tietä ulko-ovelle. Josephinen isä seurasi häntä jalkakäytävälle valkoisen rakennuksen eteen.

”Ymmärrän, että tämä on sinulle tavattoman turhauttavaa”, Per-Erik aloitti arvovaltaisella äänellään. ”Meillä on nyt useampia vaihtoehtoja. Ensinnäkin minä pyydän Josephinea vaatimaan sosiaalitoimesta kaikki käsittelypöytäkirjat, vaikka ne mitä ilmeisimminkin tulevat osittain salattuina, siis niin, että meille jätetään kertomatta paljon tietoa. Sinä puolestasi voit pyytää käräjäoikeuden tuomion täytäntöönpanoa, ja silloin tuomioistuin harkitsee Lenan ja Bonnien turvan tarvetta. Vaikka harkinta tapahtuukin nopeasti, siihen menee jokunen viikko. Voit myös tehdä rikosilmoituksen lapsen omavaltaisesta huostaanotosta, mutta jotta kyseessä olisi rikos, Lenan pitäisi pyrkiä erottamaan sinut ja Bonnie pysyvästi, ja sitähän me emme vielä tiedä. En kuitenkaan usko, että rikosilmoituksen teosta olisi sinulle haittaa, vaikka huoltajuusprosessi jatkuisikin, mutta ilmoituksen tekeminen ei sinänsä vaikuta täytäntöönpanoharkintaan. Käräjäoikeus harkitsee vain, onko tapahtunut jotain, mikä vaikuttaisi kumoavasti aikaisempaan päätökseen. Uskon syyttäjän lopettavan esitutkinnan heti, kun käy ilmi, ettet ole ollut lähelläkään Lenaa.”

Per-Erikin sanat sekoittuivat puuroksi Alexanderin päässä. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, mitä hänen edessään oleva mies sanoi.

”Mene kotiin, syö jotakin ja yritä rentoutua niin hyvin kuin vain voit. Pyydän Josephinea soittamaan sinulle”, Per-Erik sanoi. Mitä ilmeisimmin hän huomasi, ettei Alexander kyennyt ottamaan vastaan hänen sanojansa juuri nyt.

Kiitettyään Per-Erikiä avusta ja pakotettuaan suustaan muutamia kohteliaisuusfraaseja Alexander lähti kotiinsa päin. Sinne oli vain muutaman minuutin kävelymatka poliisitalosta.

Hänestä tuntui, että kaikki vastaantulijat katsoivat häntä oudosti, aivan kuin hänestä olisi näkynyt, että hän oli juuri ollut poliisikuulustelussa, koska häntä epäiltiin jälleen kerran naisen pahoinpitelystä.

Hän seisahtui sähkökaapin eteen ja potkaisi sitä niin lujaa kuin kykeni.

”Helvetti!” hän karjahti ääneen, niin turhautumisesta kuin fyysisestä kivustakin.

Lastenvaunuja työntävä nuori nainen tuijotti häntä kadun toiselta puolelta. Nainen näytti pelokkaalta. Tällaista se varmasti tästä eteenpäin olisi, Alexander ajatteli. Pian Lena olisi voittanut, ja kaupungin kaikki naiset pelkäisivät häntä.

Turvakoti, miten mieletön ajatuskin, hän ajatteli. Kuinka resursseja voitiin tuhlata sellaiseen? Naiseen, joka oli todennäköisesti psyykkisesti sairas ja tarvitsisi aivan toisenlaista apua. Toisinaan Alexander ei tiennyt, keneen voisi luottaa. Järjestelmä oli pettänyt hänet niin monta kertaa, ettei hän pysynyt enää mukana laskuissa. Vain koska hän oli mies, katsottiin oikeutetuksi olettaa, että hän oli hirviö.

Kun Alexander viimein näki kotinsa, hänet valtasi helpotus. Hän halusi vain sulkeutua taloonsa ja piiloutua, ainakin hetkeksi. Kukaan, joka ei ollut ollut vastaavanlaisessa tilanteessa, ei ymmärtäisi, miten nöyryyttävää oli joutua vastailemaan poliisin esittämiin kysymyksiin.

Hänen kotinsa oli hänen linnansa. Paikka, jossa hän voi olla oma itsensä, levätä ja olla vain. Tunne oli vain voimistunut Lenan ja tämän mukanaan tuomien hankaluuksien myötä. Talo oli rapattu vihreäksi. Etupuolella oli jälkeenpäin rakennettu kuisti kauniine peiliovineen ja useine ikkunoineen. Muutama vuosi sitten hän oli maalannut ikkunoiden vuorilaudat ja puutarhaa ympäröivän aidan punaiseksi, ja hänestä kirkkaanpunainen väri sopi hyvin yhteen vihreän kanssa. Hän yksinkertaisesti rakasti taloaan.

Alexander otti vara-avaimen puutarhassa olevan kukkaruukun alta ja meni sisään. Hänen salkkunsa avainnippuineen oli edelleen töissä. Hän otti puhelimen housunsa taskusta ja soitti Josephinelle.

Siinä samassa kun naisen ääni kuului toisesta päästä, kyyneleet alkoivat vieriä.